Pikkujäppisen kasvatusta

ja äkkiä se on jo iso...

2011-07-02T13:29:00.002+03:00

Ja äkkiä minulla onkin käsissäni jo iso poika... Uskomatonta miten tuo jätkänpätkä kehittyy nyt ihan mielettömään tahtiin. Muutama viikko sitten puhe oli yksittäisiä kaksitavuisia sanoja, nyt voi tulla nelisanainen lause tai ties kuinka monen tavun sanoja ihan tuosta vain. Poika pitää seuraa, kuuntelee ajatuksella mitä puhutaan ja vastaa siihen. Juoksentelee ympäriinsä ja touhottaa, ajaa potkupyörällä, kehittää ensimmäisiä roolileikkejään, kuuntelee pitkiä satuja väsymättä... Ihan jo se, miten mies muistaa asioita, jos esimerkiksi katsellaan valokuvia parin viikon takaa, tuntuu hassulta.

Missähän vaiheessa sitä kyllästyisi ihmettelemään oman lapsen kehitystä? toivottavasti ei koskaan!

Kevät meni aika haipakkaa. Olin ensin muutaman viikon huhtikuussa työharjoittelussa paikallisessa ilmaisjakelulehdessä, sitten pääsin VMP:n kautta töihin muutamaksi viikoksi. Kesäkuun olin kotona työttömänä, ja nyt heinäkuusta joulukuuhun taas töissä, samassa paikassa mutta ilman VMP:tä välissä. Tuntuu hyvältä!

Kesäkuussa oli tarkoitus viettää Jäbän synttärit, käydä yksissä pääsykokeissa varmuuden vuoksi ja lomailla... Ei mennyt ihan putkeen, juhlapäivänä poitsulle nousi kuume ja kipeyttä sitten riittikin siitä melkein viikoksi, niin että melkein jo pelkäsin koereissuni puolesta. Lukeminen jäi nyt kyllä aikalailla väliin, joten kokeilta en odota liikoja... Loppukuukaudesta sentään päästiin vähän mökille Mummon ja Ukon kanssa ja muuten nautiskelemaan koti-Suomen iloista. Jäppinen rakastui järvessä uimiseen ihan täysin, juhannuksena en meinannut saada poikaa hyvällä puheella tai tiukemmillakaan sanoilla millään. Vaikka pieni jo tärisi kylmästä, aina olisi vielä pitänyt saada hypätä ja kikattaa vähän lisää...

Mitähän muuta osaisin sanoa? Ihanaa kesää jos tänne joku eksyy! Kyllä me hengissä ollaan, vaikka minä olenkin niin laiska kirjoittelija nykyään... Elämä on toisaalta niin perusarkea, toisaalta pitäisi päivittää talteen niitä ihan pieniä juttuja ja sanomisia, etteivät kokonaan unohdu.

Maailman nopein herätys

2011-02-05T10:30:00.003+02:00

Tiedättekö, mikä ääni takaa maailman nopeimman herätyksen ainakin minulle? palohälytin - ei. Puhelin - ei. Oksentava ipana - bingo! Torstai-perjantaiyönä tuli taas testattua, reaktioaika on oletettavasti joitain millisekunteja. Onneksi ei ollut kovin pitkän oksentelun tauti tällä kertaa. Kello 3.30 olin jo siivonnut ekat tuotokset, päällystänyt oman sänkyni pyyhkeillä, etsinyt ämpärit strategisille paikoille ja olin menossa poika kainalossa omaan sänkyyni takaisin yrittämään nukkumista. No, ei kyllä nukuttu muutamaan tuntiin, mutta lepäiltiin kuitenkin. Ja kun muksu oli vieressä, hengitysrytmistä oli hyvä vaania, milloin kannatti napata Jäpsy pystyyn ja ämpäri alle. Omakin olo oli aika jyrän alle jäänyt, pari kertaa yökin samaan tahtiin pojan kanssa mutta oksua en saanut ulos (alakautta tyhjeni minulla maha koko päivänkin vielä).

Viiden maissa noustiin pystyyn hetkeksi kunnolla, kuuden maissa tilanne oli sen verran rauhoittunut että hakeuduttiin takaisin sänkyyn ja torkuttiin pari tuntia. Jäppinen taisi nukkua ihan kunnolla, minä havahduin jokaiseen varpaiden heilautukseenkin. Kasin maissa noustiin ylös ja varovaisesti testaillen pojalla kesti vesi sisällä mahassa ja sadut ja Muumit alkoivat kiinnostaa. Hetken päästä se oli jo ihan tolpillaan ja kerjäsi jatkuvasti ruokaa, kun mie en ihan rajoittamatta uskaltanut antaa... Miten ihmeessä nuo muksut toipuvat niin nopeasti? Loppupäivän hulina oli jo ihan normaalia.

Smoothieita olisi maistunut useampikin putkeen, samoin kuin pipareita...

Uusia lakanoita Jäppisen sänkyyn laittaessa nallesta tuli hyvä hevonen... Meni muuten vielä pitkään, ennen kuin sain sankarin pysähtymään päiväunille!

Ja aina välillä piti tarkistaa uusimmat touko"vauvojen" juorut Ravelrystä.

Korvapäivitystä

2011-01-26T11:22:00.004+02:00

Eilen käytiin taas näyttämässä Jäppisen korvia lääkärille. Paremmat kuin viimeksi, juhuu! Märkää näkyi enää vain toisessa korvassa, eikä siinäkään koko alalta, mutta molemmat olivat alipaineisia. Päätettiin exän kanssa yrittää vielä yhdellä antibioottikuurilla, kun se edellinen oli selvästi vihdoin purrut ainakin jonkin verran.

Vaikka Jäppinen ei isäänsä kauheasti kiinnittänyt huomiota reissussa, minusta oli silti hyvä että exkin oli matkassa. Kuuli itse saman mitä minäkin sen lääkärin suusta, ja sai sanoa oman mielipiteensä jatkosuunnitelmaan. Ja apteekkireissu oli paljon helpompi, kun ex pystyi juoksemaan mukulan perässä sillä aikaa kun minä hoidin asiat siinä tiskeillä.

Satuttiin olemaan samaan aikaan siinä lääkärikeskuksen aulassa, kun pieniä putkitettuja potilaita kotiutettiin. Aika reppania myttyjä äitien tai isien sylissä... Ei kyllä kauheasti innostaisi joutua Jäppistäkin nukuttamaan ja puhkomaan! Mutta parempi sekin kuin loputon antibioottien syöttäminen.

Onneksi huomasin vähän ennen kotoa lähtöä, että lunta sateli ihan reippaasti. Vaikka kadut olivat ihan kohtuullisessa kunnossa, pulkka oli eilen ehdottomasti oikea väline ulkona liikkumiseen. Jäpsyllä oli ihan omaa kivaa istuessaan siinä kyydissä, hihitteli yksinään kun sai hanskalla tehtyä hienoa jälkeä lumeen ohimennessä ja välillä makaili selällään lampaantaljan päällä katselemassa lumihiutaleita. Kantoreppukin oli minulla laukussa mukana "hätätilanteiden" varalta, mutta sitä ei tällä kertaa tarvittu.

Minä olen innostunut kantamisesta taas enemmän. Jossain vaiheessa se jäi melkein kokonaan pois, mutta nyt se on vähintään tasaveroinen vaihtoehto mielessä jokaisella uloslähdöllä rattaille tai pulkalle. Löysin Youtuben sidontavideot, joiden kanssa olen iltaisin harjotellut pitkällä kantoliinalla pehmonallen selkään sitomista. Aidon sätkyttelijän kanssa se on vähän haastavampaa, mutta aika monesti saan jo pojankin pysymään kyydissä niin, että minua ei hirvitä. Ja kyytiläinen vain tykkää vauhdista ja vaarallisista tilanteista!

Voih, meidän huitulatukka pitäisi viedä parturiin siistittäväksi pikkuhiljaa. Muuten voisin antaa tukan kasvaa ja nauttisin siitä sujuvasti, mutta takana oli aiemmin kaljuksi hankautunut läntti, jonka hiukset lopulta kasvaessaan ovat latvoista muutaman sentin matkalta tosi huonossa kunnossa. Kähäriä ja aina takussa, vaikka juuri olisi harjattu, hetken päästä näkyy taas hyvää rastan alkua... Ja (yllättäen) poikaressu vihaa sen takatukan selvittelyä, kun takkujen varovainenkin aukominen taatusti nipistelee.

Sairastelua

2011-01-21T09:40:00.002+02:00

Jäppisellä oli elämänsä ensimmäinen korvatulehdus ja lääkekuuri marraskuun puolivälissä, samoin taisi olla ainoa kerta vähään aikaan, kun asioidaan terveyskeskuksen kanssa näissä asioissa.. Hermo meni kerrasta, kun pientä lasta ei saakaan viedä suoraan terveyskeskukseen edes päivystysjonoon virka-aikaan (puhumattakaan, että lääkäriajan voisi varata!), vaan ensin pitää käydä neuvolassa näytillä ja jos sieltä katsotaan aiheelliseksi, sitten saa vasta mennä lääkäriin. Oikein mukava lenkki pakkasessa kipeän lapsen kanssa ilman autoa, ensin reilu kilometri täältä neuvolaan, sitten sieltä ainakin 3km terveyskeskuksen päivystysjonoon. 2 minuuttia lääkärin huoneessa, ja keskusta-apteekin kautta kiertäen kotiin ainakin 3km.

Kun olisi ollut jälkitarkastuksen aika, Jäppinen sai seuraavan flunssan ja korvat tulehtuivat uudestaan (tai sitten ne eivät ikinä olleet parantuneetkaan) vähän ennen joulua. Tällä kertaa käytiin yksityisellä yleislääkärillä ja saatiin Jäpsyn isä kuskiksi. Jälkitarkastus kehotettiin ottamaan suoraan oikealle korvalääkärille, jossa käytiin viime viikolla. Korvat olivat ihan kamalassa kunnossa, ja korvalääkäri ihmetteli kovasti pojan aiemmin syömiä antibiootteja. Ei kuulemma ihan korvatulehdukseen tarkoitettuja, mutta tehoa olisi pitänyt riittää vaikka keuhkokuumeen parantamiseen asti. Kolmas antibioottikuuri loppui eilen, tälläkin viikolla jätkäraukka oli kuumeessa jonkun päivän. Nyt jännäillään kovasti, mikä mahtaa olla korvien tilanne ensi viikolla. Jos eivät ole paljon paremmat, aletaan puhua putkittamisesta... Pitäkää peukkuja!

Uuden vuoden kuulumisia

2011-01-16T21:13:00.002+02:00

Niin se aika vain hurahtaa. Käveleminen on nyt pääasiallinen liikuntamuoto meillä, tai enemmän ehkä voisi puhua juoksemisesta. Sisällä vauhti on kova. Ulkona Jäppinen hoksasi joulun jälkeen, että käveleminen on mahdollista, mutta muksahtelee vielä vauhdista aika tehokkaasti.

Ulkona ehdotonta parhautta on roskakatoksen ovi, jota voi avata ja sulkea, sekä naapurirappukäytävän portaat, joilla voi kiipeillä. Niiden väliä kuljettaisiin vaikka kuinka pitkään. Jostain syystä meidän oma rappukäytävä ei houkuttele ollenkaan yhtä paljoa! Sitten jos etupihalta päästään eteenpäin, hyviä tutkimusalueita ovat myös tien toisella puolella oleva kierrätysasema ja iiiiso parkkipaikka. Takapihan liukumäkikin on ollut kiva, nyt se vain on aivan hautautunut lumen alle...

Oltiin jouluna Kotkassa minun vanhempieni luona. Paras lahja taisi olla duplo-lentokone, joka piti saada pari kertaa nukkumaankin pikkuisen viereen. Pikkumies oli tosi reipas kyläilijä, monenkaan päivän poissaolo kotoa ei tahtia pahemmin haitannut. Minua vain vahti tosi tarkkaan, en saanut mennä edes vessaan ilman assistenttia tai huuto oli kamala. Joulu kyllä sotki meidän nukkumiset vähäksi aikaa, kun oikein ehti tottumaan kainalossa nukkumiseen reissussa, kotona yksin omassa sängyssä ei kuulostanut enää ollenkaan yhtä mukavalta.

Pienille pojille aina sattuu ja tapahtuu ohimennessä... Tuon kuvan mustelma on kerrankin tulosta muusta kuin kiukuttelusta! Oli reppana törmännyt tarhassa tuolinjalkaan. Melkein aina Jäbällä on joku kolhu ohimoissaan, mutta useimmiten ne liittyvät valtavaan kiukkuamiseen ja pään hakkaamiseen lattiaan. Jätkässä on raudanluja tahto, joka ei aina ymmärrä tosielämän rajoituksia...

Puheen kehitys on aika hauskassa vaiheessa nyt. Kenen tahansa ymmärrettäviä sanoja ei ole mitenkään valtavasti, mutta tilanneääniä löytyy kovasti. "Voi ei, ohhoh, jee, oijoi" jne piristävät minun päivääni kummasti. Eläinten ääniä osaa matkia ainakin lampaan, lehmän ja ankan/sammakon tosi vakuuttavasti, ja Ammuuuuu on suosikkisana melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tosi monesta sanasta Jäppisellä tuntuu olevan jonkinlainen haisu, kun kysyy mikä siinä on, saan usein vastaukseksi oikein rytmitetyt konsonantit. Ei varmaan mene kauaa, kun jatkuva lärpätys alkaa olla ymmärrettävässä muodossa!

Yhtenä iltana minulla ei pokka pitänyt yhtään, kun ilmoitin "nyt on satu luettu ja on uniaika, mitäs siihen sanot?". Vastaus oli salamannopea: "Ammuuu!". Niinpä, mitäs kysyin. Ei tullut hyviä vasta-argumentteja mieleen. Nätisti tuo meni sänkyyn kuitenkin, ei se ilmeisesti kieltävä vastaus ollut.

Meillä kävellään!

2010-11-27T20:28:00.002+02:00

Hihhei, kippis ja kulaus rasvatonta maitoa (eilisen päivänsankarin suosikkijuoma) kaikille tänne eksyneille. Jäppinen ponkaisi toissapäivän iltana vihdoin ja viimein kävelemään! Eilen tuli täyteen maaginen puolitoista vuotta ikää, eli edelleen poika on tiukalla linjalla aikataulujen kanssa... Niitä noudatetaan just jemptisti eikä etuilla.

Edellisen postauksen vesirokko selätettiin ihan hienosti aikanaa, tosin vieläkin on jonkin verran näppylöiden jälkiä ihossa näkyvissä. Elän edelleen toivossa, että haihtuisivat siitä pikkuhiljaa, lapsen ihon pitäisi kuitenkin olla aika uudistumiskykyistä... Tässä välissä ehti poikaressulla olla jo elämänsä eka korvatulehduskin, aloitettiin reteästi molemmista korvista samalla kertaa.

Käytiin vanhempiani moikkaamassa eilisillasta tähän iltaan, ja äsken kippasin pojan unille omaan sänkyynsä. Vahingossa pikkuinen nukahti ilman tuttia! Jahuu! Tai no vahingossa ja vahingossa, kuulosti olevan melkein unessa minun kainalossani niin nostin siitä omaan petiinsä enkä sanonut tutista mitään. Minua ei yhtään haittaisi, jos pikkuhiljaa alettaisiin hankkiutua siitä eroon.

Ennen sukuloimaan lähtöä jätkänpätkä ehti losottelemaan neljät pissat vuorokauden sisään ilman vaippaa mahdollisimman vääriin paikkoihin (patjalle, tv-hyllyyn jne). Olisikohan hyvä aika aloittaa hyvänmielen pottailu? Ainakin ilman vaippaa pissiminen näyttäisi olevan hurjan hauskaa....

Vesirokkoilua

2010-10-24T09:37:00.002+03:00

Hihhei, meillä sairastellaan nyt oikein urakalla! Sen työkkärin kurssin teoriaviikko oli ihan järkyttävä, parasta antia minulle taisi olla sukkapari, jonka ehdin neulomaan sillä aikaa kun lähinnä vain istuttiin ja odoteltiin. Tai no tekemistä olisi ollut enemmän, jos cv ja työhakemusten kirjoittaminen eivät olisi jo olleet hallussa, tai tietokoneen käyttö olisi vähän enemmän hakusessa. Sen viikon kruunasi Jäppisen nuha, tuli melkein tyhjästä mutta perjantai-lauantaiyö huudettiin siihen malliin, että lauantaiaamuna oltiin päivystysjonossa kolmansina korvatulehdusepäilyinä. Korvat onneksi olivat ihan kunnossa, raukkaparka tekee vain hampaita urakalla ja nuha täytti kaikki mahdolliset ontelot hankaloittaen hengitystä turhan paljon... No, tietenkin minä sain sen flunssan myös, ja työharjoittelusta tuli saikkua maanantaista keskiviikkoon. Poika toipui tosi nopeasti, minulla vasta nyt parin viikon päästä on yskä kokonaan voitettuna.

Tämän viikon maanantaina ja tiistaina ihmettelin, kun pikkumiehen selkään oli ilmestynyt pari punaista näppylää. No, pari vain eivätkä näyttäneet häiritsevän, olin enemmän huolissani poistuvasta allergisen näköisestä ihottumassa jalkapöydillä. Keskiviikkoaamuna näppylöitä oli jo sen verran, että soittelin ensin äidilleni "osaatko suoralta kädeltä heittää, mistä voisi tulla pieniä punaisia näppylöitä?" ja sitten neuvolaan. Saatiin onneksi aamuaika, että päästiin sinne käymään ajatuksella "myöhästyn työharjoittelusta vain vähän". No, kiire loppuikin sitten siihen, neuvolan täti näki puolessa sekunnissa, että vesirokkohan poitsulla on. Hurja soittelu ympäriinsä, peruin loppuviikon omat menot ja tiedotin sukulaiset ja pojan isän. Onneksi siskolla sattui olemaan syysloma ja hän oli vielä opiskelupaikkakunnaltaan Kotkassa käymässä, tuli sitten pojalle leikkikaveriksi niin mie pääsin työharjoittelemaan edes pariksi tunniksi.

Keskiviikkoaamun kuvassa näppyjä ei vielä näy ollenkaan, jäävät essun alle ja selkäpuolelle piiloon. Sen jälkeen näppylämäärä räjähti käsiin, torstaiaamuna laskin pelkästään kasvoista 15 erivaiheista rakkulaa ja vaipan alla niitä on useampi kymmenen, selkänahka on kuin suolahauleilla ammuttu. Poitsu itse ei paljoa ole hoksannut olevansa kipeä, joskus näyttää jotain näppylää huolestuneen näköisenä ja torstai-perjantai-yö meni ilmeisesti kutinan takia valvoessa, muuten vipeltää innoissaan ja vauhdilla edestakaisin. Vesirokkovoidetta olen pistänyt ainakin nukkumaanmennessä pari kertaa päivässä, se ainakin näyttää helpottavan näppyjen punoitusta kovasti ja kiherryksestä päätellen tuntuu iholla hauskalta.

Minun kannaltani tämä on kyllä ollut ihan luksussairastamista tällä kertaa. Tällä viikolla siskoni oli pojan kaverina keskiviikon ja torstain, perjantaina minun äitini (myös syyslomalainen) katsoi pikkujätkän perään. Eilen iltapäivällä Jäpsy lähti isin luo yökylään ja tulee tänäiltana takaisin. Kun poika itse on pirteä ja hyvällä tuulella, ei se kaipaile minun perääni tavallista enempää. Ja minäkin olen osannut ottaa tämän sairastamisen suht rauhallisesti, kun toinen on niin vauhdikas koko ajan. Enää mietityttää ensi viikko - neuvolan tädin mielestä 3-6 päivää oireiden alkamisesta riittäisi tarhastapoissaoloajaksi, nettilähteet taas suosittelevat pysymään kotona kunnes nahka olisi ihan kunnossa. Mie en millään malttaisi pysyä poissa sieltä työharjoittelusta! Ja loppuviikosta viikko lyhenee kuitenkin, kun se yrittäjä lähtee muutaman päivän työmatkalle... Kaikki minun alle kahdeksankymppiset sukulaiseni ovat töissä, exän vanhemmilla on sellaisia omia menoja joita ei voi peruuttaa (ymmärrän oikeasti hyvin), ex on toki töissä myös.

Hengissä edelleen!

2010-10-12T22:05:00.003+03:00

Hei, me ollaan hengissä edelleen! Kaikki muut ovat kyllä varmasti jo hylänneet tämän blogin tässä välissä...

Jäppisellä on ikää jo melkein 1v 5kk, iso mies verrattuna edellisiin kirjoituksiin. Iso ja ihana, äidin oma murunen. Ei tosin vieläkään seiso tai kävele ilman tukea, puita pitkin kyllä huitelee sujuvasti ja konttaa hurjaa vauhtia. Juttelee muutaman sanan tarkoituksella ja vahingossa vaikka kuinka paljon. Käy hoidossa tarhassa ja näyttää viihtyvän siellä hyvin. Mie olen ihan hirvittävän ylpeä omasta pikkuaarteestani.

Mie olen työtön edelleen, työkkärin kautta pitäisi tällä viikolla flunssan helpotettua aloittaa kurssi, joka ehkä paljastaa minun sisäisen pienen isännöitsijäni. Tai sitten ei. Kesä oli ihan hirvittävän rankka, nyt syksyllä elämä näyttää sentään paljon valoisammalta. Käyn eroryhmässä miettimässä eroon liittyviä fiiliksiä ja edistämässä irroittautumisprosessia, pikkuhiljaa alan hahmottaa muutkin miehet ympärilläni. Uskallan ehkä vilkaista silmiin asti... Eksällä on ollut uusi nainen kuviossa jo kesästä asti...

Mutta elämä voittaa! Ylöspäin täältä pinnistetään, keinolla millä hyvänsä!

Iso poika 10kk

2010-04-13T11:53:00.002+03:00

Hyvää tämä minun päivittelytahtini... Lupaan pistää paremmaksi! Ja kiitokset kaikille tsemppauskommenteista, olette ihania!

Viime viikolla käytiin Jäpin kanssa 10-kuukautisneuvolassa. Jäbällä on nyt jo pituutta 76cm ja painoa 10285g, pää taisi olla reilu 49cm. Pituus- ja painokäppyrät menevät nollan tuntumassa, vähän yläpuolella, pää oli kakkoskäyrän alapuolella taas. Nyt meillä oli ekan kerran uusi neuvolantätikin, vaikka neuvola pysyi muuton jälkeenkin samana, täti vaihtui. Ihan mukavan tuntuinen, ja tykästyi heti Jäppiseen kauheasti, mistä tietenkin saa minun silmissän plussaa. Neuvolan täti oli myös sitä mieltä, ettei pikkumies olisi kovin kaukana itsenäisestä liikkumisesta. Vaikka tuo itse mieluiten istuisikin, niin istuallaankin kyllä kurottaa kauas ja kääntää koko vartaloa, tai sujuvasti siirtelee peppuaan niin että katsoo kohta ihan eri suuntaan kuin alussa.

Oltiin edellisenä päivänä käyty Jäpin kanssa fysioterapeutilla katsomassa, onko meillä mitään toivoa liikkumisen suhteen ikinä tiedossa. Tuntui, että vaikka jotain hyvääkin oli, fyssarin mielestä poika oli silti ihan "nolla", kun ei heti vieraassa paikassa lattialle laitettuna osannut tehdä hienoimpia kurotuksia, kiertoja ja muita temppuja... Olisikohan pojalla ollut aikaa näyttää itse, mitä osaa, alle minuutti. Ei siinä paljoa ehdi! Toisaalta puolen tunnin käyntiaikakin on kyllä niin nopea, ettei siinä montaa minuuttia ole löysää. Saatiin jumppaohjeita kotiin, ja näköjään pikkumiehen pahin viha mahallaanoloa kohtaan on hellittänyt. Hyvä!

Jäppisen tarha ja minun työt alkoivat maaliskuun lopussa. Saatiin nyt kevääksi tarhapaikka ihan väärältä puolelta keskustaa, matkaa meiltä sinne on 4km ja sieltä vielä kilometri takaisinpäin töihin. Kävelymatkaa tulee siis työpäivinä vähintään 10km. Tarha on kyllä tosi kivan tuntuinen, pikkuisten puoli ainakin on aina rauhallisen ja iloisen tuntuinen, tädit ovat mukavia ja Jäppinen hymyilee leveästi heitä nähdessään. Kun tuo ei vielä sanallisesti osaa itseään ilmaista, olen tulkinnut hymyn merkiksi siitä, ettei siellä ainakaan ihan huono ole olla. Elokuun alusta poitsu pääsee sitten ihan meidän kotia vastapäätä olevaan paikkaan, hienoa!

Ekana hoitopäivänä Jäppinen oli nukkunut hyvin mutta syönyt huonosti, toisena päivänä söi hyvin mutta nukkui huonosti. Sen jälkeen molemmat ovat useimmiten sujuneet ihan kohtuullisesti, ei tuo ihan yhtä pitkiä päiväunia siellä malta nukkua kuin minun kanssani, mutta riittäviä kuitenkin. Illat sitten vietetään useimmiten sylikkäin tai ainakin jossain ihokontaktissa, kyllä taitaa pienellä olla äitiä siellä kuitenkin ikävä pitkän päivän aikana... No, sain potkut töistä, koko meidän konttori lopetetaan, joten hoitoura tuolla ei tule olemaan kovin tiivistahtinen huhtikuun jälkeen. Toukokuulle on alustavasti sovittu muutama hoitopäivä, ettei rutiini vieraassa paikassa hoidossa olosta ihan unohdu, kesä- ja heinäkuu varmaan lomaillaan kokonaan. Elokuun alussa sitten sinne uuteen tarhaan, jos en siihen mennessä löydä uutta työtä, sielläkin osa-aikaisesti.

Muiden lasten katselu taisi saada pojassa aikaan ihan oman halun päästä jo pikkuhiljaa eteenpäin. Ekan tarhapäivän jälkeen Jäppinen alkoi kääntymään mahalta selälleen, ensin vain nukkuessa, sitten hereilläkin omassa sängyssä. Pikkuhiljaa laajeni minun sänkyyn ja makuuhuoneen lattialle, nyt jo pari kertaa olohuoneessakin. Ei kannata hötkyillä näissä jutuissa! Ja viha mahallaan oloa kohtaa on tosiaan kadonnut hyvin pitkälle, sekin helpottaa liikkumisen oppimista kun ei tarvitse keskittyä vain huutamiseen heti jos napa koskettaa lattiamateriaaleja.

Minun kamerani on rikki, joten blogikin välttyy pahimmalta kuvasaasteelta. Yksi ystävä armahti kuitenkin sen verran, että sain otettua kuvan Jäppisestä ja ensi talvea varten tehdystä villahaalarista.

Kotona

2010-03-14T16:33:00.003+02:00

Lukeekohan tätä enää kukaan näin pitkän hiljaisuuden jälkeen? Toivottavasti joku uskollinen sielu vielä löytää paikalle!

Nyt on selvitty pahimmista muutoksista. Minä ja Jäppinen asumme puolentoista kilometrin päässä entisestä kodista 54-neliöisessä kaksiossa. Vuokra on erittäin kohtuullinen ja sijainti ihan jees, keskustaan on edelleen helppo lähteä kävellen ja aika isotkin ostokset saa tuotua kaurapuuromoottorin varassa kotiin. Tosin ollaan kolmannessa kerroksessa ilman hissiä, se viimeinen rutistus kymmenkiloisen vauvan ja kassien kanssa saa äidin usein puuskuttamaan oikein tosissaan..

Juuri nyt Jäppinen on isällään käymässä, isikin asuu käveltävän puolentoista kilometrin päässä meistä. Sunnuntait ja tiistait ovat isi-päiviä, yksivuotispäivän jälkeen poika alkaa mennä joka toinen lauantai yökylään. Haluttiin pitää näkemiset tiheinä nyt toisen ollessa vielä pieni, että isä-poika-suhde pääsee kehittymään kunnolla. Kyllä sen näkee, että pienellä miehellä on isiä ikävä välillä kovastikin! Ja tänään isin tullessa paikalle minulle ei enää riittänyt silmiä yhtään, ihan keskittyivät pojat toisiinsa...

Jäppinen on kotiutunut tosi hienosti, tällä hetkellä meidän yöelämäkin on aika rauhallista. Pari kertaa laitan tutin ja aamuyöstä syödään kerran. Kahdeksan maissa menee poitsu sänkyyn ja heräämistä minä yritän venyttää edes kuuteen asti.

Mitä minuun tulee, olen aika rikki... Perusarki pyörii kai ihan ok, nyt ollaan pari viikkoa asuttu täällä uudessa paikassa ja vähitellen alkaa olo tuntua kotoisalta. Vieläkin kyllä hetkittäin on sellainen olo, että olen jossain kylässä ja isäntäväki on poissa... Aikuisten välistä fyysistä läheisyyttä on ihan hillitön ikävä! Ja juttukaverikin olisi kiva, Jäppiselle voi kyllä kertoa kaikenlaista, mutta vastaukset tahtovat olla vähän yksipuolisia. Itkukynnys on ihan älyttömän matalalla, melkein mistä tahansa voi tulla kyynelet silmiin. Postimies Paten tunnari on yksi pahimmista, miten ne osaavatkin niin korostaa perusydinperheessä elävien onnea mokomat! Toisaalta olo on kyllä rauhallinen, enää ei suhteessa ole mitään menetettävää ja ketään ei tarvitse kotona varoa. Touhutaan pojan kanssa rauhassa omaan tahtiimme, ei tarvitse miettiä häiritsevänsä, vaikka istuttaisiin ja meluttaisiin missä tahansa. (naapureita ei lasketa)

Eksän kanssa ollaan onnistuttu pitämään suurinpiirtein ystävälliset välit voimassa. Mitään syvällisiä ei mietitä, mutta hänen tullessaan poikaa katsomaan tänne tai hakemaan ulos, voidaan kyllä vaihtaa kuulumisia ja istua hetki sohvalla. Ja olipa tuo täällä heti muuton jälkeen yhden päivän ihan kokonaan, kun minulla oli mahatauti... Hyvin tuo hoiti pojan, minä sain keskittyä tyhjentämään vatsaani molemmista päistä, kun toiset viettivät laatuaikaa toisessa huoneessa.

9-kk neuvolassa Jäpsykkä oli 74,5cm pitkä ja painoi 9855g. Vähän oli reppana laihtunut mahataudin ja huonojen syömisten takia, mutta tällä viikolla epäilen kyllä vahingon korjaantuneen. Höppänä syö kuin nälkiintynyt hevonen. Vauvauinnissakin käytiin nyt jo viimeistä kertaa, tästä eteenpäin mennään normaalivuorolle tavalliseen halliin. Kiva olisi vauvailujakin ollut jatkaa, mutta asutaan nyt sellaisessa paikassa, että vauvauintihalliin on liikaa matkaa kulkea kävellen, eikä busseistakaan ole iloa. Toinen halli on ehkä puolen kilometrin päässä, aletaan hillua siellä tästä eteenpäin.

Hyvää tätä vuotta!

2010-01-03T20:34:00.003+02:00

Oikein ihanaa ja paljon viimekertaista parempaa vuotta kaikille!

Tästä se taas lähtee, uusi vuosi ja uudet kujeet. Yllättävän positiivinen olo tällä hetkellä, kyllä me Jäppisen kanssa jotain kautta selviämme (yleensä päivisin on kivaa ja öisin itkettää, kun pääsen rauhassa miettimään juttuja liikaa...). Uutta asuntoa varten on hakemukset jätetty kaupungille, VVO:lle ja yhdelle kiinteistövälittäjälle, toiseenkin toimistoon meinasin vielä soittaa tällä viikolla. Lastenvalvojalle on varattu aika elatuksen selvittämiseksi. Nukkumisjärjestelyt ovat vakiintuneet ja huomasin senkin, että kun täällä makuuhuoneessa on vain kaksi ihmistä, jotka heräilevät samaan tahtiin, (yöt ja) aamut ovat paljon helpompia. Ei tarvitse varoa, ettei mies heräile kitinöihin ja saa lojua söpöilemässä niin pitkään kuin haluaa. Pieni mies lötköttelee vieressä, aamuvoimistelee ja kertoo kaiken unistaan ja päivän suunnitelmistaan, minä availen silmiäni ja juttelen takaisin. Paljon kivempi tapa aloittaa päivä kuin ensimmäisenä vauvan, vaipan, kännykän ja silmälasien etsintä ja toiseen huoneeseen ryntäys! Tykkään herätä aikaisin, mutta aamulla ei ikinä saisi olla kiire heti alkuun.

Jäpsykkä tuntuu nyt joulujen aikoihin keksineen vaikka mitä uutta:

Peppu nousee lattialla mahallaan ollessa vähän ylöspäin, maha mokoma junnaa vielä paikoillaan.
Käsivoimat riittävät työntämään sileällä lattialla koko pojan yllättävän nopeasti metrin pari taaksepäin, eteenpäin ei vieläkään päästä, ja se suututtaa.
Kieltä pitää tutkia sormin ja sillä on hyvä tutkia paitojen vetoketjut ja kaikki mahdollinen muukin. Myös toisten kielet kelpaavat ihmeteltäviksi
Istumassakin mokoma pysyy halutessaan pitkään pystyssä tosi tukevasti, mutta siihen pääsy tai siitä poistuminen ei ole vielä hallinnassa. (Tänään kopahti pää sohvapöydän jalkaan, kun poikaressu yllättäen hupsahti sivulle ja minä juuri sillä hetkellä olin unohtanut turvamiehen roolini ja kurotin kaukosäädintä käteen toisesta suunnasta, nyt on poskessa mustelma.)
Kiinteää ruokaa voi mennä puoli purkkia lihasosetta ja puoli purkkia hedelmiä päälle, jos oikein innostuu syömään. Toisaalta pahanmakuisen ruuan ja huonon innon päivänä saisi bilettää jokaisesta sisäänmenneestä teelusikallisesta...
Parina yönä poika nukkui taas tosi hyvin, ainakin uudenvuodenaattoyönä eka syömään heräys oli vasta yhden kieppeillä ja seuraava viideltä.

Tänään pikkuinen sanoi ihan selvästi kerran "Äiti" ja virnuili minulle samalla peilin kautta. Todistajia ei kyllä ollut paikalla, ja lähinnä uskoisin sen olleen vahinko... Ihanalta tuntui kuitenkin!

Se oli sit siinä

2009-12-28T08:40:00.002+02:00

8 vuotta, 2 kuukautta ja 17 päivää kesti meikäläisen elämän pisin parisuhde. Eilen pistettiin poikki, enkä yhtään usko, että mitään mahiksia paluuseen kohti entistä elämää olisi.

Voi hemmetti että osaa tuntua pahalta. Silti, ainakin nyt ekan yön jälkeen, olo on jollain lailla rauhallisempi kuin edelliset pari kuukautta. Nyt ainakin tiedetään missä mennään, tästä päästään vain eteenpäin ja kaipa me Jäppisen kanssa saadaan ihan kiva elämä rakennettua itsellemme kahdestaankin.

Pistetäänpä vielä pari joulukuvaa tähän väliin, niin ei mene niin synkistelyksi. Ja kaikesta huolimatta joulu oli ihan kiva, pikkuinen sai paljon paketteja ja äitikin kaikkea mieleistä.

6kk kuulumisia

2009-12-19T14:35:00.003+02:00

Mihin tämä aika oikein vierähtää? Tai no kyllähän minä sen tiedän, arjen pyörittämiseen ja unettomiin öihin... Nyt tuntuisi taas, että yöelämässä on ehkä himppusen enemmän järkeä kuin pahimpina aikoina, mutta levotonta on silti tämän talon nukkuminen. (ei siis enää herätä alle tunnin välein koko yötä, ainakaan kovin usein)

Jäppinen oli 6kk neuvolassa 8965g ja 70,5cm, päänympärystä taisi löytyä kaikki 49cm. Johan tuo on kohta pienipäisen naisen kanssa samoissa mitoissa! Mutta suuret ajatukset vaatii suuret aivotkin, ja tokihan tuo on fiksuin pikkumukula ikinä.

Jäpsykkä oppi 9. marraskuuta kääntymään itse selältä mahalle, sitä treenataan vaihtelevalla innostuksella. Toiseen suuntaan ei vielä pääse takaisin. Mahallaan ollessa saattaa peruuttaa metrinkin yhden session aikana, mutta useimmiten siihen liittyy hurja huuto, kun halutut tavarat lipuvat vain kauemma... No, ehkä se joskus oppii liikkumaan, ja paikallaan pysyvässä vauvassa kieltämättä on oma hohtonsa.

Syömisistä ei paljoa kannata puhua, meillä asuu nykyään likipitäen pelkällä tissillä elävä pikkumies. Onneksi maitoa tulee (ja paljon!), kiinteitä uppoaa ehkä viisi teelusikallista päivässä. Välillä niitä syötiin jo ihan purkillisia päivän aikana, mutta sitten iski pieni flunssa, ja nyt ei kyllä maistu yhtään... Ehkä se joskus taas innostuu? vai tuleekohan se teini-ikäisenä nälkäisenä koulusta ja vaatii ekana n. 2 litraa maitoa, että saa mahansa täyteen? Kai ne kaverit joskus kertovat, että karkki ja piparit ovat paljon parempia kuin mikään äidinmaitopohjainen juttu?

Elämä on kökköä, noin yleisesti ottaen. Ei paljoa jaksa tai tee mieli kirjoitella... Ystävät kuitenkin ihania.

Saatiin pikkumiehen kanssa uusi paketti, joka melkein sai minut tullessaan itkemään. Laajennettu mutta sama Ravelry-porukka, jota kehuin edellisessäkin postauksessa, oli tehnyt yhteistyönä Jäppiselle tilkkupeiton, ja mukana tuli paljon kaikkea muutakin. Käsittämättömän ihania ihmisiä! Peitto on minun suuri suosikkini tällä hetkellä, toivottavasti poitsu itsekin arvostaa sitä isompana, kun voi valita päällysteensä vähän nykyistä vapaammin.

Tällä hetkellä parvekkeella taitaa olla muodostumassa lähiaikojen päiväuniennätys. Minun mielestäni kello oli yhden hujakoilla, kun lähdetttiin vaunuilemaan ulos, ja nyt se on jo melkein kolme. Pikkumies vetää onnellisena hirsiä. Päällään sillä on ihan hurjasti kaikkea, sisävaatteiden päälle on laitettu fleecepuku, villalapaset, toppahanskat, -töppöset ja -haalari, äitiyspakkauksen makuupussi ja kaksi pipoa. Paljoa sen enempää ei vaunukoppaan mahtuisikaan. Tänään on lämmin päivä edellisiin nähden, pakkasta alle 15 astetta, joten jätin välivillapeitot pois. Pahimpina parina päivänä ei olla uskallettu ulos ollenkaan, ja voi hyvänen aika, että silloin voi sisällä kaksin koko päivän oleminen ahdistaa...

Eilen käytiin miehen kanssa kaverien pikkujouluissa. Jäppinen oli kotona kahdestaan mummon kanssa, ja hyvin oli kotimiehillä mennyt. Maitoa oli syönyt sujuvasti pullosta ja jatkanut sitten uniaan, tuttia oli pitänyt pari kertaa nostella. Ihan suoraan sanottuna minulla on eiliseen alkoholinkäyttöön nähden tänään aivan liian hyvä olo. Melkein koko viinipullolla ja isolla alkon siiderillä olisin ansainnut kauhean kankkusen (etenkin kun humalat lähikuukausina ovat olleet sattuneesta syystä tosi harvassa), mutta aamulla olo oli hetken hontelo, sen jälkeen olen ollut täynnä virtaa. Mentiin vauvauintiinkin Jäpsyn ja mummon kanssa. Illalla tuulettuminen teki kyllä ihan tolkuttoman hyvää! Vaikka puhelin olikin kädessä tai sylissä koko ajan, mieli oli jossain ihan muualla kuin vauvajutuissa. Lauloin liikaa, höpisin paljon, nautin olosta ihan vain aikuisena ihmisenä.... Vielä kivempaa olisi ollut, jos miehen kanssa oltaisiin pussailtu siinä sivussa entiseen malliin, mutta ihan kaikkea ei kai voi saada. Eka kerta yhdessä ulkona Jäppisen syntymän jälkeen, tästä tämä (ehkä) taas lähtee.

Uskomattomia nettiystäviä / Amazing internet friends

2009-11-10T12:49:00.003+02:00

Minua ja Jäppistä on nyt syksyllä muistettu oikein urakalla. Nettiystävät ovat jotain aivan käsittämätöntä! Ravelryn toukoäitien ryhmässä olen vähän avautunut meidän parisuhdetilanteesta, ja sieltä saatu sympatia on ollut sekin jo jotain aivan uskomatonta. Mitä olisin odottanut vielä vähemmän - postinkantaja on saanut hiki hatussa juosta minulle paketteja nyt syksyn aikaan. Ikinä ennen missään yhteydessä en ole saanut pakettia mistään ulkomailta, nyt niitä on tullut Amerikasta, Kanadasta ja Australiasta. Ihania ihmisiä!

Jäppinen and I have been remembered this autumn so specially from the Maymom's group in Ravelry. If you ladies ever stop here by any chance, thank you so so so much!!

Helsingin reissu ja muita kommelluksia

2009-11-10T09:31:00.003+02:00

Viime viikon alkupuolisko meni aika pitkälti flunssaillessa, mutta perjantaina koottiin isot kassit, vaunut ja niistäjät, ja lähdettiin Jäppisen kanssa valloittamaan pääkaupunkia. Ihan täydellisen putkeen ei matka mennyt, mutta hauskaa oli silti ja uudestaankin uskalletaan lähteä.

Sain viime hetkellä ennen kotoa lähtöä inspiraation etsiä saappaani vaatehuoneesta, jotta siskon ei tarvitsisi niin paljoa nieleskellä maalaissukulaisten läsnäoloa. Kengät löytyivät hyvin, joten ei muuta kuin popot jalkaan, kaikki kassit ja vaunukopat vauvoineen mukaan ja kellariin. Kuorma lastaantui vaunujen ympärille ja lähdin sipsuttelemaan sohjossa kohti asemaa. Hyvin pian huomasin, että vasemmalla jalalla kävelemisessä oli jotain epämääräistä - korko heilui puoliksi irti... Tietenkään ei enää ollut aikaa kääntyä takaisin etsimään fiksumpia kenkiä, joten matka jatkui ja askellus vain varovaistui himppusen. Samalla aloin miettimään asioiden taloudellista puolta, olinko siirtänyt hätävaratililtäni satasen käyttötilille vai en... Ei muuta kuin kokeilemaan lippua ostaessa, ja thank God, oli siellä rahaa. Muussa tapauksessa käyttötilillä olisi ollut rahaa n. 5e, sillä ei paljoa olisi mihinkään matkusteltu. Saatiin lippu ja tarpeeksi kun hartiavoimin kiskoi ja työnsi, sain vaunutkin asematunnelin läpi junaan asti. Ennen kuin Kouvolan asemaremontti valmistuu, suosittelen kyllä lämpimästi kaikille vauvallisille junamatkailijoille kantoliinan käyttöä! Laitureillepäin ei ole hissejä, ja luiskat ovat sairaan jyrkät ja näin talvella myös mukavan liukkaat. Miksi niistä nyt lunta pitäisi luoda?

Matalalattiainen lähijuna Helsinkiin oli tosi jees. Etukäteen vertailemalla hinta voitti nopeuden selvästi (aikaerokaan ei ollut kuin alle 20 minuuttia), junassa oli reippaasti tilaa valloitettavaksi ja lastenvaunut sai jätettyä junavaunun aulaan näppärästi odottelemaan. Saatiin samalla maantiedon oppitunti asemannimistä määräpaikkojen välillä. Jäpsykkä tykkäsi junassa olosta hurjasti, nukkua ei malttanut kuin Lahden jälkeen kantoliinassa (rättiväsyn liinaan laittaminen meinasi tosin saada huudon aikaan), maisemien ja muiden ihmisten katselu oli niin kivaa. Muutkin ihmiset ilmeisesti tykkäsivät katsoa pientä miestä, sen verran tavallista enemmän hymyjä osui minulla silmiin.

Pasilassa hypättiin junasta pois ja alettiin miettiä asemalaiturille siirtymistä. Vaunuttomuusvala kävi taas mielessä, jos mukana olisi ollut vain iso kassi ja kantoliinaileva vauva, rullaportaiden käyttö olisi ollut maailman yksinkertaisinta. Nyt ei paikallisenkaan näköinen miesihminen osannut neuvoa minulle hissejä, joten hetken nieleskelyn jälkeen ei auttanut muu kuin ottaa vaunut alemmalle askelmalle ja yrittää tasapainotella niitä samalla kun Jäppi tuhisi kantoliinassaan. Onneksi päiväunet olivat loppuneet niin loppumatkasta, että päätin pukea ulkovaatteet ja lastata vaunuihin vasta asemarakennuksessa! Suunnitelma oli kyllä selvä, jos yhtään olisi tasapaino tuntunut horjuvan, ekana olisin päästänyt vaunuista irti välittämättä mahdollisista allaolijoista. Päästiin asemalle kuitenkin onnellisesti, saatiin vaatteet päälle ja löydettiin siskonikin. Käytiin siskon luona ja keskustassa, ja sisko ystävällisesti hoito Jäppistä sen aikaa, että minä pääsin käymään käsityömessuillakin. Oli niin luksusta hengailla pari tuntia siellä ihan yksin ilman pikkuihmistä!

Illalla käytiin sitten tätini ja serkkujen luona kakkailemassa. Oltiin kahvipöydässä, Jäpsykkä piereskeli antaumuksella ja minä suunnittelin jo, että karattaisiin kuppien tyhjennyttyä viemään pieni mies yöpuulle. Yllättäen haju ei enää haihtunutkaan niin kuin piti... Ei muuta kuin vessaan ja vahinkoja selvittelemään. En ole ikinä vielä keneltäkään vaihtanut yhtä tehokkaita niskakakkoja! Sitä oli paljon ja joka paikassa, hajukin oli aika muhkea kun vaatteita alkoi raottelemaan... Pesu pikkuruisessa altaassa onnistui pienellä säätämisellä (ihme, ettei jätkä hermostunut kokonaan, kun sopivan lämmitä vettä etsiessä sai kylmiä ja kuumia suihkuja päälleen), mutta vessan matto oli meidän jäljiltä ehdottomasti pesua vaille, eikä vaihtovaatteitakaan ollut siellä kyläpaikassa mukana. Normaalikalenterin mukaan kakkapäivään olisi vielä pitänyt olla aikaa, eikä tosiaan tullut mieleen, että jätkä juuri siellä kyläillessä tekisi niin tehokkaat.... Minä jo suunnittelin, että kääräisisin yhden neulepeiton pojan lämmikkeeksi ulkohaalarin sisäpuolelle ja yhden ulkopuolelle, mutta täti kävi kaivelemassa parsittavien vaatteiden koriaan, ja sieltä löytyi parit pelastavat muinaisjäänteet. (serkuista nuorinkin on jo 16, joten ilmeisesti parsiminen ei ole tädin lempiharrastus)

Neulepaita on hihojen kiinnitystä vaille valmis, päällimmäiset housut arviolta 100-senttiselle lapselle suunnitellut ja sukkiksetkin kymmenen senttiä liian pitkillä lahkeilla, mutta lämpimänä päästiin siskon luo asti. Siinä vaiheessa jätkä oli jo täysin taju kankaalla, suuta aukaisi kun tarjosin iltaruokaa rinnasta, mutta silmiä ei suostunut raottamaan. Yö nukuttiin ihan kohtuullisen hyvin, tosin jossain vaiheessa siskokin heräsi jätkän huutamiseen. Tyhmä äiti oli laiskana meinannut jättää pikkujätkän kainaloon nukkumaan syöttämisen jälkeen, mutta toinen halusi takaisin omaan koppaansa nukkumaan rauhassa. Ennen kuin hoksasin kokeilla siirtoa, melutaso oli jo melkoinen.

Aamulla sisko hälytettiin töihin ja me jäimme hänen asunnolleen valmistelemaan kotiinlähtöä. Alunperin suunnitelma oli ollut, että Mies olisi tullut hakemaan meidät sieltä herättyään omalla autolla, mutta en halunnut jäädä tyhjään asuntoon niin pitkäksi aikaa hengailemaan. Lastasin kuorman taas vaunujen kyytiin, nyt mukana oli vielä pieni kassillinen lankaakin messutuliaisina. Asemalla myyjä mietti pitkään, millaisen lipun meille myisi, että selvittäisiin mahdollisimman helpolla vaunujen kanssa. Loppujen lopuksi vietiin ic-junassa Jäpsyn vaunut yhteen osaan junavaunua ja mentiin itse toiseen osastoon istumaan perhelipulla. Tässä vaiheessa Jäppi oli jo kuin paraskin maailmanmatkaaja, istui penkillään kuin olisi tehnyt sitä aina ja katseli maisemia ihan sen näköisenä, kuin olisi niistä jotain ymmärtänytkin. Loistavaa matkaseuraa! Minullakaan ei päässyt aika tulemaan pitkäksi, kun maisemien lakattua kiinnostamasta leikittiin moneen kertaan kaikki osaamani laululeikit.

Kouvolassa miestä ei näkynyt asemalla vastassa. Soittelin perään - auto ei ollut lähtenyt käyntiin ja olin unohtanut lähettää vastauksen miehen kysymykseen, haluttaiisinko kyyti asemalta kotiin... Onneksi ei jääty Helsinkiin odottamaan, että ukko heräisi ja lähtisi ajelemaan! Olisi tullut pitkä odotus. Kun paino vaunuissa oli lisääntynyt entisestään, luiskat olivat vielä hurjemman tuntuiset kuin edellisenä päivänä. Selvittiin kuitenkin! Vaunuttomuusvala sai siinä vaiheessa lopullisen muotonsa - jos vielä lähden vastaavalle reissulle uudestaan lähikuukausina, jätetään kyllä vaunut kokonaan kotiin ja Jäpsy kulkee liinassa tai repussa. Ainoa vaunujen tuoma lisäarvo oli siinä, ettei kassien paino ollut käsien varassa, mutta yksi iso kassi usean nyytin sijaan olisi varmasti ollut ihan käsiteltävissä kantoliinankin kanssa.

Ja vielä tuoreimmat kuulumiset - kotona siirrettiin Jäppi nukkumaan omaan huoneeseensa ja se rauhoitti tilannetta selvästi. Heräämisiä ei ole ihan niin usein, la-su-yönä sain nukuttua ensimmäisen 4h pätkän piiiitkään aikaan! Herätessäni lopulta piti ekana käydä katsomassa, että poika on vielä hengissä... Oli niin omituinen olo, kun kroppa oli levännyt ja mieli virkeä. Ja eilen jätkä kääntyi eka kerran selältään mahalleen auttamatta yhtään! Siitä se olympiaurheilijan ura urkenee!

5kk Jäppinen

2009-11-02T09:04:00.002+02:00

Äkkiä se ikä lisääntyy tuolla pikkumiehellä! Taas tuli kuukausi täyteen niin että hurahti.

Neuvolassa perjantaina pituus oli 69,7cm, paino 8605g ja pipo 46,2cm. Pään koko alkaa pikkuhiljaa lähestyä yläkäyrää! Saas nähdä, mihin kohtaan loppuviimein asettuu. Kaikki oli neuvolassa muuten ihan ok. Suurimmat ohjeet taisivat liittyä rasvaisempaan rasvaan pepun ihottuman hoidossa ja kiinteiden jatkamiseen hedelmä-, marja- ja kasvipainotteisella linjalla. Lattialla pitäisi kovasti pitää pikkujätkää ja lelut kurotteluetäisyydellä, että kylkien käyttö ja kääntymisen harjoittelu vähän aktivoituisivat. Minä ihan veikkaisin, että kääntyminen selältä mahalleen olisi ihan viitsimisen päässä. Poika pääsee sujuvasti kyljelleen ja saattaa kääntää pepunkin mahaloikoiluasentoon, mutta kun se vihaa vatsallaanoloa ihan yli kaiken, miksi ihmeessä se siirtyisi siitä eteenpäin?

Kiinteät tosiaan aloiteltiin silloin viikko sitten lauantaina, niin kuin etukäteen suunnittelinkin. Eivät saavuttaneet suurta suosiota, maksimissaan ruokalusikallisen olen tainnut onnistua ujuttamaan pöperöä sisälle yhdellä kertaa. Itse keiteltyä bataattia maisteltiin aamupäivisin, ja tiistaista eteenpäin teollista luumusosetta vielä iltapalaksi, kun kakka oli taas ihan hukassa ja poika oli vähän tuskaisen näköinen.

Kiinteiden syömisen ja muun elämän sotki hetkellisesti ainakin lauantaina puskan takaa hyökännyt nuha. Aamulla ei vielä ollut mitään hätää naureskella höpsöille iso- ja isoisovanhemmille paria tuntia, mutta iltapäivällä nenu alkoi vetää tukkoon ja illalla poika ei enää muuta tehnytkään kuin lötkötteli sylissä, yski, aivasteli ja niiskutti. Silloin illalla ei vielä tultu mitanneeksi kuumetta, sunnuntaina se sitten pyöri vähän alle 38 asteessa. Ei jaksanut jätkä oikein mitään touhuilla, parasta oli istua sylissä katsomassa telkkaria. Yleensä tuo viihtyy lattialla ihan kohtuullisia hetkiä, nyt ei puhettakaan. Mikä minusta oli erityisen söpöä, olivat ottaneet yhdet isä-poika-päiväunetkin viekukkain, kun yksinään uni ei maistunut. Minä vedin samaan aikaan hirsiä toisessa huoneessa, yöllä oltiin nukuttu ja kukuttu parinkymmenen minuutin pätkissä. Tänään ei ainakaan aamulla ollut kuumetta, mutta jätetään muskari ja ulkoilut väliin, että saa toipua rauhassa eikä tartuteta muita.

Mitähän juttuja tässä kuukauden aikana olisi tullut?

Varpaat löytyivät lopulta, nyt enää korkeintaan korvat ovat kehon ulokkeista hukassa (ja vaipan sisältö on toistaiseksi pidetty piilossa)
Kiinteät tosiaan aloiteltiin kahdella lajilla, niitä ehkä ruokalusikallinen tai puolitoista parhaana päivänä sisään yhteensä
Nukkuminen on ihan tylsää, sitä ei kannata tehdä yhtään enempää kuin on pakko
Laululeikit on tosi pop, ja vauvatanssissa Jäpsykkä vie minua monta kertaa. Laululeikit ovat myös helppo tapa minulle huijata hetki koneellaoloaikaa lisää, poika viihtyy sylissä tosi hyvin, kun samalla laulan lastenlaulua ja heiluttelen pikkuraukan käsiä. Suosikki taitaa olla muskarissa opittu "Kädet ylös, kädet alas" Ukko Noan sävelellä.
Kiljuu, kiekuu ja kailottaa riemusta, ärisee ja rähjää jos haluaa jotain eikä heti ymmärretä totella.
Suosikki"leluja" ovat pään yläpuolella heilutellut kankaat ja höyhen, jolla kutitellaan. Minullakin pyykin levittely kuivumaan ja viikkailu ovat paljon hauskempia, kun pikkumies vieressä hihkuu ja kikattaa riemusta kankaiden vilahdellessa näkökentässä.
Vetää itse itsensä istumaan sylissä ja nököttää Bumbossa tosi tukevasti

Joko kiinteitä?

2009-10-22T14:59:00.002+03:00

Tuolla yhdellä keskusteluforumilla tuli juttua kiinteiden syömisestä, ja rustailin sinne omia mietintöjä ja perusteluita siitä, miksi meillä olisi ajatuksena aloittaa kiinteiden ruokien syöminen jo tällä viikolla. Olisi ihan kiva kuulla jotain kommenttia aiheesta, vielä ei soseita ole annettu, täysimetyksen jatkaminenkin puoleen vuoteen olisi mahdollista. Utareiden puolestahan se toimisi, mutta se mutta-faktori...

- Jäppinen syö koko ajan kaikkea mahdollista pikkuapinan raivolla, mitä vain saa suuhunsa. Pelkään, että tämä on Se Herkkyyskausi, mitä moni vähän yli viiden kuukauden kieppeille mainostaa ja menee vielä ohi, jos ei siihen lähipäivinä jo reagoi. Pari viikkoa jo jatkunut näin maanisena. Seuraava herkkyyskausi tulee taas ties milloin. Vesi kupin reunasta hörpytettynä ainakin näyttäisi olevan ihan sikahyvää, kun sitä ollaan vähän kakan esiin houkuttelemiseksi annettu. Jäppinen myös katselee meitä kuin kerjäävä pikkukoira aina meidän syödessä, välillä liikkuu leukakin samaan tahtiin.

- Jostain näin tutkimustuloksen, että alle puolivuotiaana aloitettuna jostain olisi hyvä saada jo vähän gluteenia. Minä en halua aloittaa Jäppisen syömisiä suoraan viljalla, enkä edes toisena tai kolmantenakaan tunkea vielä sitä puuroa. Jos viivytettäisiin kaikkia syömisiä sinne puoleen vuoteen, en uskaltaisi kovin pitkään maistattaa muita ennen jotain viljatuotetta. (kyllä, uskon myös suomalaisiin viljoihin osana ruokavaliota)

- Kun pullo ei kelpaa yhtään, mie olen ihan kiinni tuossa vauvassa koko aika. Enimmäkseen ihan jees, mutta hetkittäin pirun ahdistavaa. Poissa voi olla vain tissinkantaman ajan, ja jätkä on viime aikoina syönyt yötä päivää 2 tunnin välein. Nyt onneksi parina yönä on ollut se 8h syömättä, mutta tähän en jatkuvana trendinä luota pätkääkään.

- Nyt voidaan todellakin aloittaa rauhassa, ei ole kiirettä saada nopeasti menemään ruokaa aterian kokoisia annoksia alas. Kun parisuhde näyttää olevan viimeisillään ja missään tapauksessa hoitovapaalle jääminen ei taloudellisesti ajatellen onnistu, sekä isän tapaamiset useampia tunteja kerralla että hoitopäivän ajan jossain muualla oleminen vaatisivat kohtuullisia määriä kiinteää ruokaa useamman kerran päivässä nautittuna. Korvikepulloa en haluaisi Jäpsylle antaa siinäkään vaiheessa, mutta voipi olla, ettei kokonaan välttely onnistu. Saadaan kuukausi lisää maistelu- ja totutteluaikaa, kun lähdetään nyt jo kokeilemaan.

- Kukaan tässä lähiympäristössä ei tunnu tukevan ajatusta vielä jatkuvasta täysimetyksestä. Miestä ei ota kantaa mihinkään suuntaan, mutta neuvola antoi nihkeästi "luvan" viivyttää nyt tähänkin asti sitä kiinteiden aloitusta, ja suku lähinnä painostaa. Olisi helpompi jatkaa omalla linjalla, jos joku livetuttukin olisi sitä mieltä, että se on hyvä idea. Niin tyhmää kuin se onkin, tämäkin vaikuttaa...

- Lypsämällä ei enää irtoa kuin pieniä määriä maitoa kerralla. Korvikepulloa korvaavaa maitopulloa ei niin vain tehdä, jos tarve yllättää...

Kirjahyllyn kätköistä

2009-10-22T10:32:00.003+03:00

Adelheidiltä pyydystetty meemi, jossa kuvaillaan itseään omien kirjojen nimillä.

1.Oletko mies vai nainen?
Prinsessa
2. Kuvaile itseäsi?
Hyvä sängyssä
3. Kuinka voit?
Myry ei saa unta
4. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?
Hiroshiman portti
5. Mihin haluaisit matkustaa?
Aikamatka
6. Kuvaile parasta ystävääsi?
Sisäsiisti sipuli
7. Mikä on lempivärisi?
Musta torni
8. Millainen sää on nyt?
Tuulen viemää
9. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Ikiyö
10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Mitä krokotiili tekee öisin?
11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Särkyneiden sydänten hotelli
12. Millainen parisuhteesi on?
Uhrilento
13. Mitä pelkäät?
Tappajahai
14. Päivän mietelause?
Miksi kissat ovat fiksumpia kuin miehet
15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Seksineuvoja koko luomakunnalle
16. Miten haluaisit kuolla?
Elossa!
17. Mottosi?
Älä pingota!

Unijuttusia

2009-10-22T09:33:00.002+03:00

Yritänköhän mie liikaa noiden meidän yöunien kanssa? niin että Jäpsy ei ehkä ehdi hokaamaan homman nimeä, kun yritys- tai yrittämättömyystapa vaihtuu? Tsemppausinto ei vain oikein riitä, jos uusi konsti ei näytä lyövän leiville heti.

Itse asiassa nyt saatiin ehkä taas jonkinlainen käänne kohti parempaa yöelämää. Lauantai-sunnuntaiyönä Mies hyppäsi pojalle tuttia ja hyssytteli niin pitkään kuin vain pystyi, toi sitten syömään kun muu ei enää auttanut. Sinä yönä syötiin kahdelta ja kuudelta, nukuttiin puoleen kahdeksaan! Toinen tai kolmas kerta ikinä, kun yöunet venyvät niin pitkään. Seuraavana yönä syötiin vain kolmelta, kuuden maissa syötöllä oltiin jo ihan hereillä. Nyt kahtena yönä ruokapyyntö on tullut vasta neljältä, mutta aamu on alkanut 5.17 pojan mielestä. Hilpeä höpötys ja iloinen pärinä täyttävät pinnasängyn, tutin nosto, kääntäminen, uudestaan peitteleminen ja syöttäminen kaikki vain piristävät entisestään. Yöllisiä tutinnostoreissuja en ole laskenut, turhan monta niitä tuntuu joka yö olevan. Viime yönä muistaisin kurkanneeni kelloa ainakin 23, 00, 01 alkuisina aikoina, mutta olisikohan sen jälkeen ollut vähän pidempi unijakso. Mieskin oli jossain välissä käynyt vessassa ja antanut tutin takaisin ohimennessään silmät levällään maailmaa ihmetelleelle pikkumiehelle. Onneksi reppana ei pelkää pimeää! Syliinkään asti ei öisin ole tarvinnut sen la-su-yön jälkeen nostaa kuin syömistä varten, kunhan tuttipalvelu toimii ja välillä pääsee kyljelleen.

Jos tuttiaddiktiota saataisiin pienennettyä, unet varmasti rauhoittuisivat ja voitaisiin alkaa miettimään pojan siirtämistä omaan huoneeseensa. Siellä ei häiritsisi, vaikka toinen yöllä höpöttäisikin. Yhden tai kaksi syöttöä voisi hyvin hoitaa istuvillaankin, mutta tunnin välein tutin perässä toiseen huoneeseen juoksu ei kyllä innosta. Vähän ollaan nyt yritetty päiväunille mennessä hakea tutittomuutta, mutta viimeistään syvästä unesta valvetilaa lähestyessä poika saa aina kokovartalosätkyn, jos suu sattuukin olemaan tyhjänä.

Missähän vaiheessa tuo poitsu hoksaa, että myös omassa sängyssä voi kääntyä kyljelleen ja takaisin? Jostain syystä suosikkinukkumisasento muuttui ihan yllättäen kyljelleen monen kuukauden selälläänkillittelyn jälkeen. Nyt uni tulee parhaiten kylkiasennossa sammakko kasvoja vasten, mutta herää silti aina selältään. Ei kuitenkaan pienintäkään yritystä siihen, että itse voisi mennä kyljelleen ja nukahtaa uudestaan...

Mutta pärinä se vasta kivaa onkin! Sitä pitää harjoitella yöllä, aamulla, päivällä, illalla unta hakiessa, suihkussa, leikkimatolla, heti syönnin jälkeen kun suu vain on tyhjä ja aina muulloin kun sattuu muistamaan. Läheskään aina ei onnistu, tulee vain pieniä puuh-ääniä, mutta sitten ilo on ylimmillään kun huulet pärisevät ja sylki lentää. Ja näyttää niin ylivoimaisen suloiselta sitä tehdessään...

Suloinen video

2009-10-16T08:45:00.003+03:00

Voi hitsi, mikä ihana Youtube-pätkä tuli vastaan... Tämän alkuperäisversio oli juuri se kappale, jolla eka kerran säikyttelin Jäppistä laulamalla ihan tosissani ääneen. Pitänee opetella uudetkin sanat :D Nykyään muuten poika kestää kuunnella "normaalivolyymillä" laulettuja juttuja, kovin kovaa ja korkealta minä en ole enää uskaltanut testailla uudestaan...

4kk neuvola ja yleistä apatiaa

2009-10-15T12:30:00.002+03:00

Kuinka vaikea on saada blogiin muistiin neuvolakuulumiset? Ilmeisesti aika mahdotonta, päätellen päivitystahdista...

Neuvolassa siis käytiin 4kk tarkastuksessa jo kaksi viikkoa sitten. Pituutta oli pojalla 67,7cm ja painoa 8105g. Paino menee nollakäyrän tienoilla ja pituuskasvukin oli vähän hillitympää kuin aiemmin. Pään ympärys 45,5cm, se sentään kasvaa edelleen siellä +3:n hujakoilla omalla käppyrällään. Jäpsyn eno on ollut seitsenkuukautisena suurinpiirtein samaa kokoluokkaa, hitusen pienempi.

Kotielämä on nyt tämän pari viikkoa mennyt väsyneen apaattis-surullisessa hengessä. Parisuhde on ihan pielessä, edellinen terapiakäynti vain vei minua entistä syvemmälle kuiluun. Poitsu ei nuku yöllä kuin maksimissaan kaksi tuntia putkeen, hurjimman viikon sen neuvolan jälkeen vain puolen tunnin pätkiä. Ilmeisesti se rota-rokotteen viimeinen annos vei yöunet ja toi mahakivut. Rauhoittuu toki vain tissille. Viime viikolla tuntui jo, että stressi ja unenpuute vievät minulta maidonkin, toisesta rinnasta ei tahtonut irrota yhtään mitään ja toisestakin vain tosi hintsusti.

Siinä vaiheessa iskettiin peli poikki ja lähdettii pojan kanssa mummolaan pariksi päiväksi. Minun äitini katsoi pojan perään, minä sain nukkua niin että Jäpsykkä oli kuulomatkan ulkopuolella, käytiin katsomassa kaikki muutkin kotona olleet sukulaiset ja irroittauduttiin kokonaan kotipaineista. Teki ihan pirun hyvää! Ja olisikohan isämieskin kotona harrastanut jotain ajatustyötä yksinään, ainakin tuo on meidän lauantaina palattua tuntunut tulevan taas enemmän lähelle, juttelevan ja olevan läsnä. Maitoakin irtoaa taas ihan kunnolla, kun paineet vähän helpottiva ja poika alkoi nukkumaan taas vähän inhimillisempiä pätkiä kerralla. Viime yönä ja tänään heräämisetkin ovat taas olleet joko ihan hiljaisia tai hyväntuulista höpöttelyä ja jalkojen nostelua, ei enää sitä maailman säälittävintä itkua.

Niin kuin ilmeestä näkee, tänään aamupäiväunilta herääminen oli ihan parhautta :) (ja laiskana äitinä tosiaan puin Jäppiselle ja itselleni päivävaatteet vasta ekojen tirsojen jälkeen...)

Ollaan muuten nyt innostuttu kestovaippailustakin taas vähän vahingossa. Toissapäivänä minun piti vain kietaista harso ilmakylpysuojaksi pojan punoittavien henkilökohtaisten osien ympärille, mutta sitten tulin ensin kiinnittäneeksi harson näpsyllä ja sitten vielä villahousutkin eksyivät siihen päälle. Ja sama linja jatkui seuraavalla vaipanvaihdolla... Nyt kolmatta päivää työpäiväkestoillaan, illaksi ollaan laitettu kertis isin iloksi ja yölläkään en vielä kestopakettiin luota.

Äiti on päässyt neulomaan!

2009-09-29T13:25:00.003+03:00

Hihii, todistettavasti meillä on neulottu! Tekniset yksityiskohdat ja tarkemmat tiedot löytyy käsityöblogista, mutta nämä herkkupalakuvat haluan kyllä jakaa tälläkin puolella. Ruskean myssyn tein itselleni, valkea menee siskolle.

Tänään käytiin taas labrassa huutamassa verikokeissa. Olisi kyllä itku tullut minullakin, jos olisi yhtä paljon kaiveltu kättä neulalla, jotta suoni puhkeaisi... No, toivottavasti enää ei tarvitsisi käydä.

Ja suuret kiitokset tsemppauskommenteista teille!

4 kuukautta vipinää ja vilskettä

2009-09-28T11:36:00.002+03:00

Niin se pikkujätkä onnistui viikonloppuna livahtamaan jo nelikuukautiseksi. Hurja vauhti pikkumiehellä päällä! Missä välissä se muka noin isoksi ehti?

Jäpsy 4kk

Syö edelleen pelkkää tissiä, Relaa ja D-vitamiinia
Tykkää nukkua omassa sängyssään sammakonsa kanssa
Murisee, volisee ja juttelee kovasti
Kääntyy sujuvasti kyljelleen
Katsoisi niin paljon telkkaria kuin annettaisiin
Katselee maailmaa silmät pyöreinä, ei hätkähdä pienistä
Vauvauinnissa sukeltaa takaraivoa myöten hätkähtämättä (pää on niin iso, että takaraivonkin veden alle kiskominen vaatisi kauhean syvää sukellusta)
Nappaa tarjotun lelun käteen ja vie sen salamannopeasti suuhun
Imeksii ihan mitä tahansa, suosikkina peukalo mutta myös muut sormet kelpaavat
Nostelee jalkoja taivasta kohti niin että alaselkäkin on ilmassa
Hymyilee ja hihkuu riemusta, kun siihen päin katsookin
Saa äidin pakahtumaan onnesta monta kertaa päivässä

Kevennys

2009-09-21T09:14:00.002+03:00

Äidillä on leluja ja vauvalla on leluja, niinpä niin... Olisikohan ollut sama muotoilija suunnittelemassa kumpaakin?

Toivottavasti anopille ei ikinä valkene, mikä oli minun eka ajatus, kun näin hänen Jäpsylle ostamansa ihanan lelun eka kertaa!

Pistetäänpä samaan postaukseen vielä pari muutakin kuvaa lähiajoilta...

Mitenniin muka meidän hoitopöytäelämä olisi nykyään vähän liikunnallista?

Ja nyt poitsun herätys ja muskariin juoksu, mars mars!

Törmäyskurssilla

2009-09-21T09:02:00.002+03:00

Pakko se on pystyä ääneen (tai ainakin kirjoittamalla) toteamaan: Jäpsyn isä ja minä olemme nyt tosi pahasti törmäyskurssilla parisuhteemme kanssa. Viikko sitten asiat kärjistyivät ihan yllättäen, ja tehtiin jo hetkellinen eropäätöskin. Peruttiin tosin se päätös parin tunnin sisällä sen syntymisestäkin, mutta... Kokeillaan vielä, jos saataisiin parisuhdeneuvonnasta apua, omat eväät eivät enää riitä tämän sopan purkamiseen.

Miten me oikeastaan ollaankaan ikinä päästy näin pitkälle näin vähällä kommunikoinnilla? Positiivisia juttuja ollaan ilmaistu herkästi ja fyysinen läheisyys on kukoistanut, mutta negatiivisia juttuja ollaan hyvin paljon vain tungettu tiukemmalle pinnan alle. Nyt ne sitten poksahtivat silmille, enää ei voi piilotellakaan. Ja tiedossa kyllä oli, että parisuhde tulee heittämään jonkin verran joka tapauksessa lapsen saannin yhteydessä, mutta että näin pahasti...

Pienen vauvan kanssa pääsee näköjään noihin yhteiskunnan tukitoimiinkin mukaan nopeasti. Tiistaiaamuna soittelin, keskiviikkona kello 8 oltiin jo työntekijän huoneessa tuijottelemassa seiniä. Oli tosi hyvä ja valaiseva palaveri! Molemmat todettiin poislähtiessä, että riippumatta suhteen jatkosta tuo neuvonta selvästi tekee hyvää pään sisällölle jatkoa ajatellen.

Viime viikolla olo oli kuin joku olisi kiskaissut minut irti ruumiista, heittänyt pariin kertaan alas parvekkeelta ja tyrkännyt jäljelle jääneen rikkinäisen mytyn takaisin kroppaan väärinpäin. Nyt alkaa palasia olla paljon jo näennäisesti kohdillaan taas, Jäppisen kanssa ei ole voinut jäädä tuleen makaamaan yhtään. Pienestä on joka tapauksessa huolehdittava ympärivuorokautisesti, eikä minulla ainakaan riitä pokkaa itkeä tai velloa itsesäälissä pikkumiehen nähden. Poitsun hereilläollessa hymyillään ja höpsötellään, nukkuessa sitten saa mennä suihkuun itkemään jos on pakko. Toisaaalta tosi hyväkin, kun on muuta ajateltavaa ja pakollista tekemistä, ei ehdi jäädä vellomaan kielteisiin juttuihin vaan pysyy elämässä kiinni. Ja jos ei poikaa olisi, olisin varmaan viime maanantaina saattanut tehdä jotain tosi epätoivoistakin...

Hömppä hihittelijä

2009-09-07T20:47:00.004+03:00

Tänään käytiin taas verikokeissa niiden maksa-arvojen ja bilirubiinien seurannan takia, ja reissu onnistui yli odotusten. Labran odotushuone oli ihan täynnä, yli 50 ennen meitä ja yli tunti istuttiin odottelemassa. Lopulta tuli meidän vuoro, kun Jäppiseltä meinasi jo hermo mennä tylsässä huoneessa kököttämiseen. Vaihtelun saaminen ja hymyilevät tädit olivatkin niin kivoja, ettei minun pelkäämääni tappohuutoa kuulunut yhtään. Jäpsy keskittyi hurmaamaan kättä paikallaan pitävää tätiä (joka kyllä höpsötti ihan täysillä takaisinkin), eikä paljoa edes huomannut kädessä olevaa neulaa. Vähän kurtistuivat kulmat ihon puhjetessa, ja pois ottaessa meinasi ruveta harmittamaan. Minulla oli paljon pahempi hätä, kun poisoton yhteydessä verta yllättäen hulahtikin minun ja hoitsun käsille, tyynylle ja lattialle isompi määrä, ennen kuin saivat suonen tukittua... Olisi ollut noloa pökrätä itse! Pistohuoneesta ulos tullessa oli aikamoinen voittajaolo, kun meidän menoa säälitelleet mummelit eivät kuulleetkaan villejä intiaanikiljaisuja. Muskari kyllä jäi väliin pitkän odotusajan takia, mutta se on pieni murhe.

Eiliset uudet temput eivät selvästikään olleet mitään vahinkoja. Illalla poitsu nauroi vielä isinkin kanssa leikkiessä, ja tänään räkätti melkein heti, kun mentiin taas keinumaan. Parhautta! Kovasti tuo juttelee muutenkin, päivällä meinaa usein syöminenkin jäädä puolitiehen, kun asiaa on niin kovasti. Ihana hömppä ikioma lörppöpoika... Lelujakin on tänään pidelty kovasti, ennen nukkumaanmenoa sai vielä kaasuilmapallonkin käteensä. Minä olisin varmaan melutason perusteella napannut pojan iltapesuille ihan puolen minuutin päästä, jos isi ei olisi antanut sitä palloa pikkuiselle, mutta nyt sainkin istua vielä parikymmentä minuuttia rauhassa. Kerran karkasi pallo kattoon, muuten puolityhjää oli niin hyvä rutistella ja ihmetellä, että pikkureppana viihtyi ihan erinomaisesti. (ja kyllä, oltiin ihan vieressä, tukehtumisvaaraa ei ollut eikä tuo vielä tavaroita saa suuhunsakaan vietyä)

Kohta pitäisi hiippailla minunkin nukkumaan. Muutaman päivän olen jo puhunut ihan mitä sattuu, oikeita sanoja ei vain löydy ja tänään huomasin vahingossa nukahtaneeni hetkeksi kesken päiväimetyksenkin. Pakko alkaa nukkua itse aiemmin ja yrittää taas järkevöittää meidän yöunia. Päivällä nukkuminen hallitusti olisi kyllä jees, mutta vahingossa torkahtaminen tuntuu pelottavalta. Nyt kyllä havahduin kun poika alkoi liikahdella (oli ilmeisesti nukahtanut myös), mutta entä jos joku kerta en heti hoksaakaan, ja toinen on liian lähellä tyynyn tai sängyn reunaa? Tai nappaa käteensä neuleen tai muun vastaavan irtonaisen esineen, joita päivällä saattaa syöttöpaikan vieressä olla, mutta jotka eivät oikein pikkuihmisten käyttöön sovi...

Muutama viime yö on taas mennyt aika hulinaksi. Jäpsy nukahtaa kahdeksan maissa, eka syöttö voi olla jo kahdentoista tienoilla, tai vasta kahdelta. Sen jälkeen yleensä tulee yksi kahden tunnin väli ja siitä eteenpäin enää tuntia tai vajaata... Minä tulen sänkyyn useimmiten kymmenen maissa, joten hyvänä yönä saan melkein neljä tuntia yhtenäistä unta, huonona en välttämättä yhtään kokonaista 1,5 tunnin unijaksoa. Omasta iltahetkestäkään en kyllä haluaisi luopua, mutta toimivat aivotkin olisivat ihan kivat. No, eiköhän tuohon saa taas vähän järkeä, kun skarpataan niin, että tissi suussa kainalossa nukkuminen loppuu mahdollisimman kokonaan. Tietysti parempi nukkua niinkin kuin että ei ollenkaan, mutta... Ainakin edellisellä "kuurilla" ollessa yöelämä tuntui äkkiä järkevämmältä, kun tietoisesti katsoi, ettei antanut jätkän jäädä uninautiskelemaan nälän täytettyään vaan palautti äkkiä omaan sänkyynsä joka hörppytauon jälkeen. Ja se on huomattu, että jos minä nukahdan kesken kaiken ja tuo pääsee pesiytymään siihen viekkuun tunniksi tai pariksi, sen jälkeen loppuyöstä on turha toivoa enää unia omassa sängyssä. Ja minä kun en osaa tietoisesti nukahtaa, jos vauva on siinä iholla. Vahingossa kyllä, mutta kun herään, uni ei tule kun pitää vain varoa ja kuunnella tuhinoita.

Helistin käteen vie

2009-09-06T14:13:00.002+03:00

Viime yönä Jäpsyllä oli ilmeisesti päässään aikamoinen aivomyrsky. Äiti ei ainakaan paljoa ehtinyt nukkumaan, mutta jotain reseptoreita selvästi kääntyi yön aikana uusiin asentoihin. Poika nimittäin on tänään sekä nauranut ääneen että ottanut helistintä käteensä ja heilutellut sitä!

Tarttumista Jäppinen on selvästi jo hakenut muutamana päivänä. Hipelöi ensin lelukaaren leluja ihan sen näköisenä kuin hakisi jotain tosi tarkasti, ja sitten kun puuha ei onnistu, paiskoo helistimet hurjaan liikkeeseen turhautuneena. Tänään sitten käteen tarjotessani nappasi normaalista helistimestä kiinni kuin vanha tekijä, hymyili kyllä aika velmun voittajan näköisenä tajuttuaan, että heilutteli sitä ihan itse.

Naurukin oli ihana kuulla. Aamupäivällä onnistuin jo kerran saamaan vähän ääntä ulos, kun oikein pussailin pikkuisen mahaa vaatteiden päältä ja uhosin syöväni koko pojan, mutta äsken keinutuolissa vasta hauskaa olikin. Istuttiin naamat vastatuksin ja ensin vain pikkuista hymyilytti kovasti. Vauhti kun kiihtyi, alkoi tulla äänitehosteita mukaan, ja sitten pitikin jo nauraa ihan ääneen kun oli niin hauskaa. Ihana ääni! Ja niin selvästi poikamainen, hassua... Vähän veikkaisin, että meillä tänään yritetään vielä keksiä kovasti kaikkia juttuja, joilla poitsu höpsötetään nauramaan vähän lisää.

Lelu kädessä -kuvia en vielä ole saanut, mutta pistetäänpä nyt söpöilykuvaa uimapuvun kuivasovituksesta kuitenkin. Piti ennen ekaa uintia kokeilla, olisiko tämä malli yhtään tiukempilahkeinen kuin jo olemassaoleva, ja taas piti kaivaa kamera esiin... Toivoton äiti, aina räpsimässä kuvi joka hassustakin tilanteesta. (huomaatteko muuten, vaikka kertisvaipoilla ollaankin nyt menty toista kuukautta putkeen, kestot ovat edelleen ihan valmiusasemissa odottamassa inspiraatiota)

Harrastushirmu

2009-09-01T08:16:00.003+03:00

Neljäs raskauskolmannes on nyt lusittu ja aloitettiin Jäpsyn kanssa aktiivinen harrastuselämä. Eka kolme kuukautta oli oikeasti kiva etupäässä pesiä kotona ja söpöillä vauvan kanssa, mutta nyt sopivasti iän riittäessä syksyn harrastuskausikin lähti käyntiin. Kullan palattua töihin kesälomansa jälkeen alkoi olla jo vähän sellainen olo, että seinät alkavat kotona lähestyä toisiaan, jos ei jotain ala tapahtua.

Torstain perhepuistokäyntiä minä en itse jännittänyt yhtään etukäteen, vähän sillä ajatuksella että nähdään vähän muita äitejä ja vauvoja, ihan piece of cake. Jäppiselle se oli kuitenkin kaikista pelottavin reissu tähän mennessä tehdyistä... Tuoreessa muistissa taisi vielä olla maanantain sairaalakeikka, joten päiväunilta joutuminen vieraiden tätien ja vauvojen kansoittamaan huoneeseen sai aikaan pelästyneen pikkupojan, joka alkuun ei edes halunnut kaukaa katsella muita ihmisiä. Onneksi täällä "maalla" kulkee busseja harvoin ja edellinen oli juuri mennyt! Hyvällä ilmalla olisin siinä vaiheessa saattanut lähteä kävelemäänkin kotiin, mutta nyt olosuhteet vaativat istumaan siellä sisulla vielä tunnin verran ennen seuraavaa linjuria. Siinä tunnin aikana poitsu ehtikin tottumaan ja alkamaan viihtyäkin, sitten jo vähän harmitti että tapaaminen loppui ja kotiinpäin piti lähteä. Paikalla olivat melkein kaikki niistä, joiden kanssa tutustuttiin siihen perhepuistoon ennen Jäpsyn syntymää, kovasti sain kehuja välillä hoikistuneesta ulkomuodosta ja söpöstä vauvasta. (kumma juttu, että jättimahan puuttuminen vähän hoikistaa kokonaisvaikutelmaa) Hyvä kyllä, että käytiin tuolla jo totuttelemassa muiden vauvojen ääniin, muuten muut menot olisivat voineet mennä yli sietokyvyn.

Lauantaina käytiin polskuttelemassa vauvauinnissa. Minua jännitti ihan hirveästi sinne meno, miten muka siellä osaisi toimia ja entäs jos vauva tipahtaakin kesken kaiken tai pelkää vettä ja huutaa hysteerisenä... No, ei tipahtanut eikä huutanut, vaan viihtyi hyvin ja näytti tykkäävänkin kovasti. Tarkalleen ottaen pesuhuone oli kyllä hurjan pelottava paikka, upouudessa bumbotuolissa ei siellä voinut istua hetkeäkään niin että minä olisin voinut pestä itseni yksin, mutta onnistui se sitten yhdellä kädellä vauva sylissäkin. Altaassa poika selvästi nautti, oli kiva lilluskella edestakaisin ja kurvailla pinnalla, aina jos sai ohjaajaan tai muihin aikuisin katsekontaktia, naamalle levisi huiman onnellinen hymy. Ohjaaja neuvoi nousemaan jo 15-20 minuutin päästä altaasta eka kerralla, mutta ei me kyllä maltettu. 25 minuutin kohdalla poika alkoi näyttää vähän kylmältä ja haukotteli, noustiin sitten pari minuuttia ennen kuin olisi ollut pakko. Ensi viikolla ollaan kyllä taatusti ihan täysi aika, ja saadaan alkaa kuulemma pikkuisen kokeilemaan kannutustakin jos uskalletaan. (HUI!)

Eilen aamulla mentiin vielä muskariinkin, ja kivaa oli sielläkin. Musiikillinen taso ei kyllä päätä kummemmin huimannut, mutta ei se varmaan olekaan se "pointti" näin pienillä. Keskittynyttä yhdessäoloa, järjestettyä päiväohjelmaa ja muita ihmisiä, ne ovat ne tärkeimmät ainakin minulle. Mukavaahan se lastenlaulujen laulaminenkin on, ja tuolta voi saada niitä leikkivinkkejä siihen kaveriksi, mutta ehkä ne jäävät vähän toiselle sijalle...

Lastenlaulujahan meillä on jonkin verran "siedätysharjoiteltu" kotonakin. Jäpsyn mummo toi ekan lastenmusiikkicd:n jo synnärille meitä varten, alkuun levyn sisältö ja kaikki omasta päästäkin löytyneet laulut tahtoivat itkettää ihan kamalasti, nyt enää vain jokunen. Sattumalta muskarissakin laulettiin jotain tuon levyn päälle, me osattiin sanat jo valmiiksi...

Kun viikon sisällä meillä ovat myös käyneet kylässä Jäpsyn mummo, isomummi ja täti, ohjelmaa on riittänyt tosi hurjasti. Normaalipäiviä ei montaa ole jäänytkään väleihin. Tänäänkin toivottavasti saadaan ohjelmaa kummipojastani ja hänen äidistään, ja huomenna mennään neuvolaan, joten ihan pelkkiä kotonaistumispäiviä ei kamalasti jää.

Jäppinen 3kk

2009-08-27T11:07:00.003+03:00

Mietitäänpäs vähän, mitä kuukaudessa on ehtinyt tapahtua... Tänään ikää jo 3kk ja 1 päivä, ensi viikolla käydään sitten merkkipäiväneuvolassakin.

Jäppisen suosikkijutut nyt:

Tissit!
Äiti ja isi
Lelukaaret sitterissä ja olohuoneen potkutteluasemalla
Äidin Ressu-kuvioinen tyynyliina
Peilissä näkyvä vauva
Omien käsien lussutus
Äidin kanssa jutteleminen syömisen jälkeen sängyllä löhöillen
Kainalossa nukkuminen
Kirjan lukeminen isin kanssa (isi loikoilee sängyssä lukemassa, poika on puoli-istuvassa asennossa ja katselee kansia, välillä isi nostaa kirjaa ja kurkistaa alta)

Jäpsy osaa

Jutella monen tavun ja sanan lauseita (sisältö kyllä edelleen hepreaa)
Kädet löytävät hienosti suuhun erikseen tai melkein yhdessäkin. Paljosta ei jää kiinni, ettei koko nyrkki hupsahtaisi sisään yhdellä kertaa
Lelujen menestyksekäs huitominen, selvästi onnistuu aikalailla niin kuin poika haluaakin
Yöunien eka pätkä voi olla jopa 6,5h
Olla syömättä yllättävän pitkään, jos sattuu muuta mielenkiintoista ohjelmaa
Käydä yhdessä aikuisten kanssa suihkussa pelästymättä naamalle tulevaa vettä

Äiti älä laula!

2009-08-26T11:53:00.003+03:00

Karman laki puraisi eilen illalla pahemman kerran...

Minun äitinihän on soitonopettaja, ja olen koko pienen ikäni vihannut hänen soittamistaan ihan yli kaiken. Pienenä kai ollut mustis soittimen saamasta ajoittaisesta jakamattomasta huomiosta, isompana siihen kurjuuteen yhdistyivät vielä yhdessä karjutut minun omat viuluharjoitteluni.

Eilen illalla minulla oli eka laulutunti tänä syksynä, ja ihan pikkuisen kokeilin avata ääntä kotona jo ennen sitä. Edellisen kerran olin oikeasti laulanut huhtikuussa viimeisellä tunnilla. Lastenlauluja toki olen lallatellut tässä välissä, mutta sitä ei lasketa volyymin tai äänenlaadun kanssa ollenkaan samaan kategoriaan. Jäppinen leikki olohuoneessa sitterissä, Kulta istui sohvalla vieressä ja minä olin makuuhuoneessa, en siis edes ihan lähellä. Ensimmäiset voimakkaammat sävelet kun kuuluivat, lelut pysähtyivät sitterissä ja poika jähmettyi kuuntelemaan. Pari sekuntia myöhemmin kuului vihlova hätähuuto, eikä pikkureppana rauhoittunut ennen kuin vasta tiukasti minun syliini puristettuna. Isikään ei ollut mitään siihen hätään...

Olinhan minä sen arvannut, että ennemmin tai myöhemmin tulee tiukkoja "äiti älä laula!" -vaatimuksia, mutta että jo nyt... Ja näin pienestä! Paras todellakin alkaa harjoitella Jäppisen parvekkeella nukkumista ihan tosissaan, tai viikonloppuisin isä ja poika alkavat kohta saada paljon laatuaikaa yhdessä kaukana kotoa, että äiti pääsee toteuttamaan itseään.

Enkä muuten muistanut, miten hyvältä ja helpolta laulaminen tuntuu ilman vauvamahaa! Vatsalihaksissa oli kohtuullisesti voimaa näinkin, keuhkoissa tilaa, olo oli pirteä ja selkäkin pysyi helposti suorana ihan tukematta. Ei se laulu pahalta alkanut tuntua missään vaiheessa loppuakaan kohtaa, mutta eroa oli kyllä kuin yöllä ja päivällä eiliseen tuntiin verrattuna.

Ei mitään hätää

2009-08-24T15:37:00.002+03:00

Jäppisellä on kaikki likipitäen kunnossa! Aamulla käytiin siellä verikokeissa ja ultrassa huutamassa keuhkot pihalle. Oltiin kuulemma koko labran odotushuoneen puheenaihe, kun poika aukoi äänijänteitään ja kiljui yli puoli tuntia putkeen... Pikkuhetki henkäistiin tissin kanssa jo siellä näytteenottohuoneessa, sitten siirryttiin ultraan huutamaan lisää, ei tosin enää ihan niin intohimoisesti. Iltapäivällä oikein huolestutti mennä vielä sinne lastenlääkärille, kun pojalla meni naama sitruunalle jo turvakaukaloon laittamisesta. Lastenpolilla pituuden (tänään 64,2cm) ja painon (tänään 7435g) katsominen ei enää aamupäivän koettelemuksiin verrattuna ollut mitään, ja odotusaulassakin hengailu oli kolisevaa ovea lukuunottamatta kivaa. Ajat vain olivat myöhässä, tunti kökötettiin siinä ennen lääkärin luo pääsyä.

Lastenlääkäri oli ihan huippu! Joona varmaan vaihtaisi milloin tahansa meidät kaksi kalkkista siihen lääkäriin ja lääkärin soivaan perhoseen. Setä höpsötti poikaa tutkiessaan niin tehokkaasti, että poika ei edes muistanut olevansa hurjan pahassa paikassa, jutteli ja hymyili vain innoissaan. Perhonen oli ihan parhautta, Jäppi hihkui sille niin innoissaan, että lääkärikin sekosi sanoissaan kun nauroi toisen innolle. Ei haitannut mahan kopelointi tai korvien katsominen, toinen vain jammaili. Kuulemma ihan uusi lelu, pitää yrittää nyt pitää silmiä ja korvia auki kaupoissa, jos samanlainen tulisi vastaan ihan kotiin ostettavaksi.

Hyvin kyllä tipahti kivi sydämeltä tällä reissulla. Pitkittynyt äidinmaitokeltaisuus oli diagnoosi, sen laskua tarkkaillaan mutta muuten tuloksissa ei ollut mitään, mitä huima kasvu, ikä ja huudon volyymi eivät selittäisi. Imetystaukoakaan ei tarvitse pitää, niin alhaalla olivat maksa-arvot ja bilirubiini, vaikka viitearvoja ylempänä olivatkin. Muuten kaikki oli oikein hienosti ja tyypillistä, ilmeisesti kaikki refleksit ja temputkin tulivat niin kuin tuon ikäiseltä pitää.

Kuriositeettina mainittakoon, että minun pääni näytti sijoittuvan +3-käyrälle, kun verrattiin 20-vuotiaiden naisten normaalikokoon... Kulta oli nollakäyrän tuntumassa miesten vastaavassa.

Mutta kolminkertainen eläköönhuuto hyville lääkäreille! Pikkupotilas kaikkea muuta kuin traumatisoitui ja äitikin on taas rauhallisella mielellä. Ei huonompi keikka yhtään :)

Voi yök

2009-08-21T14:02:00.002+03:00

Onneksi neuvolan täti soitteli eilen ja varoitti, että se meidät tiistaina tutkinut lääkäri oli laittanut verikokeiden tulokset nähtyään lähetteen aluesairaalaan, ja että sieltä varmaan kohta tulisi kutsu. Hirveä huolihan iski heti päälle, vaikka täti kuinka yritti rauhoitella minua. Tänään olisin varmaan kuitenkin saanut kohtauksen, kun sairaalasta soittivat meille aikaa jo maanantaille, jos en olisi yhtään osannut varautua.

Mutta voi yök, maanantaista tulee tosi kökkö päivä. Aamulla kahdeksaksi labraan antamaan lisää verta, yhdeksältä ultraan kurkkaamaan mahan ja pään sisältöä, ja yhden maissa vielä lastenlääkäri. Onneksi Kulta sai järkättyä itselleen palkattoman vapaan maanantaille, päästään siinä välissä kotiin ja meitä on kaksi murehtijaa reissussa. Yksin jos pitäisi Jäpin kanssa lähteä sinne sairaalaan seikkailemaan, menisi varmaan ihan itkeskelyksi äidillä ja pojalla.. (voi kyllä mennä nytkin) Näitä verikokeita varten pitäisi vielä yrittää olla pari tuntia syöttämättäkin, huudosta tulee kahta kauheampi. Tai lääkäri varmaan tykkäisi pitkään ruokkimatta olleista tuloksista, mutta en minä ainakaan kotona haluaisi tissivauvaa pitkään huudattaa. Aamulla syödään herätessä tai vähän riippuu aamun alkuajasta, sitten toivottavasti heti labran jälkeen.

Pitäkää peukkuja, ettei siellä tulisi ilmi mitään ihmeitä!

Neuvola ei-ihan-kolmekuukautiselle

2009-08-19T12:21:00.003+03:00

Käväistiin eilen taas neuvolassa kasvukontrollissa ja saatiin nykyiset mitat pikkumiehelle. Tai ei Jäppi kyllä enää mikään pikkumies ole, painoa kunnioitettava 7140g ja pituutta 64cm. Ilmankos on tuntunut siltä, että tuo kasvaa ja lihoo ihan silmissä! Paino ilmeisesti menee tasaisesti vähän nollakäyrän yläpuolella ja pituus vähän kakkosen alapuolella, tai jotain sinnepäin. Ei niistä tätsyistä aina selvää ota... Pääkin oli kasvanut parissa viikossa melkein sentin, nyt pipo on jo 44,3cm. Sekin tasaisesti omalla käppyrällään. Oma terkkarimmekin oli palannut takaisin töihin lomaltaan, oli kiva päästä taas tutumman ihmisen kanssa kertaamaan kuulumiset.

Harmistusta aiheutti neuvolalääkäri, joka ei tuntunut ymmärtävän mistään mitään. Pään kasvun takia oltiin tultu tarkastukseen, pää kuitattiin puolessa minuutissa "tasaisestihan tuo kasvaa, oletteko isopäisiä?" eikä edes näyttänyt kuuntelevan vastausta... Sairaala-ajan keltaisuuttahan jätkällä on vielä silmissä, siihen keskittyi ja ihossakin oli vielä näkevinään ylimääräistä väriä. Ja tarpeeksi kun väänteli ja häikäisi poikaa kopeloidessaan, sai aikaan niin pahan huudon että ylähuuli sinertyi ainakin lääkärin omaan silmään. Ei kuitenkaan kuullut mitään omituista sydämessä tai muualla, mutta verikokeisiin määräsi meidät.

Mistä lähtien muuten alle kolme kuukautta vanhan vauvan maidolla eläminen on ollut kummallista? Kysyi varmaan kolmesti, ennen kuin uskoi että meillä eletään pelkän tissin, d-vitamiinin ja maitohappobakteerien varassa. Ei tulisi mieleenkään antaa vielä mitään muuta, kun maito selvästi riittää ja pitää nälkää hyvin. Eikö sen pikemminkin pitäisi olla poikkeus, jos joku jotain muuta jo suun sisäpuolelle pistää?

Tänään sitten käytiin pistettävinä, ja iso itkuhan siitä tuli... Isi ei uskaltanut tulla koko pistohuoneeseen, minä pidin poikaa sylissä, yksi hoitaja pisti ja toinen piteli käsivartta. Tuntui niin raa'alta luottamuksen väärinkäytöltä pitää toista siinä väkisin, kun reppana ensin niin reippaasti katseli ympärilleen ja hymyilikin vampyyreille. Onneksi tuon ikäisten muistin ei pitäisi olla kovin pitkä, nyt pitää vain yrittää lähiaikoina keksiä kaikkia kivoja paikkoja autoiltavaksi, ettei autoistuin ala yhdistyä huudattaviin vieraisiin täteihin. Ja kiva sekin, että pistävä täti otti ensin kaiken tarvitsemansa veren yhteen isoon koeputkeen ja siirteli siitä varsinaisiin näyteputkiloihin, sen sijaan että olisi alkanut säätää joka putkilon välissä ja pidentänyt sitä neulan kädessäoloaikaa.

Nyt väsynyt sankari nukkuu parvekkeella, koettelemukset olivat niin uuvuttavia, että simahti turvakaukaloonsa eikä paljoa edes havainnut, että käytiin kaupassakin ja nosteltiin edestakaisin.

Toivottavasti kehuminen ei muuten ole liian aikaista, mutta meillä yöelämään taisi auttaa ihan jo Elisabeth Pantleyn Lempeä matka höyhensaarille -kirjan lukeminen. Iltarutiinit otin sieltä käyttöön ja yrityksen nukuttaa ilman mitään pojan suussa nukahtaessa, ehkä jotain yleistäkin filosofiaa jäi takaraivoon pyörimään. Nyt ainakin kaksi yötä putkeen ovat olleet tosi hyviä, viime yönä tuli uusi pituusnukkumisen ennätyskin. Jätkä simahti vähän ennen kahdeksaa, ja heräsi vasta puolen kolmen maissa syömään. Oli aika voittajaolo herätä itse syöttöpuuhiin, kun kerrankin olin ehtinyt nukkua monta tuntia putkeen ja tissitkin olivat taas syvän levon voimasta ääriään myöten täynnä! Loppuyöstä en tiedä, olisiko mennyt melkein kokonaan heräämättä, jos minä olisin malttanut pitää käteni erossa nukkuvasta vauvasta. Koskea ei saisi, sen kyllä tiedän, mutta toinen kuulosti niin surkealta valitellessaan mahaansa ja heilutellessaan jalkoja pierujen voimistamiseksi, kaikki kyllä sikeässä unessa. Huoli sitten tissiä aina pari hörppyä, kun äiti puoliväkisin tunki sitä ääntä kohden...

Huijausta?

2009-08-15T22:06:00.003+03:00

Mitä tämä tällainen on? Käytiin Jäpin ja Kullan kanssa saunassa 18-19 kuten lauantaisin aina, ja poika nukahti kotiin tullessa kantokoppaansa. Höpsö pieni... Nukkuu edelleen! Luultiin ihan, että olisi vain ottanut pikku torkut, mutta nyt kellon ollessa jo yli kymmenen nämä on kyllä pakko todeta jo yöuniksi. Mie olen ihan pallo hukassa... Ei iltaleikkejä, ei jalkojen hierontaa, ei pientä syliin rauhoittuvaa tutin lupsuttelijaa.. Ja syötinkin pojan viimeksi jo ennen kuutta, saas nähdä mihin aikaan herää syömään. Huijausta! Missä meidän iltarutiinit muka ovat???

Vaan kieltämättä ilta vapaasti omia juttuja touhuten on kyllä ollut kiva, neule on edistynyt huimasti ja nettiinkin olen päässyt niin paljon kuin olen halunut. Toivottavasti aamukin alkaisi inhimilliseen aikaan, eikä tuntia aiemmin kuin ikinä!

Saunalla ollessa minä olin löylyissä sillä aikaa kun Kulta ja Jäppinen kokeilivat eka kertaa yhteistä suihkua. Yllättäen alkoi ihan hirveä intiaanikiljunta, jonka Kulta sai vaimennettua parin minuutin päästä (minä kökötin valmiusasemissa mutten halunnut mennä väliin jos ei erikseen kutsuta), sitten huuto alkoi hetken päästä taas. Enää ei voinut pidätellä, pakko oli mennä katsomaan, että mikä riivaa. Poika kiljui keuhkojaan pihalle pukuhuoneen penkillä vaippa päällään, Kulta tuhahti ettei saa puettua sille mitään ja paineli löylyihin. Syliin otto ja kova höpöttely huudon yli tyynnyttikin pojan, kunnes yritin laskea alas puettavaksi. Kilju tuli takaisin yllättävän nopeasti... Seuraava yritys muutaman minuutin päästä sentään meni jo läpi, samoihin aikoihin tuli Kultakin takaisin. Olin ihan luullut, että poika olisi pelästynyt suihkussa jotain, saanut vettä yllättäen kasvoille tms mutta ei. Reppana vain vihaa edelleen vedestä pois joutumista ihan yli kaiken. Niin kauan kuin pojat suihkuilivat yhdessä, kaikki oli hienosti, mutta pukuhuoneessa kuulunutta pahempaa huutoa Kulta ei muistanut kuulleensa ikinä...

Nej!!!

2009-08-14T20:30:00.005+03:00

Meidän pikkujätkä on oppinut väittämään vastaan! Tosin väärällä kielellä, mutta hyviä nauruja ollaan silti Kullan kanssa saatu pikkumiehen kustannuksella. Jäppi osaa tosi tehokkaasti huudahtaa Nej!!! väleihin, kun ehdottelen jotain omituisia puuhia kuten vaipanvaihtoa tai lattialle menemistä. Innokkaalta tuo kuitenkin aina näyttää, ehkä hakusessa olisi lähinnä innostunut Jejj!! Syömisen ehdottelu ja sitä ennakoiviin asentoihin laittaminen ei sentään saa mitään huutoja aikaiseksi, silloin pojalla on liian kiire hymyillä innolla koko naamallaan ja aukoa suuta oikein isoksi. Hammaslääkärin olisi helppo kurkkia, kunhan tissi vilkkuisi muutaman sentin päässä naamasta!

Oikeaa kättään Jäppinen on mussuttanut antaumuksella jo jonkun aikaa, tänään myös vasen alkoi maistua yhtä hyvältä. Voi sitä kuolan määrää... Ja miten ihmeessä sen nyrkin saakaan niin syvälle koko suun täydeltä? Ei menisi oma nyrkki samalla tavalla, yökkö tulisi jo paljon aikaisemmin. Alaikenissä näkyy läpi jo jotain vaaleaa, kai ne hampaatkin vähän kutittelevat siellä, mutta päähuomion veikkaisin olevan käsien löytämisessä ja niihin tutustumisessa. Ja taitavat maistuakin tosi hyviltä, välillä pitää oikein siirtää ne pois tieltä, että rinta mahtuu väliin.

Viime yö oli kyllä harvinaisen perseestä kauniisti ilmaistuna... Näin iltapäivällä pomoni ja kuulin uutisankkana, ettei meidän työpaikkaa enää olisi. Hurja shokkiuutinen, joka ensin stressasi jo illalla ja oikein jysähti yöllä tietoisuuteen. Taisi oma levottomuus tarttua Jäppiseenkin, tuollaisia hulinoita meillä ei montaa kertaa ole öisin ollut. Oikein mitenkään ei ollut hyvä, ei omassa sängyssä, ei meidän sängyssä, ei suu tyhjänä, täynnä tissiä tai täynnä tuttia... Näköjään nukkuminenkin onnistuu hyvin siten, että samalla heilutellaan kaikkia raajoja ja päätä ja pidetään omituista ääntä, naama kuitenkin tyynenä ja silmät levollisesti kiinni. Hassu ipana! Nyt naurattaa, yöllä ei niinkään... Toivottavasti tänä yönä rauhallisemmin. Ja paljonhan tässä on ollut tosi jees öitä taas välillä, pari syöttöä ja ehkä vähän aamuaktiivisuutta enemmän kuin tarvitsisi, muttei mitään maata kaatavaa.

Kulta nauroi jossain vaiheessa päivällä, että hänen sänkyyn tullessaan olimme olleet Jäppisen kanssa molemmat sikiunessa meidän sängyssä. Olisi nostanut pojan omaan petiinsä takaisin, mutta kun mokoma oli edelleen rinnassa tiukasti kiinni, ei lähtenyt irroittamaan. Minä en ihan siitä alkuyöstä muista koko sänkyyn ottamistakaan, ilmeisesti olen tosi nopeasti nukahtanut uudestaan haettuani vauvan puolitajuttomana syömään. Hyvä että edes silloin tuli muutama tunti hyvää lepoa.

Aina ei kyllä jaksaisi sukulaisten kommentteja... Tänään taas kun äidin kanssa oli puhetta viime yön aktiivisuudesta, sieltä vain tuli "Kohta teillä on niin hyvät hotellipalvelut öisin, ettei kukaan ehdi nukkumaan", ei kuitenkaan vinkkejä, millä moisen huseeraavan vauvan hiljentäisi. Syötöistäkään sinänsä en vielä etenkään alle kolmekuukautista lähtisi vieroittamaan, normaaliöiden kaksi tai kolme on vielä oikein jees, kerran ollaan lipsahdettu yhteenkin. Toki ihan vain säätämisen takia nouseminen ärsyttää... Katsotaan sitten jos väsymys nousee ihan infernaaliseksi tai jos kiinteiden ruokien aloittamisen aikoihin muutenkin alkaisi jollain tavoin panostaa yöelämän vähentämiseen. Kiirettä ei varmasti Jäpin puolelta ainakaan ole.

Mumminikin oli kuulemma avautunut siskolleni siitä, että syötän vauvaa ihan liikaa. Onneksi ei suoraan minulle, olisin voinut sanoa rumasti takaisin. Isäni on ruokittu normaalikokoisena vauvana 4 tunnin välein ja setä keskosena 3 tunnin tauoilla, kyllä se olisi hyvä rytmi nykyaikanakin. Onneksi saa olla vapaasti eri mieltä! Ja sen pari päivää, kun yritin joskus Jäppisen syömisrytmiin puuttua, poika oli ihan paiseissa ja huusi kunnes sai sen suosikkirauhasensa esiin. Siinä vaiheessa huuto oli jo tehnyt tehtävänsä niin täysin, että muutaman imaisun jälkeen reppana jo sammui, ja heräsi kohta taas nälkäisenä... Ei hyvä! Vauvantahtinen ruokkiminen tapahtuu tällä hetkellä useimmiten 2-3 tunnin tauoilla, illalla tarjoan viimeisenä ennen nukkumista vaikkei väliä edelliseen syöttöön olisikaan kuin tunti. Yön eka unipätkä on useimmiten kahdeksan tienoilta lähelle kahta, siinä ehdin minäkin jo saamaan ihan kohtuullisesti unta, kunhan muistan mennä sänkyyn ajoissa. Eikä tissillä venytä turhia, varmasti alle kymmenessä minuutissa hoituvat useimmat perussyötöt. Pidempäänkin saisi välillä olla, olisi kiva herkistellä ja katsella omaa söpöläistä.

Ehkäisyttää

2009-08-06T12:30:00.003+03:00

Pikkumöttönen ei ihan vielä olisi tervetullut tänne, vaikka Jäppinen onkin jo yli kaksikuukautinen. Minulla on kyllä jo hurja ikävä vauvamahaa ja raskaana olemista, mutta toisella vauvalla en kyllä vielä tekisi mitään. Jokin ehkäisy pitäisi siis saada käyttöön, tai muuten pikkumöttösen esiinmarssi on vain ajan kysymys.

Tähän mennessä ollaan Kullan kanssa yritetty käyttää synnytyksen jälkeen kortsuja, mutta menestys on vaihteleva. Jos ne ovat väärässä huoneessa, ei tahdota muistaa hakea. Pari on hajonnut kesken kaiken. Tulella leikkivin vaihtoehto taitaa olla se, että alkuun käytetään, mutta loppuvaiheessa se jotenkin häviää koko kapistus yhdellä ranneliikkeellä... Eli ei, me ei todellakaan osata käyttää kumeja niin kuin pitäisi.

Tänään soittelin ehkäisyneuvolaan jälkitarkastuslääkärin ohjeiden mukaan ja kyselin sitä kuparikierukkaa. Suoralta kädeltä puhelimeen vastannut terkkari ei sitä kieltänyt, muttei luvannutkaan. Synnytyksestä pitäisi kuulemma olla vähintään 4kk (kumma juttu, muualla Suomessa ne laitetaan heti jälkitarkastuksessa usein!) ja kuukautiset. Muutenkin täti oli aika epäileväinen, lupasi konsultoida lääkäriltä ja kysellä, miten asian kanssa pitäisi edetä. Kyseli synnytysajan, imetykset, kuukautiset ja muut, muistutteli kuparikierukan aiheuttavan runsaita kuukautisia. Koneelta löytyi se minipillerireseptikin, mutta siitä totesin, etten ainakaan vielä ole syönyt niitä yhtään. Lisähormonit ei hotsita, ei yhtään.. Kuinka vaikeaa sen kierukan saaminen oikein voi olla? Tuleeko kohta taas joku uusi viivyttävä lisäehto vastaan?

Yhdet kuukautiset sentään olen jo synnytyksen jälkeen nähnyt, jälkitarkastuspäivänä alkoi tuhruttaa ja siitä kehittyi ihan kunnon vuoto melkein viikoksi. Hyvä, ettei mökilläkin tarvinnut vielä pelata siteiden kanssa. Jospa tämä nyt tästä lähtisi kehittymään...

Shoppaajageenini ovat muuten tällä viikolla aktivoituneet uhkaavasti. Kun minulla yleensä ei ole sellaista oloa, että tarvitsisin jotain ihmeellistä, nyt tarpeita on alkanut pöllähdellä joka suunnasta. Uusi kännykkä olisi ihana (mieleiset mallit >600e), Applen läppäri olisi niin kiva lelu samalla kun leikkii Jäppisen kanssa olohuoneessa, uudet kamerat olisivat kivoja ja teräväpiirtovideokuvaus raportoisi aiempaa paremmin Jäpin touhut. Aleksi13:n kevätuutuuksia pikaisesti silmäilemällä siellä oli ainakin 3 pakkosaadakäsilaukkua. Onnistuin kuitenkin juoksemaan niitä karkuun, kun käsilaukussa painoi iso pussi Body Shopin juttusia ja olin juuri maksanut 100e:n tilauksen imetyspaidoista netin kautta... Nettilankakaupatkin ovat olleet kovassa katselussa, mutta niistä olen vielä onnistunut kieltäytymään. Saas nähdä kuinka kauan.

Viime viikolla kotkaanlähtöaamuna Jäppinen oli hauskan näköinen sohvalla kököttäjä. Työnsin pojan tyynyjen varaan ihan hetkeksi käydessäni vessassa, ja Kulta antoi vielä kaukosäätimenkin leluksi, kun mitään tekemättä ei ollut kiva istua. Tiukka katse tutin takaa kertoi hyvin selvästi, että kaukosäätimelle kävisi huonosti, jos ei heti alkaisi tulla tissiä ja leikkikavereita...

Kotona paras

2009-08-05T12:28:00.004+03:00

Viikonloppuna juhlittiin mummon 80v-päivät ja oltiin eka kertaa Jäppisen mummolassa eli minun vanhemmillani yökylässä. Reissu meni taas mukavasti, tosi hienosti poika jaksoi seurustella ja hymyillä vaihtuvien naamojen kanssa. Minä en saanut pikkuistani syliin kuin ihan vain syömään ja vaipanvaihdoille, isänsä pääsi kerran syötön jälkeen vähän jututtamaan kun oltiin oltu piilossa ruokailemassa. Toki olisin tarpeen mukaan kovaäänisestikin puolustanut pikkumiehen oikeutta olla tutussa sylissä, jos poikaa olisi näyttänyt ahdistavan, mutta hätää ei tullut missään välissä. Eikä voi kieltääkään, yhdellä istumalla syöty ruoka tai juotu teekuppi on harvinaista ylellisyyttä nykyään. Nyt ei edes ollut heti ruuan loputtua kiirettä nousta tai ottaa vauvaa syliin. Ja ihanaa, kun suku on selvästi pikkuisesta innoissaan!

Mummolassa Jäppistä nukutti vähintään kohtuullisen hyvin, minulla yö meni vähän levottomaksi. Ikinä ennen, edes Kotkassa asuessa, en ollut nukkunut äidin työhuoneen lattialla, ja nyt oli vielä poikakin vaunukopassa vieressä. Alkuyöstä piti kytätä, milloin siskoni tulevat kotiin, etteivät vain pääse hyökkäämään vauvaan kiinni ja herättämään (huom! luottavainen asenne aikuisiin ihmisiin!), loppuyöstä sitten tuttia sai työnnellä pojan suuhun ihan urakalla. Ukon iloksi noustiin pystyyn jo kuuden maissa, mummo herätettiin seitsemältä. Jäppi oli vähän pelästyneen näköinen, kun normaalisti ihan ihmismäisen näköinen mummo oli yöllä muuttunut huippupörröiseksi peikkomuoriksi...

Sunnuntaina oli kiva tulla illalla kotiin, kun hyvin huomasi, miten poikanen ilahtui tästä siirrosta. Jo lauantaina kotiin palanneelle isille oli asiaa ihan kauheasti, samoin hymikselle ja lelukaaren kilpikonnalle. Kotilattialla oli hyvä potkutella, ja muutenkin yleinen olemus oli ihanan rauhallinen ja rentoutunut. Poissa hyvä, mutta kotona paras ehdottomasti! Auto oli muuten varsin täynnä Kouvolaan päin ajellessa, kun mukana olivat minun vanhempani, minä ja Jäppinen, vaunut, turvakaukalo, kaksi isoa kassillista pakastemarjoja, vanhempien mökkivarusteet, hoitolaukku ja minun tavarat sisältänyt reppu. Mökkieväätkin vanhemmat ostivat vasta Kouvolasta, aiemmin ei henkilöautoon mahtunut.

Maanantaina ilmoittauduttiin vauvauintiin. Kausi alkaisi täälläpäin jo tämän kuun puolivälissä, mutta me saadaan mennä sitten kuun lopussa, kun 3kk ikää tulee Jäppiselle täyteen. Kiva mennä! Tosin saadaan kuulemma etupäässä mennä kahdestaan, Kulta taisi pelästyä, kun ohjaaja puhui kakkavahinkojen sattuessa siirtymisestä isoon altaaseen ja sukelluttaessa muksun veden alle pistämisestä. Kieltämättä ajatus siitä, että tahallaan laittaa vauvan kokonaan umpsukkeluksiin kuulostaa hurjalta! Ja vähän mietityttää, miten me pärjäillään suihkut sun muut yhdessä liukkaina, mutta ainakin suihkussa käymistä voi onneksi harjoitella jo kotonakin. Miksei mekin selvittäisi, kun kaikki muutkin selviävät?

Eka rokotus

2009-07-31T21:31:00.003+03:00

Merkkipaalu tämäkin, Jäppinen sai tänään ekan rokotteensa. Tosin ei onneksi vielä piikillä, vaan Rotateqin suun kautta. Pahaa taisi olla, sen verran tehokkaasti irvisteli ja väristeli jälkeenpäin. Yllättävän leppoisasti neuvolan täti suhtautui jo hänen huoneessaan tulleisiin ekoihin pulautuksiin rokotteen jälkeen, ilmeisesti pienikin määrä sitä virusta jäämään mahan pohjalle saa jo positiivista aikaan. Ja kieltämättä tänään on huomannut, että poitsun vointi ei ole ihan normaali. Useinhan tuo kakkaa muutenkin, mutta tänään tosi aktiivisesti, ja mitenkäänpäin ei oikein ole ollut hyvä. Väsyttää, eikä olisi hereillä muualla kuin sylissä lötköttämässä. Neuvolatädin luvalla annettiin eka särkylääkesatsikin, kun jossain välissä pikkuinen tuntui vinkaisevan aina välillä niin tosi tuskaisesti...

Muita mittoja ei tänään katsottu, mutta pää jatkaa tasaista kasvuaan. Viimeksi 42,5cm, tänään 43,5cm. Hienosti menee omalla käyrällään siellä suosituskäyrien yläpuolella. Nyt sentään suosituskäppyrätkin ovat jo nousseet sen verran, että jos Jäpin pää ei olisi kasvanut yhtään syntymän jälkeen, yläkäyrä olisi jo saavutettu. Minua lähinnä toistaiseksi huvittaa tuo mittailu, kun pää on todettu isoksi jo rakenneultrasta asti aina mitatessa, eikä se tunnu mitenkään poikaa vaivaavan. Ihan ikätasoisesti tuo kuuppaansa käsittelee, eikä se nyt kroppaan verrattuna tunnu mitenkään suhteettoman isolta kovin usein. Ei mihinkään minipäähän mahtuisi niin isoja ajatuksia! Ennemminkin se huolestuttaisi, jos tasainen kasvu yllättäen loppuisi, ja normaalikäppyrät alkaisivat sen takia lähestyä.

Edellisen kirjoituksen jälkeen Jäppi on muuten keksinyt taas ihan uuden jutun - keskustemisen. Mikä voisi olla valloittavampaa kuin pieni mies, joka joko vakavana tai hymyillen kertoo oman juttunsa selvästi useammalla samalla, ja jää sitten odottamaan vastausta? Jos äiti hoksaa oikeat vastaukset, voidaan jutella ihan minuuttitolkullakin selvää vuoropuhelua. "Nii-in", "kyllä sie tiedät", "ihan totta" ja "aijjaa" ovat selvästi parempia pojan mielestä kuin "ootko varma" tai "niinkö meinaat?". Hassu pikkuinen, ihan kuin ymmärtäisi jo mahdollisen kyseenalaistamisen. Selvästi poika kuitenkin on kanssakäymisen idean ymmärtänyt, ilmeet, sävyt ja tavut vaihtelevat sen mukaan, mitä milloinkin selittää. Hitsi kun ymmärtäisi mitä toinen sanoo!

Minkähän ikäisenä muuten vauva alkaa puheesta poimia niitä tärppisanoja, joihin liittyy sen kannalta oleellisimpia merkityksiä? Välillä aina tuntuu, että tuolla olisi jonkunlainen haisu ainakin syömisestä ja tisseistä, mutta todennäköisesti kyse on vain tilannesidonnaisuudesta ja rutiineista. Kun melkein aina heti herättyä pääsee tissille, niin kyllä se suu alkaa napsua jo puolimatkassa kohti normaaleja imetyspaikkoja. Sitten jos suunta onkin vain kohti vaipanvaihtoa, huuto on aikamoinen...

Mahakivuttomia aamuja tuli toinenkin putkeen, mutta sen jälkeen ollaan palattu normaalimpaan elämään. Vaikuttaisi kuitenkin, että olo on aamuisinkin parempi, jos minä maltan olla syömättä mitään kovin maitoista päivän aikana. Raa'an maidon, jugurtin ja viilin olen kokonaan jättänyt pois, mutta muuten en ihan kauheasti voi kehua... Miksi ihmeessä ihan omituisissakin ruuissa tuntuu olevan ripaus maitojauhetta mukana, jos tuoteselosteita lukee? (jos se pahis on maito, niin tiedän kyllä juuston olevan selvästi pahempi kuin pieni hitunen maitojauhetta, ja juustoista en ole ihan onnistunut pysymään erossa... Hyi minua!)

Mutta kaipa sitä on hiippailtava jo sänkyyn, että voisi yrittää tänä yönä nukkua tarpeeksi. Pari viime yötä on mennyt vähän poskelleen minun osaltani, vaikka poika olisikin ihan nukkunut, ja huomenna on mummoni 80-vuotispäivät, joissa koko perheen pitäisi olla siistinä ja skarppina, eikä nuokkua puolinukuksissa. Tai no Jäppinen varmaan kelpaisi vaikka nukkuvana vaippasillaan, mutta vanhemmille standardit ovat vähän kovempia.

2kk ikää

2009-07-26T22:05:00.002+03:00

Äkkiä se aika menee... Tänään Jäppinen on jo tasan kaksi kuukautta vanha! Näihin aikoihin siellä osastolla lötköteltiin vierekkäin ja yritettiin imetystä, minä keräsin samalla rohkeutta yrittää sanoa jotain huonekaverille. Kainalossa oli jotain tosi pientä, söpöä ja avutonta... Nyt se pieni söpö nyytti on kyllä söpö edelleen, mutta jo ihan eri planeetalta olemuksensa ja taitojensa kanssa.

Tänään merkkipäivän kunniaksi heräsin aamulla siihen, että kainalossani joku viuhtoo, piereskelee ja juttelee kattolampulle. Kello ei kyllä ollut kuin vähän vaille kuusi, mutta pikkuihminen oli hereillä, hyvällä tuulella ja mahakivuttomana. Eka aamu ilman kitinää ties kuinka pitkään aikaan! Kultakin oli ihan ihmeissään.. Näitä lisää, kiitos! En muuten yhtään muista, kuinka monesti olen viime yönä poikaa syöttänyt. Joskus puolen yhden tai puolen kahden maissa hain pojan syötölle, ja siihen katkeaa minun filmini. Olisin kyllä palauttanut kylläisen sänkyynsä, mutta ilmeisesti olen nukahtanut aika pian tissin suuhun asti saatuani, ja toinen on tyytyväisenä jäänyt kainaloon. No, uni teki kyllä älyttömän hyvää, oli tenava vieressä tai ei.

Jäppinen 2kk osaa

katsoa tillitellä vaikka kuinka tarkkaan ympärilleen
hymyillä hurmaavasti
hihkua ja jutella yksitavuisia juttuja, itkun sekaan voi saada pidempiäkin melodisia vokaalisarjoja
nostaa päätään korkealle mahalla maatessa ja kannatella sitä tosi tukevasti sylissä pitäen
syödä tissiä ja tuttia sekoittamatta niitä keskenään
heilutella käsiä ja jalkoja loputtoman pitkään ja yksi kerrallaan
vihdoin kääntää pään puolelta toiselle ja katsoa eteenpäin myös kovalla alustalla
hengailla yksin hyvien ajanvietteiden kanssa yllättävän pitkään, ja pitää hillitöntä meteliä pois halutessaan
napata äitiä tiukasti hiuksista kiinni, välillä tätä voi soveltaa pehmoleluihinkin
pysyä syöttötaukoja lukuunottamatta unessa koko yön
nukahtaa yksin sänkyynsä tutti suussa hyvällä mielellä, mutta nukkuu myös kantoliinassa tai vaunuissa tilanteen mukaan

Suosikkijuttuja

Isi! (tänään istui isänsä sylissä varmaan puolisen tuntia räpäyttämättä silmiä montaa kertaa, ettei vain missaisi mitään, mitä kasvoilla liikkuu...)
Tissit (ja varmaan äitikin siinä sivussa)
Bona-mainoksen Hymis
Pehmolehmä pinnasängyssä
Sylissä istuminen ja jutteleminen siinä
Kylpy (vedestä pois ottaminen saa kyllä aikaan hurjan huudon)

Mökkireissulla

2009-07-23T22:09:00.002+03:00

Käväistiin Kullan ja Jäppisen kanssa mökkeilemässä sunnuntaista keskiviikkoaamuun. Mukavaa oli! Paljon hyvää ruokaa ja unta itse kullekin, aikuiset nauttivat myös saunasta ja uimisesta. Jäppinen ei päässyt kuin pesuhuoneeseen asti, ja sielläkin oli reppana kasvanut melkein ulos pesuvatikylvyistään. Juhannuksena samaan vatiin mahtui koko vauva päätä lukuunottamatta, nyt yläkroppa sojotti ylös toisesta päästä ja jalat meinasivat karata toisesta päästä, vain peppu kylpi kunnolla. Joku on a. kasvanut ja b. tukevoitunut kuukaudessa vallan mahdottomasti.

Pientä vertailua, ylempänä Jäppi on eka aamua kotona tuolla viltillä, alemmassa kuvassa herra melkein 2kk röhnöttää mökkilattialla samalla alustalla. On se kasvanut ja tullut paljon isomman näköiseksi.

Etukäteen olin vähän pelännyt, että meillä menee kaikki illat vierasta paikkaa ihmetellessä ja vuorotellen poikaa kannellessa, niin ettei päästä yhdessä ukon kanssa saunaan kertaakaan. Poika pääsikin yllättämään, kahtena ekana iltana simahti yöunille aikaisin ja nukkui tosi sikeästi, niin että me saimme rauhassa puljata vedessä ja saunassa ja paistaa vielä makkaraa ja maissiakin yöpalaksi. Poika nukkui sisällä sohvalle laitetussa kopassa sikeästi, ekat yösyötötkin osuivat juuri meidän nukkumaanmenoaikaamme. Kolmantena iltana uni sitten vältteli meitä, oli liian kuuma ja poika ehti ottaa huonoon aikaan iltatorkut, jotka ns. pilasivat kaiken. Väsytti mutta uni ei tullut, joten kitistiin vain...

Kerrankin kameraan oli osunut muutama kuva minusta ja pojasta! Tästä kuvasta tykkään erityisesti, tunnelma on hyvin jäänyt talteen... Useimmiten kun kuvaan itse, omaa naamaa ei juuri kuvissa näy. Ja vielä vähemmän sellaisia otoksia, joista kovin paljoa tykkäisi... Uusi uimapuku olisi kyllä minulle kova sana! Varmaan lähemmä kymmenisen vuotta ja pari kuppikokoa vanha, etenkin nyt imettäessä yläosa alkaa olla ihan liian niukan tuntuinen.

Tänä yönä heräsin kolmelta siihen, että Jäppinen teki jotain unissaan ja tönäisi minua. Omituinen juttu, siihen nähden että kymmeneltä nukkumaan mennessäni poika oli tiukasti omassa pinniksessään nukkumassa, enkä muista kertaakaan hakeneeni sitä meidän sänkyyn syömään. Ilmeisesti olen sen kuitenkin tosi unissani tehnyt, kun siitä viekusta löytyi. En raaskinut siirtää sikeässä unessa olevaa pikkuista kuin kymmenisen senttiä, että mahduin itse selälleni, sitten jatkoin itsekin unia varmaan vielä pari tuntia, ennen kuin herättiin mahakipukitinöihin. Niistä ei vaan eroon päästä, seuraavaksi pitää varmaan alkaa yrittää karsia jo ruokavaliotakin. Joka yö 4-5 välillä Jäppi alkaa ähkiä ja kitistä, ja sitä jatkuu 6-7 välille. Useimmiten loppuu vasta kun nostan pojan pystyyn (ja herätän siinä sivussa), pystyasennossa olisi selvästi parempi mutta siinä ei oikein voi nukkua. Tänään kyllä nukahdettiin puoli kuudelta uudestaan molemmat sohvalle, poika ensin syliin minun polviin tuettuna puoli-istuvassa asennossa, ja minäkin sain siinä alimmaisena torkuttua yllättävän hyvin. Miestä vähän hymyilytti, kun löysi meidät yhdessä pikkuisen vauvapeiton alta itse herätessään...

Täytyy vielä tunnustaa omia shoppailuja tänne vähäsen... Innostuin lauantaina vähän shoppailemaan, meille muutti lelukaari ja 5kpl kylpyankkoja Jäppisen kylvyistä tykkäämisen kunniaksi, ja tässä kuukauden sisällä lankavarastoni on kasvanut 44 kerällä. Käyttämään olen niistä keristä ehtinyt yhden... Aika hurja suhdeluku, mutta jospa tuo neulominenkin alkaisi tästä elpymään, kun Jäpin kanssa ei enää ihan koko päivä mene pähkäillessä seuraavaa ohjelmanumeroa.

Ristiäiskuvia

2009-07-17T20:05:00.001+03:00

Aamulla aikaisin piti ottaa viimeiset kuvat vielä nimettömästä Jäppisestä, onnistuin nappaamaan hymynkin talteen.

Päivänsankari ennen kastemekon pukemista isomummin sylissä. Tärkeät jutut menossa selvästi!

Ainoa meidän kameraan osunut kuva, jossa on poika yksinään mekossa, kaikissa muissa on joku muukin matkassa...

Oli muuten hauska katsoa jälkeenpäin, mitä kaikkia kuvia kamerasta löytyi, kun se kulki vähän kädestä käteen ja itse ei montaa otosta ehtinyt ottamaan.. Kaikkea kivaa siellä olikin!

Neuvola 1,5kk

2009-07-14T15:26:00.002+03:00

Meillä oli tänään neuvolapäivä, Jäppisellä on nyt ikää vajaa 2kk.
Pituus 59,7cm
Paino 5965g (jos ei olisi mokoma pissinyt neuvolatädin pöydälle, varmasti olisi mennyt 6kg rikki)
Päänympärys 42,5cm

Pää menee +3,5SD-käyrällä, vaikka se kasvaakin johdonmukaisesti, lääkäri haluaa sitä nyt kontrolloida uudestaan jo 2 viikon päästä. Mikäpä siinä, käydään vain mittailemassa. Minua ja mukana ollutta äitiäni kyllä nauratti, molemmilla meilläkin on nämä hervottoman kokoiset kuupat mukana kanneltavaksi... Kehuja sai poika hyvästä niskalihasten käytöstä pääkoppansa koon huomioon ottaen. Mahallaan pää nousee tosi tomerasti, samoin kuin sylissä ja käsistä nostettaessa. Selällään maatessa ei vielä käänny puolelta toiselle sattuneesta syystä...

Ja pirhana, mie en saanut kuparikierukkaa vaikka oisin halunnut. Minipillerireseptin sain tähän hätään ja luvan soitella ehkäisyneuvolaan, kunhan se aukeaa ensi kuussa. Kuulemma kaupungin yleinen käytäntö ei ole laittaa niitä ennen kuin kuukautiset alkavat, mutta voin yrittää ruikuttaa poikkeusta. Yhtään en lisähormoneita haluaisi syödä, mutta samalla kyllä tiedostan sen vaaran, että meillä järjestetään vuoden päästä uudet ristiäiset, jos ei jotain toimivaa ehkäisyä saada äkkiä. Kortsuja kyllä olisi talossa, mutta ne ei jostain syystä ikinä tahdo päästä puuhiin mukaan... Ja toimivan ehkäisyn määritelmäänhän ilman muuta kuuluu se, että sitä myös käytetään. Muuten oli kaikki hyvin jälkitarkastuksessa, ei mitään ihmeitä.

Hauska kyllä tuo pöydälle pissiminen, tänään Jäppinen on oikein kunnostautunut siinä. Vaippoihin tulleita liruja en ole laskenut, mutta kello ei ole neljää iltapäivällä, ja pöytä on kastunut jo kolmesti. Ensin aamulla kotona (juuri kun pojalle höpisin, ettei ole sitä tehnyt pitkään aikaan, pitkin muistuttaa!), sitten siellä neuvolassa ja nyt uudestaan kotona iltapäivällä.

Ristiäiset

2009-07-12T19:32:00.003+03:00

Meillä oli tänään ristiäiset, ja kaikki meni mallikkaammin kuin uskalsin etukäteen toivoakaan. Nimeä en kyllä aio julkaista täällä blogissa, mutta sähköpostitse tai muilla konsteilla voin sen uteliaille pistää. Jäppinen pysyköön kutsumanimenä täällä jatkossakin, sen verran rakkaaksi on jo lempinimi käynyt, että sekin on kiva pitää elossa jatkossa. Ja eiköhän poikaressu kuule lipsahduksia alkuun kovasti oikeassakin elämässä.

Eilinen päivä meni tosiaan kakkuja leipoessa. Onneksi mummot auttoivat leipomisissa mielellään, meidän äiti teki hyytelökakkua, juustosarvia ja pipareita, anoppikokelas karjalanpiirakoita ja kuivia kakkuja. Minulle jäivät vain täytekakku ja mariannetorttu. Kiva oli hössöttää välillä keittiössä ja keskittyä siihen ihan täysin, Kulta hoiti pojan sillä välin syöttöjä lukuunottamatta. Imetysdementia kyllä vaivaa minua aika pahasti, tuntuu että kävin monesti kaupassa hakemassa vielä viimeisen puuttuvan ainesosan, ja siltikin Kulta joutui vielä tänään kauppaan hakemaan kahvimaitoa ja sokeripaloja...

Tänään meni touhu kotona melkein heti hössöttämiseksi. Puettiin Jäppiselle juhlapukua, etsittiin omia meikkejä, Kulta silitti vaatteitaan, pakattiin autoa ja ihmeteltiin. Tavaran määrä juhlapaikalle mennessä oli tosi vakuuttava! Turhia matkassa olivat pari vaihtobodya (jos ykkösvaihtoehdon rintaan painettu nalle olisi ollut liian näkyvä ohuiden pukujen alta), vaunut ja turvakaukalon lämpöpussi (jos olisi ollut kylmä, sateista ja kiukutteleva vauva, joka olisi nukkunut vain vaunuihin). Vaunukopassa poika oli viitisen minuuttia, vaunujen runkoa ei tarvittu ollenkaan. Vaippaakaan ei vaihdettu kuin pari kertaa, toin ylimääräisiä lähemmä kymmenen takaisin... No, parempi vara kuin vahinko. Kantoliina sen sijaan oli kullanarvoinen hoksaus ottaa mukaan, poika ei malttanut nukkua päiväunia oikein missään, ja alkuun meinasi vähän harmittaa. Jäppi liinaan buddha-asentoon, ja äiti sai vapaasti touhuta, pikkuinen nukahtikin siihen lähemmä tunniksi. Pisimmät päiväunet koko aikana, hienosti jaksoi silti kirppunen seurustella ja ihmetellä ympärillä parveilevia sukulaisia.

Seremonia oli suloinen, pappi sympaattinen ja kummitkin selvittivät tehtävänsä hyvin. Minun molemmat siskoni ja veli lupautuivat kunniatehtävään, veli oli sylissäpitäjänä. Vähän kyllä huvitti, kun vannoutuneet kirkkoon kuuluvan ateistit pyörittelivät kilpaa silmiään... Jossain välissä kävin auttamassa Jäpin pystyyn kummin sylissä, kun pitkällään loikoileminen alkoi hetkellisesti ahdistaa, mutta muuten ei pikkumieskään näyttänyt pistävän seremoniaa pahakseen. Lähinnä uteliaana tiiraili enon kasvoja ja kuunteli papin höpinöitä.

Kotiinpäästyä todettiin, että oltiin koko perhe ihan puhki... Jäpsykkä tankkasi maitoa oikein urakalla ja nukahti kuudelta, sen jälkeen on pari kertaa havahtunut piereskelemään ja kerran syömään, veikkaisin että yöunilla on poika eikä enää tänään seurustele. Isänsä paistoi meille pihvit ja nyt minulla on siideripullo kourassa ja mariannetorttua lautasella. Yhden uskaltaa illassa juoda imetyksestä huolimattakin. Elämä on hetkellisesti aika mallillaan!

Edellisen kirjoituksen juttuja pitää vielä kommentoida sen verran, että vyöhyketerapiasta löytyi apu kivasti. Nyt ollaan hierottu jalkoja joka päivä ja mahakivut ovat pysyneet hyvin aisoissa, tänään tosin ei olla ehditty... Toivottavasti ei nyt kostaudu! Deetipatkin tuntuvat sopivan vatsalle, ja yöunien eka pätkä on nyt ollut jo viikon verran 4-5h, seuraavakin ainakin 2-3h. Ei paha! Imetyskään ei satu, nännihaava on parantunut, maitoa riittää sopivasti mutta ei niin paljoa ylituotannoksi, että lypsämään joutuisin.. Palaset loksahtelevat paikoilleen, ainakin vähäksi aikaa!

Kääntyilyä ja kitinää

2009-07-02T19:00:00.003+03:00

Jäppinen kääntyi tänä aamuna neljästi mahalta selälleen! Meinasin tipauttaa silmät päästäni... Eihän sen nyt mitenkään pitäisi vielä tämän ikäisenä? Vai pitäisikö muka? Hieno temppu joka tapauksessa. Isille ei kyllä suostunut näyttämään, aina isänsä katsoessa lötkötti vain paikallaan ja antoi äänimerkkejä päästäkseen ylös. Saas nähdä, vieläkö tuo onnistuu jatkossakin, vai oliko vain onnekas vahinko eka kerralla pään tasapainottamisessa, jonka toisto sitten onnistui saman valveillaolojakson aikana.

Eilen meni hermo mahakipuihin, ja tilasin sen neuvolan suositteleman vyöhyketerapeuttiajan. Tällä viikolla kaikki yöt ovat menneet levottomissa tunnelmissa, neljän jälkeen ei ole nukkunut kukaan tässä taloudessa, ja d-vitamiinien uusintakokeilukaan ei ainakaan auttanut. Tänään käytiin kokeilemassa terapiaa, kivan tuntuinen täti höpsötteli Jäppiselle tunnin verran ja siinä sivussa hieroi jalkapohjia, kämmeniä ja mahaa oikein urakalla. Saatiin pojan kanssa sapiskaa aivan liian tiheistä syöttöväleistä ja tutittomuudesta, vettäkin kuulemma kannattaisi antaa. Tutin kanssa oloni on edelleen aika ristiriitainen, mutta kieltämättä jos syöttövälejä yrittää harventaa, se voi olla apuvälineenä korvaamaton. Viime päivinä hereillä on syöty melkein jatkuvasti tunnin välein, nukkuessa saattaa lipsahtaa eka pätkä lähemmä neljää tuntia, sen jälkeen olen irroitellut poitsua tissistä n. 2 tunnin välein. Harvennusvaraa olisi siis rutkasti, ilman että vielä yhtään puhutaan näännyttämisestä.

Ilmaa lähti pojasta ulos ihan hirveästi käsittelyn aikana ja kovasti vielä lisää kotonakin. Ihanaa! Hieronta kaikkineen oli paljon hellemmän näköinen kuin sairaalassa kätilön harrastama ilmavaivanpoisto, näitä uusia juttuja uskalletaan taatusti kokeilla kotonakin. Tänäänkin varmaan vielä hieroskellaan jalat ainakin, kunhan Jäppi herää kauneusuniltaan. Poika tosin ei ihan kauheasti näyttänyt heti paikalla touhua arvostavan, etenkin kipeiden pisteiden kohdalta tuli hyvin järkyttynyt huuto, kun sillä lailla kiusattiin. Toivottavasti tämä olisi nyt se viisasten kivi, jolla yörauha palautuisi meidän huusholliin ja ennen kaikkea pikkumiehen olo mahan kanssa helpottaisi.

Huvitti muuten, kun kävin hakemassa vaihtoehtoisia d-vitamiineja apteekista. Esitin pyyntöni "mahaystävällisiä d-vitamiineja tälle" ja taputtelin kantoreppua, ja apteekkari meinasi työntää minulle niitä samoja Jekoviteja, joita tähän asti ollaan jo syötykin. Ainakin mitä netistä olen lukenut, ne ovat kaikista varmimpia huudattajia, jos maha on reagoidakseen... Devitolejakaan en huolinut, vasta nimellä pyytäessä sain hyllyn sisään piilotettuja Deetippoja, joita neuvola oli suositellut. Miksiköhän näin? Onko kolmen euron pullossa liian halpa hinta? Vai vierastetaanko niitä sen takia, että tippoja pitäisi laskea kahteenkymmeneen asti, kun noissa muissa valmisteissa riittää viisi? Hämärää touhua, mutta tipat saatiin kuitenkin. Huomenna jos kokeiltaisiin uskaltaa antaa, tänään pidettiin taukoa kiljuöiden jäljiltä.

5-viikkoisneuvola

2009-06-29T12:37:00.002+03:00

Jäppisen mitat melkein 5 viikkoa (reilu 2 viikkoa)
Paino 5215g (4365g) (nousevalla käyrällä)
Pituus 57cm (55cm) (tasoittuneella käyrällä)
Pipo 40,7cm (39,3cm) (kaikkien käyrien yläpuolella)
"Hyvin kasvaa rintamaidolla. Paino nousussa. Ilmavaivaa tullut jonkin verran. Relatipat auttavat. Vanhaa (?) keltaisuutta. Iho siisti. Vyöhyketerapiaa tarvittaessa."

Tuo painonnousu tuntuu aika vakuuttavalta, vajaassa kolmessa viikossa jotain 800g hujakoilla lisää. Ei ihme, että tuntuu imeskelevän minua vähän jatkuvasti! Kaikki oli kunnossa, kovasti saatiin kehuja virkusta katseesta, vaikka pikkuista väsyttikin. Nauratti, kun terkkari näytti, miten jalkapohjaa voisi vähän hieroa, ja samantien vaipasta kuului oikein megarusaus. Selvästikin hyvä ote, pitää yrittää muistaa soveltaa nyt kotonakin päiväsaikaan, jos saataisiin sitä kautta yökiljuja pienemmiksi. Imetysotekin on kuulemma kunnossa, kipeälle nännille sain jonkun Lansinohin näytesilikonisuojan, jos se vaikka auttaisi paranemisessa. Taisi olla reppanan näköinen nänni mitä esittelin, kun terkkaria oikein alkoi painaa asia, etenkin siinä vaiheessa kun vielä imetinkin pojan siinä jutellessa... Minun pitäisi muistaa nukkua tarpeeksi ja antaa perheen miehille kahdenkeskistä aikaa.

Ja ihan lyhyesti perheen miehiin liittyen, isompi ottaa välillä aivoon tosi pahasti. Perjantaina taisin onnistua henkisessä ravistelussa aika hyvin, sen jälkeen tuo on ollut enemmän mukana, mutta argh silti... Vaikka vauva ei kaikkea entistä elämää muutakaan, pientä osallistumista ja oman ajattelun käyttöä kaivattaisiin ihan säännöllisesti.

Synnytyskertomus pitkän kaavan mukaan

2009-06-26T12:30:00.000+03:00

Maanantai 25.5. rv 40+3

Raskaus on jo muutama päivä yliajan puolella, ja edellisenä iltana supisteli minun tuntemuksiini suhteutettuna napakasti pariin otteeseen. Kovasti elättelin toiveita yöllisestä lähdöstä, mutta aamulla olen silti yhtenä kappaleena, vieläpä oikein pirteänä sellaisena.

Meille on neuvolaan varattu aika aamupäivästä, edellisenä keskiviikkona verenpaineeni olivat vähän koholla ja tätsy haluaa tarkkailla tilannetta tarpeeksi ahkerasti. Mieskin lähtee pitkästä aikaa mukaan, ei taida kehdata päästää lasketun ajan ohittanutta avovaimoa enää kävelemään yksin edestakaisin parin kilometrin matkaa. Ja mikäpäs siinä, kyllä minulle seura aina kelpaa. Ilma on aivan ihana, höpisemme niitä näitä automatkan varrella, elättelemme toiveita, että tämä olisi jo viimeinen neuvolakäynti.

Neuvolassa verenpaine on eka mittauksella 145/97 ja toisella 148/98, pissassakin on proteiinia. Paino oli laskenut vähän yli kilolla, joten edelliskäynnin lukema jää koko raskauden korkeimmaksi, ja painonnousu kokonaisuutena jää alle kymmeneen kiloon. Jalat ja kädet ovat turvoksissa, vauvalla kuitenkin kaikki hienosti. Pää löytyy tutulta paikaltaan ja liikkuu niin kuin ennenkin. Kohdunpohjakin on vain kasvanut entisestään, nyt mitta on jo 35cm ja olo varsin muhkea. Täti arvioi muksun painoksi n. 3800g.

Proteiinin ja verenpaineen takia loppupäivän suunnitelmat menevät uusiksi. Terveydenhoitaja haluaa niihin lääkärin näkemyksen, ja antaa meille lähetteen synnärille. Kulta soittelee töihin, ettei tulekaan takaisin niin nopeasti kuin oli suunnitellut. Haemme kotoa valmiiksi pakkaillun sairaalakassin ja syömme vähän, sitten auton nokka suuntaa kohti Kotkaa. Jännittää ja hihityttää, ajatukset eivät oikein pysy kasassa. Molemmat elättelemme toiveita synnytyksen käynnistyksestä, enää ei malttaisi odottaa yhtään pikkuihmisen esiintuloa. Ilmoitamme tekstarilla väliaikatietoja sukulaisille, minun neuvoloitani on seurattu hyvinkin tarkkaan monen ihmisen voimin.

Kotkassa pääsemme tosi nopeasti ensin käyrille ja pissanäytteeseen ja sen jälkeen lääkärin pakeille. Nuori naislääkäri hurauttaa mahalle oman näkemyksensä mukaisesti pikkuisen geeliä (meidän silmäämme pikkuisen tarkoittaa noin puolta pullollista) ja kurkkii vauvan tilannetta ultralla. Kumpikaan meistä ei saa mitään tolkkua niistä kuvista eikä lääkärikään selitä tarkemmin näkemäänsä. Pään sentään tunnistan, mutta se onkin ainoa. Katseltuaan aikansa lääkäri toteaa, että haluaisi alkaa käynnistellä synnytystä Cytoteceilla. Mikäpä siinä, tätähän mekin halusimme. Kulta tosin näyttää hämmentyneeltä, kun samassa yhteydessä selviää, etten enää lähde sairaalasta kuin vasta muksun kanssa.

Saan ensimmäisen puolikkaan tabletin jo heti alhaalla. Sitä odotellessa selvästi edelleen raskaana oleva nainen tulee ulkoa, huokaisee meille miten hänen oli aivan pakko saada vähän ilmaa välillä, ja menee takaisin synnytyssaliinsa. Meitä naurattaa moinen, vaikea kuvitella että kukaan malttaisi ajatella ilmaa kesken synnytyksen. Tabletin saatuani käyn verikokeissa, ja suuntaamme yläkertaan synnyttämättömien ja naistentautien osastolle. Ystävällinen kätilö odottaa jo käytävällä, näyttää tärkeimmät paikat ja huoneen. Kulta saa katsoa ne myös, mutta sen jälkeen on lähdettävä, miehet ja muut omaiset saavat olla tällä osastolla vain vierailuaikana (julmaa!). Minulla meinaa iskeä tosi orpo olo jäädä sinne yksin, onneksi sentään vierailuajalla sentään olisi tuttua seuraa odotettavissa.

Hengailen osastolla muutaman tunnin, juttelen vähän huonekaverin kanssa. Hoitajien mielestä olemme kuin kaksosia, kaksi kovasti raskaana olevaa vaaleaa naista, mustat housut ja valkeat paidat. Vanhempani tulevat pistäytymään heti vierailuajan alussa, silloin tuntuu jo vaimeita supistuksia harvakseltaan. Ei satu, mutta jotain voimaa niissä on olevinaan. Juttelemiseen keskittyminen on vähän haastavaa… Hyvin huomaa, että vanhempiakin jännittää kovasti, etenkin isäni taitaa aikalailla herkistellä tietoa kohta syntyvästä lapsenlapsesta.

Viiden maissa otetaan käyrää ja saan uuden Cytotecin, vielä ei supistuksista näy kuin pieni aavistus paperilla asti. Kulta tulee katsomaan, höpistään joutavia siinä samalla. Käyrien ja lääkkeiden kanssa touhuava kätilö huvittaa, tuntuu että hän aina vastaan tullessaan komentaa minua lepäämään ja silmien sulkemiseen hetkeksi, vaikka samalla toteaakin, että näillä lääkkeillä tuskin tapahtuu mitään vielä päivään tai pariin. Verenpaineeni nousee entisestään pitkin päivää, ja Kullan lähdettyä vaihdankin sairaalavaatteisiin kätilön mieliksi.

Huonekaverin kanssa nauramme molemmat sitä, että kun olo on pirteä ja omat vaatteet päällä, yhtään ei ole potilasmainen olo vielä. Kolmen hengen huoneestamme keskimmäinen sänky on puuttunut koko päivän, oli kuulemma tullut nopea lähtö aamulla kohti salia melkein heti osastolle tultua. Yllätys on suuri, kun iltakasin maissa aamuinen ilmaa haistellut nainen tuleekin sänkyineen ja toteaa, että tänään ei vielä synnytettykään. Tunnelma on leppoisa, puoli yhdeksältä tulee taas kätilö paikalle ja alkaa touhuta meitä kiinni käyriin ja lupailee vielä viimeisiä Cytotec-annoksia yötä vasten käyrien jälkeen. Sukulaisilta ja tutuilta tipahtelee tsemppausviestejä, äiti on tainnut olla tosi aktiivinen tiedottaja ulospäin (itse asiassa ensimmäisen kerran nyt vasta tätä kirjoittaessa tajuan koko viestit kännykkää tutkiessa).

Minun käyrälläni näkyy vähän enemmän supistuksen tapaista liikettä kuin edellisellä kerralla, muttei vieläkään mitään synnyttämiseen asti vievää. Jossain vaiheessa mahan sisäpuolella tuntuu kuin pieni naksahdus, mutta ajattelen sen vain liittyvän omituiseen käyränottoasentoon ja vauvan liikehdintään. Heti irtipäästyäni pomppaan vessahätäisenä pystyyn ja meinaan kipaista vauhdilla kohti lähintä hotelli helpotusta, kun kaavun helmat ja lattia kastuvatkin saman tien. Lapsivesi meni, ei muuta kuin vessaan asentelemaan jättikokoista sidettä ja takaisin käyrille, joissa ei edelleenkään ole mitään isompaa näkyvillä.

Yritän kysellä, mitä nyt tapahtuu ja miten homma etenee, mutta yövuoron kätilö toteaa vähän tylyyn sävyyn, ettei yhtään mitään, nyt vain nukkumaan ja huomenna katsotaan lisää. Saan nukahtamislääkkeenkin, kun valittelen olevani ihan skarppina enkä usko malttavani nukkua yhtään, Cytotecit sen sijaan loppuvat minun osaltani tähän. Kätilön sävy on niin vastaansanomaton, etten edes hoksaa mainita lapsiveden olleen vähän vihertävää. Vieläkään en tiedä, olisiko se pitänyt sanoa ja olisiko se muuttanut mitään mistään välistä… Pistän Kullalle tekstarin tilanteesta ja pilaan häneltäkin yöunet, kukas siinä kohtaa nyt nukkua malttaisi.

Yritän rauhoittua sänkyyn ja nukahtaa, mutta ei siitä oikein tule mitään. Supistuksiin tulee potkua ja ne alkavat tulla alle kymmenen minuutin välein. Kellottelen niitä aikani kuluksi, yhtään ei nukuta. Yhdeltätoista sattuu jo niin kovasti, että vaikka kuinka väsyttäisi, uni ei taatusti tulisi. Supistuksen aikana jalat hakevat liikettä väkisin. Yritän käydä pyytämässä kätilöltä jotain apua, mutta saan vain passituksen takaisin sänkyyn ja nukkumaan. Sovitaan kuitenkin, että kun huonekaverille tehdään jotain sovittua yhdeltä yöllä, samalla katsotaan minunkin tilanteeni uudestaan ja mahdollisesti jotain kipuun auttavaa.

Huonekaverien unirauhan vuoksi koitan antaa unirauhan ja olla hiljaa paikallani, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Joka supistuksen aikana on pakko hengittää keskittyneesti ja varsin äänekkäästi, jalat potkivat aina vain enemmän. Tämä on ainoa kohta, joka minua oikeasti harmittaa koko synnytyksessä – miksen uskonut itseäni ja kroppaani, ja noussut liikkumaan käytävillä. Nyt meni turhaan älyttömästi energiaa siihen paikallaan makaamiseen, josta taatusti ei ollut minkään valtakunnan hyötyä kenellekään. Enkä taatusti onnistunut kiemurtelemaan niin hiljaa, että muilla olisi oikeasti ollut rauhaa nukkua.

Tiistai 26.5. rv 40+4

Vähän ennen yhtä on pakko soittaa kelloa ja hätyyttää kärttyä kätilöä, olo on ihan pirun kipeä ja supistukset tulevat parin minuutin välein. Pääsen taas käyrälle makaamaan ja saan tiukan komennuksen olla paikallani, että anturit saavat mitattua. Käyrän jälkeen kätilö katsoo vielä kohdunsuun tilanteen, 2cm auki koko matkaltaan. Supistukset pakottavat kiemurtelemaan koko kropalla ja yritän pyytää kokeilemaan sen kohdunsuun supistusten välissä, mutta kätilö vain toteaa ”ei se mua haittaa”. Olen kuitenkin vakuuttavasti kipeän näköinen, että helpotuksekseni saan luvan siirtyä synnytyssaliin. Lähtiessämme kuulen vielä, kun toinen huonekavereista toteaa, että häntä supistaa juuri eka kerran siihen malliin, että jotain alkaisi tapahtua.

Jo pelkkä käveleminen kohti synnytyssalia tuntuu paremmalta kuin paikallaan makaaminen, ja salissa tapaan uuden parhaan ystäväni ilokaasumaskin. Yövuoron kätilö on tosi ystävällinen ja mukava nuori nainen, katsoo minut mukavasti keinutuoliin ilokaasun kanssa ja kehottaa kutsumaan miehen paikalle. Soitankin lyhyen puhelun, sisältö tiivistyy hyvin olennaiseen, että ehdin saamaan sen sanottua supistusten välissä. Ekat henkäykset ilokaasua saavat minut oksentamaan, mutta sitten oikea hengitystapa ja rytmi löytyvät, ja kaasu helpottaa oloa mukavasti. Supistukset tuntuvat kyllä edelleen, mutta jotenkin etäisinä, jotenkin epätärkeän oloisina.

Kulta lähtee ajelemaan, ja on paikalla kahden maissa. Yö menee tästä eteenpäin tosi hiljakseen, minulla on käyrälaitteet koko ajan mahassa kiinni ja tuijotellaan numeroita vähän horteessa. Jutellaan vähän jotain yhdentekevää, välillä soi radio, välillä mukaan tullut ainoa cd (toinen synnytysmusiikiksi ajateltu unohtui autoon). Minulla olisi ollut repussa vähän karkkia ja pähkinöitä naposteltavakni, mutta reppu on synnyttämättömien puolella edelleen, mukaan alas sain vain käsilaukun. Pistetään taas tekstareina tilannetiedotusta eteenpäin, ainakin minun äitini siirtyi tässä vaiheessa suosiolla tekemään sanaristikoita, kun ei enää nukkumisesta tullut kotijoukoilla mitään. Olo on älyttömän rauhallinen, ollaan vain ja hengitellään, ilokaasusta tuleva pieni pöhnäkin tuntuu mukavalta monen kuukauden täysraittiuden jälkeen. Kaikki etukäteissuunnitelmat luomusynnytyksestä ja kovasta liikkumisesta ovat kyllä karisseet tähän mennessä.

Aamua kohti supistuksiin tulee lisää tehoa ja ilokaasun vaikutus ei enää riitä. Viiden jälkeen olen muistaakseni kolmisen senttiä auki ja minulle tilataan epiduraali. Vähän olen pettynyt hitaaseen avautumistahtiin. Epiduraalia odotellessa kaasua pitäisi ottaa jo ihan täysillä, että se auttaisi edes jonkin verran. Ensimmäinen sisään hengitys täyttä sekoitusta saa minut taas oksentamaan, sen jälkeen hengitän sitä juuri sen verran kuin on aivan pakko.

Anestesialääkäriä odotellessa kätilö auttaa minut sänkyyn valmiiksi pistämistä varten, putsailee selkää ja neuvoo oikean kippura-asennon. Minun päähuomioni taitaa olla ilokaasussa ja supistusten kestämisessä, muuhun ei paljoa mahdu ajatusta. Lääkärin tullessa hahmotan hämärästi jonkun miehen saapuneen paikalle, minua kiinnostaa vain se, mitä hän tulee tekemään. Uskoisin tyypin kyllä esitelleenkin itsensä, mutta minun vastaukseni taisi olla vain suljetuin silmin ”odota, nyt supistaa!”. Piikki pistetään selkään supistusten välissä ja lääkettä aletaan laittaa, toiselle kyljelle kääntyessä aine vaikuttaa jo niin paljon, että saan silmäni auki ja pystyn lähes selväjärkisenä rekisteröimään miehen ulkonäön. Taitaa lääkäriäkin vähän hymyilyttää, kun totean, että nyt vasta yleensä näin hänet.

Epiduraalista aukeaa tilapäinen taivas, olo on hyvä ja aamuvuoroon saapuva uusi kätilökin aivan ihana. Varmaan viisikymppinen nainen, maanläheinen ja sopivan ronski huumorintaju, vähän äidillinen suhtautuminen minuun. Saan tipan käteeni, oksitosiinia ylläpitämään supistuksia ja antibioottia, kun lapsiveden menosta on jo aikaa. Kullan kanssa höpistään omiamme, olon parantuessa minua kiinnostaa ulkomaailmakin vähän enemmän. Saan aamupalaksi vähän leipää ja mehua (tästä en kyllä ole ihan 100% varma, mutta muistelisin syöneeni), Kultaa kehotetaan käymään kahviossa kunhan se aukeaa.

Kahdeksan maissa kätilö hätyyttää minut vessaan ja sen jälkeen saan lisäannoksen epiduraalia edellisen tehon hiivuttua. Paikat ovat avautuneet sentin tai pari lisää, mutta eteneminen on tosi hidasta. Pistän viimeisen oman tilannetiedotukseni porukoille. Väsyttää kovasti, taidan torkahdellakin aina välillä, pää on pirun tyhjä mutta seesteinen. On vain se hetki, ei kauheasti tulevaa tai mennyttä. Kulta vaeltelee ympäri huonetta, valittelee isille suunnattua lehtivalikoimaa (vain Tuulilasi ja Tekniikan maailma), käy vähän haukkaamassa happeakin välillä ulkona.

Kymmenen maissa puudutetta lisätään taas, aukeamista ei ole tapahtunut yhtään tällä välillä. Oksitosiinia lisätään, minun kannaltani se on aivan sama. Hengailu jatkuu, muistikuvat ovat tosi hämäriä, olen aina vain väsyneempi.

Kahdeltatoista edistystä on tapahtunut vähän. Oksitosiinia lisätään taas. Kullallekin tuodaan sänky salin puolelle ja kätilö komentaa meidät molemmat nukkumaan, yö on ollut tosi pitkä ja vielä pitäisi jaksaa ennen kuin synnytys on ohi. Vedämme molemmat hirsiä pari tuntia, edes Kulta ei havahdu, kun kätilö käy kerran tai pari tilannetta katsomassa.

Puudutuksessa alkaa hiipua teho yhä nopeammin, puolen kahden maissa supistukset alkavat tuntua jälleen. Minä en millään kehtaisi soittaa kelloa heti ensimmäisistä merkeistä, joten aina tehon hiipuessa olen testaillut itseäni ja koettanut selvitä supistuksista hengittelemällä, katsonut miltä ne tuntuvat. Ei niitä kyllä montaa kestä mitenkään… Tässä vaiheessa kätilökin toteaa, että puudutuksen vaikutus ei enää voi ollakaan entisensä, kun paikat alkavat olla jo suht auki. Senttimäärätkin kuulen, mutta kun en niitä merkkaa ylös, enää ei ole mitään muistikuvaa niistä. Pää ei muksulla kuitenkaan ole edelleenkään kiinnittynyt tai laskeutunut, pikkuinen majailee siellä missä ennenkin.

Kätilö ei enää uskalla ruokkia minua, koska hidas eteneminen saattaisi johtaa leikkaukseen, mutta vihjaisee Kullalle, että suklaa auttaa naisilla aina joka vaivaan ja kehottelee juomaan sokerimehua, etten ihan näänny. Kulta käy kahviossa haukkaamassa jotain ja tuo samalla meille yhteisen suklaapatukan. Syödään se ”salaa”, näinköhän Dove-suklaa aina jatkossa assosioituu synnyttämiseen…

Kolmen jälkeen puudutus haihtuu voimalla ja supistusten aikana valittelen tai huudan jo ääneen. Kohdunsuu on auki, mutta vauva edelleen ylhäällä. Laskeutumista odotellaan ja kätilö neuvoo yrittämään ponnistaa sitä alaspäin, mutta turhaan. Huudan ja valitan, kaikkea muuta kuin urheana… Samalla kyselen huolissani, vaihtuuko kätilöillä vuoro neljältä, haluaisin ehdottomasti synnyttää tämän ihmisen kanssa. Huoli on turha, tekevät kuulemma 12h vuoroja, joten kiirettä ei ole vielä.

Kun mitään ei ala tapahtua, lääkärikin pyydetään paikalle katsomaan tilannetta. Tämän kohtaamisen muistan varmaan ikuisesti, makaan siinä synnytysvuoteella jalat aivan levällään kahta kätilöä vasten ja huudan, kun siistinnäköinen vanhempi herrasmies kävelee sisään. Mies esittelee itsensä, taitaa kätellä Kullan ja työntää kätensä sisääni tutkiakseen tilanteen. Absurdiuden huippu! Huvitti jopa siinä vaiheessa, nyt vielä enemmän. Eikä edes hävettänyt yhtään, ei silloin eikä nyt. Lääkärikin toteaa, että vauva on aivan liian ylhäällä ensisynnyttäjän ponnistettavaksi. Sovitaan, että katsotaan vielä puoli tuntia tai tunti, ja jos vauvan asento ei muutu, mennään leikkaukseen. Vauvalla ei ole mitään hätää, mutta minä olen niin kipeä kuin olen, eikä tilanne näytä edistyvän.

Saan viimeisen kerran lisää lääkettä, kipu vähenee jonkin verran. Kulta auttaa minut istumaan hetkeksi, jos vaikka pystympi asento hätistelisi pikkuista paremmin. Parin supistuksen ajan se asento on loistava, seuraavalla aallolla sattuukin niin pirusti, että kesken supistuksen on pakko laskeutua kyljelleen ja oksennan taas. Hukkaan menivät hyvät suklaat ja mehut, ilmeisesti mitään ei ollut imeytynyt. Tähän asti kahdestaan salissa olo toimintakohtausten välissä on ollut mukavaa, nyt en enää uskaltaisi olla ilman ammattilaisia. Soitellaan kätilöä paikalle, ja seuraavalla supistuksella käännyn taas ensin toiselle kyljelle ja sitten kontilleen, kun sattuu niin tolkuttomasti. Itken kipua ja yritän anella ihan mitä tahansa armoa, supistukset tuntuvat tulevan liki tauotta.

Näihin aikoihin minun vanhempani yrittävät soitella molempien kännyköihin ja lähettävät tekstareita, että jotain väliaikatietoja on jo pakko antaa. Aamun jälkeen kumpikaan ei ole enää infonnut, ja huoli kotiväellä on kova. Kulta kirjoittaa tekstarin, soittaa ei uskalleta, ettei minun ”vieno” vaikerrukseni aiheuttaisi lisäpaniikkia.

Kätilö kokeilee taas vauvan asentoa, ja nyt edistystä on yllättäen tapahtunut. Lääkäri kutsutaan kokeilemaan tilannetta, ja minäkin hoksaan, miksi sanassa ponnistustarve on se tarve mukana. Tässä vaiheessa tunnen aivan selvästi pienen liikkeen supistusten aikana. Minut autetaan taas ponnistelemaan puoli-istuvassa asennossa jalat levällään kätilöitä vasten. Olen taatusti päivän kovaäänisin synnyttäjä; kun happi ei enää riitä ponnistuksen jatkamiseen, karjaisen keuhkot tyhjiksi ja vedän ne taas täyteen ilmaa. Välillä kiroilen, välillä ilmoitan että nyt sattuu, välillä vain huudan. Lääkäri yrittää ensin kieltää huutamista ja kehottaa keskittymään ponnistamiseen, mutta toteaa kai sitten hillintäyritykset turhiksi ja antaa minun kiljua rauhassa. Olen tosi iloinen sekä vuosien laulutunneista että joogaharjoituksista, molempien hengitysjutut tuntuvat nyt auttavan älyttömästi voiman suuntaamisessa ja hengityksen hallinnassa. Ja onhan se äänikin aika komea, kun sitä vuosien harjoittelun jälkeen oikein voimalla käyttää…

Kätilöt ovat kanssamme koko ajan, lääkäri tulee ja menee, huutelee välillä omia kannustuksiaan. Häntäkin taitaa kiinnostaa tapauksemme eteneminen, kun ei malta pysyä poissa. Naiset kannustavat ihanasti kertomalla hiusten näkymisestä. Kun minä olen varma, ettei pää mitenkään voi ikinä mahtua ulos, Kultakin näkee jo hiukset istuessaan minun pääni vieressä. Supistusten aikana ponnistan kuin pieni eläin, niiden yllättävän pitkillä väleillä onnistuu ihan täydellinen rentous ja hengittely (olisi kiva tietää, mitä ne välit todellisuudessa olivat, oma kokemus tässä on niin suhteellinen). Väliliha puudutetaan ja saan pienen epsitomian.

Lopulta pää tulee kokonaan ulos mukanaan vihreää lapsivettä. Hengitystiet puhdistetaan nopeasti ja meidän oma kätilömme pyöräyttää vauvaa sisälläni ja auttaa sen sitten kokonaan ulos, kipu loppuu välittömästi. Pikkuinen rääkäisee aika nopeasti ja napanuora katkaistaan, minä kurkin jo kaikilla jäljellä olevilla voimillani, mitä siellä jalkopäässä tapahtuu. Todetaan, että klo 18.22 maailmaan saapunut pikkuinen on poikapuolinen, vauvaa näytetään minulle vähäsen ja sitten pieni pääsee paitani sisäpuolelle söpöilemään. Hassua, miten tutulta sen vartalo tuntuu omaani vasten heti, sätkivissä jaloissa on juuri sama tuntu kuin vatsanahan läpikin tunnusteltuna. Muksu itkee varsin pontevasti, kätilö nauraa että ”yhtä kova kiljumaan kuin äitisikin”.

Istukka tulee 10 minuutin kuluttua ulos kätilön painelemana. Minä en malttaisi ponnistaa sitä ollenkaan, kaikki huomio on täydellisesti kiinnittynyt vauvaan. Tikkienkään ompelu ei kiinnosta sen enempää, hämärästi rekisteröin niiden laittamisen. Kulta soittaa suuren uutisen ensin omille vanhemmilleen ja sitten minun omilleni, ei enää pidetä ketään jännityksessä.

Kun pieni on aikansa lötkötellyt minun mahallani, käytetään se puntarissa ja mittauksissa. Pisteitä saatiin 9 ja 9, syntymäpaino oli 3940g, pituus 54cm ja päänympärys 38cm. Päästä kätilö toteaa, että se oli se ratkaiseva viivyttävä tekijä. Mokoma oli vähän väärässä asennossa lantion luihin nähden pitkään, ja vasta sen kääntyessä täydelliseen asentoon synnytys pääsi etenemään. Kerran tullessaan vauva kuitenkin tuli ihan hyvällä vauhdilla, ja tilaa olisi ollut lantiossa vähän isommallekin tenavalle.

Kulta saa pestä jälkeläisensä, ja sen jälkeen puettu ipana tuodaan ensi-imetykselle. Ikimuistoinen tunne… Kätilöillä vaihtuu vuoro, kiittelen vielä halaten meidät hoitanutta tätsyä. Uuden vuoron kätilö tulee vauvan syötyä patistelemaan minut suihkuun ja tuo iltapalaa meille vanhemmille. Sanat äiti ja isä ovat konkretisoituneet ihan erilailla kuin aiemmin…

Vähän ennen kymmentä Kulta sitten komennetaan kohti kotia ja minut kärrätään vauvoineni ja vuoteineni yläkertaan synnyttäneiden osastolle. Hädin tuskin maltan antaa nyytin kainalostani viereiseen vauvankoppaan nukkumaan. Seuraavana aamuna aamupalalla lasketaan päitä ja todetaan, että me kaikki kolme maanantai-iltana synnyttämättömien osastolla huonekavereina olleet olemme siellä osastolla poikavauvojemme kanssa – samoin kuin vielä loppuyöstä minun tilallenikin tullut tuore äiti. Tehokas huone! (valitettavasti minä menin saliin ensimmäisenä, mutta vauva tuli silti viimeisenä ulos, kaikki muut selvisivät paljon nopeammin…)

Vielä nippelitiedot:
Vaihe I 20 h 22 min
Vaihe II 30min
Vaihe III 10 min

Vauvan paino 3940g
Pituus 54cm
Päänympärys 38cm
Apgar-pisteet 9/9

Kätilön kommentti neuvolakortin reunassa ”Hienosti synnytit :)”

4-viikkoinen mies

2009-06-23T13:41:00.003+03:00

Tiistaina kirjoiteltua:

Äkkiä se aika menee! Jäppisellä on ikää jo 4 viikkoa tänään... Iso poika! Huvittavaa, miten pieneltä se näyttää aina kuvissa, mutta tuntuu omaan käteen kamalan isolta käsitellä. On kai saanut painoa nyt vauhdilla ja kasvaa kohisten, ja jäntevyyttä löytyy ihan erilailla kuin siltä pieneltä vastasyntyneeltä reppanalta aikanaan. Ihana mies tuo on!

Hitsi, kun saisin kuvattua sen, miten toinen haukottelee korvat heiluen sylissä aamuröyhtäystä hakien, tai söpöilee aamulla 4-5 maissa, kun äitiä vielä nukuttaisi ja pikkumies voisi jo haluta herätä. Ihanampaa ei olekaan, oikein harmittaa yrittää vain työntää tissiä suuhun ja olla mahdollisimman tylsä, että toinenkin sammuisi vielä pariksi tunniksi. Ikuisesti tallennettavan arvoinen olisi myös nappisilmäilme samalla kun punnerretaan koko ylävartalo omien lihasten varaan perinteisessä röyhtäysasennossa ja iloinen virnistys tissi suussa, kun elämä hetkellisesti tuntuu vielä tavallistakin kivemmalta. Mie olen ihan rakastunut tuohon pikkuiseen! Kuvaustaidot ja laitteisto eivät vain oikein riitä, puhumattakaan että jaksaisi ensin etsiä kameran videokuvaamaan, ja sitten vasta hakea yöllä kutsuvan miehen omasta sängystään, muutenkin parhaat ilmeet ja tilanteet tulevat aina tosi yllättäen. No, eiköhän niistä silti joku muistijälki jää varastoon.

Viime yö oli muuten aika mukava, pikkuinen nukkui pyöreästi tulkiten iltaseiskasta aamukuuteen. Nukahtaminen illalla tosin vaati aivan hirmuisen intiaanikiljunnan, ja välillä syötiin ainakin klo 22, 24, 02, 04 (tästä jäi kainaloon) ja 05. Viimeiset syötöt olivat etenkin lähinnä vain hiljennysnukutusta, eivätkä mitään ruokailua. Kuudelta sitten syötiin aamutissi vähän paremmalla menestyksellä. Illallakin meinasin hämmästyä, kun otin tuhisevan ja kiemurtelevan pojan esiin sängystään ja meinasin syöttää. Toinen aukaisi suuta ensin tosi hienosti, mutta viime hetkellä sulkikin sen ihan pieneksi, mietti hetken ja virnuili. Sen jälkeen piereskeli keskittyneenä pari minuuttia ja silmät alkoivat luppaamaan. Olisi varmasti nukahtanut siihen, jos mokomia pieruja ei olisi tullut vielä lisää, niitä ähistessä piristyi sen verran, että tissikin alkoi kiinnostaa. Minä jo mietin, kehittäisinkö kriisin isosta pojasta joka nukkuu ilmankin, vai olisinko ylpeä... Kyllä tuo varmasti pärjäisi vähän harvemminkin syöden, mutta minä ainakaan en raaskisi estää toista saamasta sitä herkkuaan, jos kovasti mieli tekee. On se vain maailman liikuttaviin siinä rinnan kimpussa, aina silloin kun minuun ei satu niin paljoa, että imetys sen takia olisi tuskaista. Kivasti meni tällä kertaa unirytmikin yhteen, joka kerta kutsun kuuluessa olin melkein hereillä, ja aamulla olo oli tosi levännyt. Ilmeisesti olin nukkunut aika sikeästikin, kun vasta toisella syötöllä huomasin, että tyynyni alla oli tiiliskiven kokoinen romaani...

Aamulla soittelin neuvolaan ja kyselin sieltä, miten tähän ikuisesti kipeiden rintojen ongelmaan tulisi suhtautua. Rasvailua suositteli täti ja rintakumia nyt siksi aikaa, että ehtii varmasti nännien iho parantumaan. Jos oikein pahaksi äityy, sitten ihan pumppailee maidot ulos ja antaa pullosta, korviketta päälle jos ei riitä.

Tämänpäiväinen jatko:

Tiistaina tuli katko kirjoittamiseen, kun pinnasängystä alkoi kuulua vaativaa kitinää. Sama luontoääni jatkuikin sitten loppupäivän, reppana ei kertakaikkiaan olisi yhtään halunnut mennä päiväunille, vaikka väsytti ihan kamalasti. Eilinen meni normaalikaavalla, mutta tänään tuo kai sitten kerää tiistaina menetetyt unet takaisin, hyvä kun on pari kertaa jaksanut tunnin verran seurustella koko päivässä.

Eilen haettiin minulle Lastentarvikkeesta rintapumppu, kun rintakumi ja harventuneet syötöt eivät oikein riitä tyhjentämään näitä buubseja. Etenkin oikea puoli tahtoo kumin kanssa jäädä rinnan ylemmästä puolikkaasta välillä ihan kivikovaksi... Vasemmalta onnistuu muuten nyt taas kumitonkin syöminen kivasti ja suht kivuttomasti, jos tuo ei erikseen halua rouhia, minuun ei yleensä satu yhtään. Parin päivän lepo teki iholle ihmeitä. Tänään kuitenkin aamulla rohkaisin sitten itseni kokeilemaan pumppailua, poika nukkui jälleen kerran ja oikea rinta oli ihan halkeamispisteessä. Kovin kauaa en häärännyt, todennäköisesti jotain varttitunnin tienoilla, mutta saldo oli n. 120ml luomumaitoa vaikka yritin vain lypsää pahimmat pakotukset pois, enkä jäädä kummemin heruttelemaan. Ilmeisesti maidontuotanto on vähintäänkin riittävä! Pumpun käyttöohje totesi puolen tunnin lypsyn tyypilliseksi saldoksi 30-70ml, joten se meni melkein tuplaten.. Ei ihme jos olo on ollut täysi!

Ihan kiva saada pakkaseen vähän maitoa jemmaan, jos joskus tulee tarvetta poistua kotoa useammaksi tunniksi putkeen. Pullon Jäppinen on viimeksi nähnyt sairaalassa, mutta ainakin kun rintakumia ja tuttia tuo on syönyt hanakasti annettaessa, uskoisin pullonkin tositarpeessa toimivan. Aamulla pulloa katsellessa oli melkein olo kuin olisin katsellut nestemäistä vapaa-aikaa, niin arvokkaalta se sillä hetkellä näytti. (on meillä kyllä Tutteliakin yksi pieni lava kaapissa, mutta sen antamiseen kynnys ainakin vielä on älyttömän korkea. Mieluummin omaa luomua, vaikka sitten pakkasen kautta)

Sano ei tupakalle, alkoholille - ja tutille

2009-06-22T08:45:00.002+03:00

Ekaksi kivat kuulumiset, meidän mökkireissu oli oikein jees. Jäppiselle riitti sylejä ja huomiota, hyvä kun ehti päiväsaikaan minulle edes syötettäväksi välillä. Muuten oli päivät melkein kokonaan isovanhempien tai tätinsä hoivissa, hyvä kun Kulta edes näki poikaansa välillä. Hienosti poika jaksoikin seurustella ja söpöillä, nyt on luotu tulevillekin läheisille väleille hyvä pohja. Kaikkiaan reissu oli tosi hyvä, ihan parhaasta päästä varmasti tuon ikäisen kanssa mentynä.

Yöt nukuttiin sitten ihan omalla perheellä erillisessä rakennuksessa, mikä varmasti oli muiden yöunien kannalta onnistunut ratkaisu. Meidän nukkumiset sitten olivatkin vähän mitä sattuu, molempina öinä Jäpin mahaa väänsi ihan kauheasti, ja syöttöväli ei muutenkaan ollut paljoa puoltatoista tuntia pidempi. Äiti minua jo kutsuikin huvitutiksi melkein heti alkuun meidän syömispuuhia katseltuaan (eikä edes tainnut olla ihan väärässä).

Himokkaista katseista huolimatta pikkumies joutui kyllä koko reissun ajan tyytymään pelkkään tissin kautta tarjoiltuun evääseen. Siskoni eli pojan tädin kanssa tuli välillä vähän sanomista, kun en osannut hoitaa poikaa tädin mielen mukaisesti. Joko olin kamala äiti, kun omin poikani enkä antanut tädille syliin (halusin ensin antaa toisen syödä rauhassa loppuun), tai sitten kidutin poikaa nälällä, kun en antanutkaan rintaa heti ensimmäiseen suun aukaisemiseen vaan koitin viedä huomiota muualle. Hirveä pätemään olen myös, kun en edes anna suukottaa poikaa suulle bakteerien leviämisen takia, ja muutenkin yritin aina välillä vähän vaikuttaa siihen, mitä toinen seuraavaksi puuhaa... (Kotiinpäästyämme Kulta huomasi jonkun iltalehden sivuilta jonkun sisarusten välisen pahoinpitelytapauksen, ja hetkellisesti ymmärsin tekijää erittäin hyvin...) Eihän tuo sisko pahaa tarkoita, mutta puhuu ennen kuin ajattelee ja ilmaisee voimakkaat mielipiteensä voimakkain sanakääntein. Ja ihan höpsönä on vauvaan, varmasti sieltä saadaan hyvää hoito- ja seurusteluapua kunhan poika alkaa olla hoidettavaksi annettavan ikäinen.

Eilen illalla kotona jo iltatankkaus alkoi mennä pojalta ihan pelleilyn puolelle, ja huvikseni kokeilin pitkästä aikaa, mahtaisiko tutista olla yhtään apua ylenmääräiseen imuhaluun. Olihan siitä. Alkuun idea näytti tosi hyvältä, poika lupsutti tuttia onnellisen näköisenä ja jopa nukahti ihan itse omaan sänkyynsä, sitä ei montaa kertaa ole tapahtunut. Huono puoli selvisi illan mittaan, unesta ei todellakaan päässyt tulemaan kovin syvää, kun tutti tipahteli jatkuvasti ja assosiaatio imemisestä ja nukkumisesta samaan aikaan pääsi tosi vahvaksi tosi nopeasti. Ei puhettakaan, että suu tyhjänä olisi voinut rauhoittua ollenkaan... 23.30 syötin pojan ihan vain saadakseni rintoja vähän tyhjemmiksi ennen nukkumista, seuraavan kerran puuhasin vastaavaa samasta syystä 3.30. Nälkäiseltä ei poika silloinkaan näyttänyt, tutin karkaamista vain kitisi. Oli muuten taivaallista nukkua melkein koko tuo väli putkeen! Loppuyö menikin taas tutin perässä hyppiessä, kuuden jälkeen noustiin ylös. Kasilta pistin pojan jo ekaa kertaa päiväunille, kun oli ihan puhkiväsy koko mies... Mahaa muuten ei kitisty kuin ihan vähän! Voisikohan syy olla ihan siinä, että kun röyhtäyttämättömiä yösyöttöjä ei ollut montaa, ilmaakaan ei päässyt tulemaan samalla tavoin...

Toivottavasti meidän viimeinenkin yörytmi ei hävinnyt tuohon kokeiluun. Muutenkin vähän huolestutti, kun mökillä rytmi heitti aikalailla ja täti halusi ehdottomasti päivällä poitsun nukkumaan mahansa päälle. Onneksi kotona oma sänky on silti kelvannut edelleen, ei ehtinyt tottua liian hyvälle... Minäkin sinänsä rakastan torkkuja vauvan kanssa, mutta etenkin yöunet pitää saada nukkua niin, ettei kukaan ole ihossa kiinni. Hyvä puoli asiassa oli ilman muuta se, että kun selvästi huomasin, ettei poika nälkäänsä ole yöllä syönyt koko sitä maitomäärää, voisin nyt yrittää alkaa uskaltaa kiusallakin venytellä meidän syöttövälejä. Nälkä ensin pohjalle ja sen päälle ateria, eikä lupsuttelua aina vähän päästä. Voisivat nuo rinnatkin ehtiä parantumaan vähän välissä, kun eivät ole koko aikaa töissä... Nyt muuten on komeat märät läikät yöpaidassa melkein vyötärölle asti, kun olen miettinyt imetystä ja boobsit ovat edelleen aika täydet...

Tässä vielä loppuun kuva aika tarkkaan 3-viikkoisesta Jäpistä. Huomennahan tuo saa jo neljä viikkoaan täyteen, ikämies suorastaan!

Hauskaa juhannusta!

2009-06-18T21:24:00.002+03:00

Huomenna suunnataan koko perheen voimin mökille minun vanhempieni iloksi. Tosi kiva lähteä! Toisten tekemää ruokaa, sauna ja järvi, hyvää seuraa, pikkumiehelle varmasti ainakin riittävä määrä sylejä, ehkä jopa minäkin pääsen jossain välissä päiväunille niin että miekkonen on kuuloetäisyyden ulkopuolella ja silti hyvässä hoidossa. Haaveilla saa ainakin!

Mielenkiinnolla odotan, miten pikkuinen suhtautuu maisemanvaihdokseen. Kotiintullessa sairaalasta tuo ei meinannut eka päivänä malttaa nukkua ollenkaan, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Nyt muutos ei ole ihan niin raju, tuo sentään on tottunut minun vaihtuviin vaatteisiin ja Kullan hääräilyyn lähettyvillä, mutta iso kuitenkin. No, eiköhän se hienosti mene. Aamulla mennään kuitenkin varmuuden vuoksi, eikä tänään illalla, juuri sen muutossopeutumisen vuoksi. Ei uskalla riskeerata sitä, että yöunet häviäisivät kokonaan liian jännien tapettien vuoksi...

Pikkumies on nyt unilla omassa sängyssään, simahti kahdeksan jälkeen ja toivottavasti nukkuu ainakin lähelle aamua välitankattuna. Unirytmi on meillä vielä tosi hakusessa, on tuo sentään suurinpiirtein hoksannut ajoittaa pisimmät unet öihin. Tänään yritin kyllä aika raa'asti tuota houkutellakin päivällä hereilläoloon, yli kolmen tunnin päiväunilta en enää yhtään auttanut takaisin kohti unta. Poika olisi kyllä vain tankannut ja jatkanut kuorsaamista molemmilla kerroilla, mutta kun ei ihan osaa nukahtaa "suorilta" takaisin, onnistuin pitämään hereillä. Ja aamu mokoma alkoi jo viideltä, se on ihan liian aikaista minun makuuni... Sääli kyllä, että aamulla ei ollut sängyssä videokameraa kytiksellä. Jäppi oli herätessään niin pirteä ja veikisteli koko kolmeviikkoisen charmillaan, se olisi ehdottomasti pitänyt saada ikuistettua. Ei pitänyt äidillä pokka kyllä yhtään, ei todellakaan...

Imetyksestä pari sanaa talteen - enää ei pariin päivään ole ollut ongelmaa ylitäysien rintojen kanssa. Kipeät ovat mokomat edelleen, ja hurjat viuhtomiskohtaukset pään ravisteluineen eivät ihan kauheasti auta asiaa. Oletettavasti poika kuitenkin saa sieltä maitoa kotitarpeiksi asti, usein lopettaessa leualle valahtaa viimeisiä pisaroita ja ekojen elinpäivien lähinnä Star Warsin Yodaa muistuttanut pikkuolento alkaa olla lähempänä Jabba the Huttia, kuten Kulta tässä yhtenä päivänä totesi. Kaksoisleuka oli vain yhtenä aamuna ilmestynyt pikkujätkän naamalle, ja samaan aikaan reisiinkin on alkanut kehittyä jotain ylimääräisen poimutuksen tapaista...

Oikein leppoisaa juhannusta kaikille tänne eksyneille! Ottakaa rennosti ja naatiskelkaa!

Sekalaisia huomioita pariviikkoisesta

2009-06-13T22:03:00.002+03:00

Ei, äidin päähän ei mahdu mitään loogisia järkeviä juttuja, mutta koitetaan nyt jotain saada itselle talteen pojan ekoista viikoista... Nythän tuo alkaa olla jo iiiiso kuin mikäkin, kaksi ja puoli viikkoa jo. Poskissa ja sormissa hyvin näkyykin, että ruokaa on saatu ja jotain kasvua tapahtuu.

- Neuvolassa mitat torstaina olivat 4365g ja pituus 55cm, pää 39,3cm. Rintamaidolla kasvaa hyvin, ei mitään huomautettavaa. D-tippoja aloitellaan varovasti ja Reloista voi yrittää saada apua mahakipuihin. Eilen annettiin ekat tippasatsit, yksi pienenpieni pisara Jekovitia ja viisi tippaa Relaa - ja huudettiin koko hereilläoloaika loppupäivän, eikä meillä viime yönä tainnut nukkua oikein kukaan... Tänään on onneksi ollut parempi päivä, vaikka samanlainen tippasatsi tulikin aamupesujen yhteydessä taas jäppiseen työnnettyä.

- Pikkumiehen ilmeet ovat aivan mahtavaa seurattavaa. Toisen päässä selvästi pyörii niin paljon asioita ja juttuja, ettei mitään rajaa... Vahinkohymyt ovat maailman valloittavimpia, mutta muutkin ilmeet tarjoavat vanhemmille loputtomasti huvia. Vauvatv:tä tuijotellessa menee kätevästi pitkänkin aikaa, kun toinen on sylissä tai vieressä niin että tuijottelu onnistuu näppärästi.

- Tänään käytiin pojan kanssa kahdestaan saunavuorolla alakerrassa pesulla. Kulta lähti varpajaismeiningillä grillaamaan poikaporukalla, ja jätti meidät kotimiehiksi. Saunavuoron käyttämättä jättäminen olisi ihan kauheaa, joten pakkailin pojan ja kamppeet mukaan ja lähdettiin koittamaan onneamme. Hyvin reissu menikin, poitsu odotteli enimmän aikaa pukuhuoneessa vauvakopassa kirjaa katsellen, ja minä istuin löylyttelemässä ja pesuilla. Puku- ja pesuhuoneen väliovi oli auki niin että kutsuhuuto kuului kyllä heti tullessaan, ja lopuksi vielä suihkuteltiin poikakin puhtaaksi siellä.

- Tämän hetken ehdoton ykköslempinimi pojalle on Jäppinen. Paras olisi keksiä oikea nimi äkkiä, muuten reppana joutuu selittelemään koko ikänsä outoa nimipolitiikkaa.. Se vain sopii toiselle kuin nenä päähän, mikään muu ei tunnu yhtä osuvalta.

- Imetys on meillä vähän haasteellista tällä hetkellä. Maitoa olisi pienen armeijan tarpeisiin, mutta ulossaamismenetelmät vähän tökkivät. Ote on kai ollut pielessä, kun molemmat rinnat ovat kosketusarkoina ihan miltä tahansa kohdalta, ja oikeassa nännissä on reiluhko kolo... Rintakumin kanssa voi imettää siltäkin puolelta kiroilematta tai irvistelemättä (tämän illan suuria havaintoja), ja lansinohia olen yrittänyt työntää parantelemaan joka välissä. Rauhaankaan ei oikein rintaa voi jättää, kun sama puoli yrittää normaalillakin syöttövälillä tuottaa maitoa parille kolmelle vauvalle ja pakkaa ne sitten kipeäksi keilapallomaiseksi massaksi, kun ei Jäppinen mitenkään saa kaikkea syötyä kerralla. Pumppua minulla ei ole (pitäisi varmaan hankkia), ja käsin lypsämällä ei oikein irtoa. No, jos tuo rintakumi vähän suojelisi ihoa ja pienentäisi rinnan saamaa stimulaatiota niin että maidon määräkin ehkä vähän järkiintyisi.

- Minun äitini osti poitsulle Vauvan vaaka -cd:n, jota olen nyt jätkälle soitellut parina päivänä. Minä tykkään lauluista kovastikin, pikkureppana ihmettelee silmät pyöreinä. Kulta vain muljautteli omiaan kun laitoin levyn eka kertaa soimaan ja kysyi "eikö toi oo vähän liian pieni tommosille???". Soitinta hiljennettyäni vaihtoi sitten äkkiä InFlamesin soimaan, ilmeisesti heville ei voi ikinä olla liian kirppu. Muutenkin ollaan naurettu pojan kotona saamaa asennekasvatusta, nukutuskin onnistuu oikein hyvin Iron Maidenin tahtiin. Raukka varmaan isona alkaa kapinoida ja kuunnella pelkkää iskelmää.

Mutta joo, nyt on kyllä paras iskeä kone kiinni ja painua pehkuihin. Jäppinen on ollut unten mailla jo puolitoista tuntia, hyvällä tuurilla jatkaa vielä saman verran ennen seuraavaa syöttöä. Äitikin voisi saada vähän unta, kun ei vain jumittaisi koneen vieressä...

Viikko kotona

2009-06-06T19:54:00.002+03:00

Tänään kai voisi laskea, että ollaan oltu aikalailla viikko kotosalla pikkumiehen kanssa. Sunnuntaina tultiin ja nyt ollaan lauantai-illassa. Pitää kyllä sanoa, että aika sumuisan tuntuinen viikko jälkikäteen ajateltuna! Mutta mukava...

- Libero-kukkanen on ilman muuta mukulan suosikkilelu parista tyrkyllä olevasta vaihtoehdosta. Kukkaselle on hyvä jutella omia vauvajuttuja ja sitä on kiva huitoa, rapisee mukavasti jos sattuu käsi osumaan siihen. Vaunuissa ei nukuta päiväunia kuin korkeintaan tosi vahingossa, mutta kukkasen kanssa niissä voi hyvin loikoa hetken yksinkin.

- Eka yö kotona oli ihan huippu, sen jälkeen ollaan alettu heräilemään enemmän. Tänään jo mietin, mahtaako pikkuisella olla vuorokausirytmi ihan sekaisin, kun päiväunet kestivät parilla tankkaustauolla pyöreästi 10-11-maista aamulla viiteen asti iltapäivällä. Miten tuon kokoiselle vihjailtaisiin nätisti vanhempien mukaisesta vuorokausirytmistä? Huudattaa en halua, enkä usko siitä olevan kauheasti hyötyäkään, vaikka anoppi jo ehtikin sitä suosittelemaan.

- Vieraita meillä on käynyt Kullan vanhemmat tänään ja ilmeisesti toissapäivänä (minusta eilen, mutta mie olen kyllä ihan pihalla) minun äitini ja kaikki isovanhemmat. Rotinoita saatiin hurjasti, nyt on pakkanen puolillaan kaikenlaista hyvää. Onneksi on pakastimet, muuten oltaisiin oltu ihan pulassa... Ei muuten ollenkaan hassumpi perinnetapa tuo, että eka vierailulle vauvaperheeseen tullaan omien tarjottavien kanssa! Muksu sai kaikkien sukulaisten hyväksynnän, hyvin kelpaa sukuun mukaan.

- Pikkuinen tuntuu kehittyvän ihan valtavaa vauhtia. En minä turhaan ollut sairaalassa suruissani siitä, että kun siellä oleminen vain pitkittyi, Kullalla jäi näkemättä iso osa siitä ihan kaikista pienimmästä vauvasta. Nyt tuo mokoma jo hakee vähän pään kannattelua, ja käsien liikkeissäkin alkaa aina välillä olla tarkoituksenmukaisuutta. Jalatkin sätkivät ihan erilailla kuin ennen.

Kiitos kaikille onnittelijoille! Olette ihunia!

Mutta kutsuhuuto kajahtelee...

Pikkujätkä kotona

2009-06-01T11:50:00.003+03:00

Vihdoin kotona!

Viime maanantaina 25.5. mentiin neuvolaan ihan rutiinikäynnille, mutta kohonnut verenpaine ja proteiini pissassa antoivat aihetta passitukselle Kotkaan tarkastukseen. Viikonloppukin kai jo vähän valmisteli jotain, etenkin sunnuntaina supisteli kotona jo muutaman kerran sen verran kipeästi, että katselin jo vähän välejäkin kellosta... Kotkassa saatiin päätös käynnistää synnytys Cytoteceilla, jäisin saman tien osastolle ja ehtisin päivän mittaan saamaan vielä muutaman tabletin. Pikatoteamuksena lapsivedet menivät samana päivänä iltaysiltä, synnytyssaliin siirryttiin yhden maissa yöllä ja tiistaina 26.5. klo 18.22 meille syntyi pikkuinen poika, 54cm ja 3970g. Päänympärys vaivainen 38cm...

Kaikki luomusynnytysajatukset muuten unohtuivat jo siellä käynnistysosastolla, homma meni niin nopeasti niin kipeäksi, ja tyhmänä vielä uskoin kätilöä, joka passitti minut pari kertaa takaisin sänkyyn yrittämään nukkumista. Ehkä oltaisiin päästy vähän pidemmälle vähän aktiivisemmin, jos sitä alkuvaihetta ei olisi maannut sängyssä yrittäen olla häiritsemättä huonekavereita. Hengissä ja kunnossa selvittiin kuitenkin kaikki, vaikka minulla meinasikin usko ja toivo loppua viimeisten tuntien aikana. Loppujen lopuksi selvisin jopa vain parilla tikillä, kun ponnistus lopulta alkoi toimia, se vaihe meni ilmeisesti kätilön ja lääkärin mielestä oikeinkin hyvin. Synnytyskertomusta yritän varmaan kirjoitella jossain välissä tarkemmin.

Keltaisuuden ja painon tipahtamisen takia päästiin kotiin vasta eilen sunnuntaina, viikko meni yhteensä koko reissussa. Meinasi mennä hermo jo siellä olemiseen pahemman kerran, kun oma nukkuminen ei siellä onnistunut yhtään, ja kolme päivää roikuttiin siellä aina "katsotaan vielä seuraaviin arvoihin asti" -periaatteella, jänniteltiin mahdollista kotiinpääsyä aina puoli vuorokautta eteenpäin. Vähän huolestutti pojan vointi, bilirubiini olisi saanut toisen nukkumaan melkein vuorokauden ympäri, ja kätilöiden ristiriitainen suhtautuminen asioihin suututti. Oikein hyvä yhdistelmä synnytyksen jälkeisissä hormonimyllerryksissä... Eilen lopulta saatiin iltapäivällä kahden maissa lupa lähteä, kolmelta Kulta oli paikalla meitä hakemassa ja neljältä oltiin jo kotona. Ihanaa olla täällä!

Ilta meni vähän häslingiksi, poika ei olisi oikein malttanut nukkua ja mahakin kitisytti. Lopulta kuukahti kasin maissa ihan yliväsyneenä, ja nukkuikin seuraavan 12 tuntia putkeen, välillä vain tankattiin ja kerran vaihdettiin vaippa. Nyt taas aamulla pikkumies oli pirteänä pari tuntia, ja sen jälkeen kitisten ja torkahdellen seuraavan, ennen kuin lopulta simahti sohvalle pysyvämmän oloisesti. Mieluummin nukuttaisin vaunuissa tai omassa sängyssään, mutta monen epäonnistuneen siirtoyrityksen jälkeen sikeästi sohvalla koisaava pikkumieskään ei ole hassumman näköinen. Parempi että nukkuu ihan missä vain, kuin että ei nukkuisi tarpeeksi. Mikään ei kuitenkaan ole hyvin silloin kun oikein väsyttää...

Nyt sitten pitäisi vain opetella elämään perheenä ja tuon pikkumiehen ehdoilla... Hurjaa! Saas nähdä kuinka paljon nettielämälle jää aikaa tulevaisuudessa, eilen jo alkoi näyttää kuin paras ääni pikkumiehen herättämiseen olisi ehdottomasti äidin näppäimistön rapina.

Mutta on se vaan niin niin niin ihana!

Laskettu aika

2009-05-22T12:00:00.003+03:00

Hiphei, laskettu aika saavutettu! Yksiön vuokrasopimus sanottu suullisesti irti, ja nyt vain odottelen, milloin vuokralainen ymmärtäisi häipyä sieltä. Yöllä tuli taas muutama lievästi kipeä supistus, muttei mitään hurraamisen arvoista. Parhaan unipätkän taisin saada tässä aamupäivällä sohvalla, kuuma kaurapussi lämmittämässä kipeitä niskoja ja selkänoja ihanasti tukemassa selkää. Taidan vieläkin vähän jännittää meidän sängyn uutta sijaintia ja ennen kaikkea sitä, että toisella reunalla ei oikeasti olekaan seinää, vaan sieltä tipahtaa jos yrittää nojata tyhjään ilmaan.

Maha on aika komea nykyisessä mittakaavassa. Ympärysmitta on 120cm luokkaa, kuviointi raidallisempi kuin seepralla. No, suojaväritys oli odotettavissakin, sen verran herkästi repesin joskus jo ennen raskautta pyöristyessäni. Kunhan vain vaalenevat joskus, niin ihan ovat kestettävissä. Ja sulaudunpahan ainakin osittain maastoon, jos eksyn johonkin polkkakarkkitehtaalle punaisten ja valkeiden raitojen sekaan!

Nämä Seppälän halpispaidat ovat muuten edelleen ihan parhaita! Ei purista, ei kiristä, pituus riittää hyvin mahan päälle ja materiaalikin on mukavan tuntuinen. Maha ei edes näytä jättäneen pahempia venymisjälkiä kankaaseen, toiminevat vielä kropan hoikistuttuakin. Ja normaalien ihmisten vaaterekistä löydettynä nämä maksoivatkin vain normaalin verran, ei ollut äitiys- tai imetyslisiä mukana.

Mutta joo, nyt takkia niskaan ja ulos hompsottelemaan. Lupasin Kullalle käydä hakemassa leipää ja herkkuja kaupasta, kaikkea muuta viikonloppuna tarvittavaa meiltä löytyykin. Ja niin ihanan näköinen ilma taas, että olisi synti istua koko päivä sisällä.

Neuvolareissu 39+5

2009-05-20T14:35:00.002+03:00

Paino +900g (tänään tapaamisaika myöhemmin kuin yleensä, ehdin syömää enemmän ennen sitä kuin yleensä)
Verenpaine ensin 129/94 ja sitten 137/88 --> seuraava aika jo maanantaina, tarkkaillaan
Turvotus +
Pissa puhdas
HB 119
Kohdunpohja 34,5 (jipii, ei ole ainakaan kasvanut enää!)
Muksu raivotarjonnassa
Syke 152
Liikkeet ++ (potki aktiivisesti sykkeenmittausanturia)
Pää liikkuu vielä, ei kiinnittynyt

Kovasti sain kehuja, kun vielä olin kävellen tullut tuon parin kilsan matkan, vaikka laskettu aika on jo näin lähellä. Itse taisin olla enemmän ylpis siitä, että harjoitussupistuksia tulee jopa muutama päivässä, ja olettaisin tunnistavani ne. Pieniä on ihmisen ilot!

Verenpainetta tosiaan aletaan tarkkailla nyt tiiviimmin, kaikki samat ohjeet voimassa kuin ennenkin. Tää on vain tätä odottelua... (ja mie mokoma menin sinne tänään vartin myöhässä, kun muistin ja katsoin ajan kortistakin väärin... onneksi ei heittoa sentään tullut kovin paljoa, 12.15 vain vaihtunut mielessä 12.45:een...)

Sukulaiset alkavat kohta jo hiilestyä, kun me ei saada vauvaa työnnettyä pihalle... Kyselyitä alkaa olla tosi tiuhaan, vaikka itsekin ovat aikanaan saaneet omaa jälkikasvuaan enemmän tai vähemmän myöhässä. Tänään on kyllä omakin pinna ollut vähän tiukalla, viime yönä nukkumatti karkasi kesken kaiken enkä saanut kovinkaan monen tunnin tirsoja koko yönä. Ensi yönä sitten paremmin, toivottavasti.

Tarkastusväli 12 tuntia

2009-05-17T18:24:00.002+03:00

Tulin maininneeksi perjantain kipuilusta äidillekin aika selkein seurauksin. Kun aiemmin Kotkasta tuli kerran vuorokaudessa viesti tai soitto kuulumisista, nyt tarkastusväli tuntuu olevan 12 tuntia... Taitaa jännittää tulevia isovanhempiakin. Aamulla nauratti, kun isi soitteli tasan klo 9, oli tainnut oikein odottaa "säällistä kellonaikaa" ennen kuin pirauttaa. Tai ainakaan itse ei tule soiteltua ennen sitä viikonloppuisin mihinkään, ellei kyseessä ole joku ihan elämän ja kuoleman asia. Hänellä oli kuulemma ollut vanhan työporukan saaristoreissulla ylimääräinen hyvä konjakkikin varuilta mukana viikonloppuna, jos vaikka olisi päässyt skoolaamaan ukkoutumisen kunniaksi. Nyt joutui pullo jäämään edelleen koskemattomaksi. (olisi muuten kiva tietää, missä vaiheessa se pullo on ostettu odottelemaan suurta uutista)

Kummipojan äiti laittoi juuri äsken tekstarin, että nettioraakkelin mukaan meillä synnytettäisiin huomenna klo 20.39. Sopii hyvin ainakin minulle! Ei ole muuta sovittua ohjelmaa, ja kotona alkaa oikeasti olla asiat kunnossa pikkuisen sisäänmarssia varten. Pitäkää peukkuja, että tämä ennustus toteutuisi!

Pitäisi varmaan laulaa ja soittaa musiikkia mahalle enemmän. Eilen nauratti, kun katseltiin Euroviisuja, ja mahansisäinen asukas tuntui jammailevan mukana paljon suuremmalla innolla kuin vanhempansa. Ihan ei kyllä ole meidän musiikkikasvatus osunut vielä kohdalleen, hevari-isän ja klassisen äidin jälkeläinen mokoma tuntui tykkäävän kaikista eniten niistä minun korvaani kamalimmista poppirenkutuksista... No, tätä voidaan vielä harjoitella lähivuosina! Kovasti yritettiin motivoida ipanaa sanallisesti tulemaan ulos, nyt joutui raukka jättämään näköosuuden kokonaan väliin hienosta showsta.

Perhepuistotutustuminen ja pientä kipuilua

2009-05-16T11:36:00.002+03:00

Torstaina oli perhevalmennusten epävirallinen lisäjatke, kävin tutustumassa toiseen paikalliseen perhepuistoon. Vaikutti tosi hyvältä systeemiltä! Saa mennä pihalle hengailemaan ihan milloin vain tai sisätiloihinkin virka-aikaan, kivoja leluja ja leppoisa meininki. Kesällä järjestävät jotain grillailua ja kirpputoreja, talvella sitten vähän ohjatumpia ryhmiä ja kerhoja. Sääli vain, että ilmeisesti ihan kauhean moni ei tunne systeemiä, ja nytkin tutustumiskäynnillä meitä oli vain 5 äitiä, 3 vauvaa ja 1 isä. Vauvat olivat niin mussukan oloisia kaikki... Ja toivottavasti se isä ei saanut traumoja, kun en saanut silmiäni irti hänestä. Mokoma oli Kullan liki täydellinen kaksoisolento ulkoisesti, puhui sentään niin paljon enemmän, että siinä ominaisuudessa ei voisi sekoittaa. Samalla porukalla olisi tarkoitus yrittää treffailla jatkossakin, vähän vertaistukea ekojen lasten kasvatuksessa ja kotona olemisessa. Ei sitä kuitenkaan kehtaa ihan vain kadulla vaunujen kanssa ohikulkevia nykiä hihasta ja alkaa kysellä, kaipaisiko toinenkin mahdollisesti lenkkeilyseuraa tai juttukaveria...

Hmm... Huomasinpa juuri, että osasin jo aika sujuvasti laskea itseni mukaan yhdeksi äideistä miettimättä moisen sanan käyttöä sen tarkemmin! Jotain henkistä kasvua tapahtunut niiden ekojen neuvoloiden ja ultran jälkeen!

Eilen iltapäivällä minulle iski joku oikein kunnollinen kipukohtaus lantion ja ihan ala-alamahan alueelle. Pari tuntia sattui missä tahansa asennossa ihan pirusti, mutta rentoutumalla sitkeästi helpotti sitten sen verran, että illalla koski enää vain aina asentoa vaihtaessa tai liikkuessa. Ja tässä vaiheessa vessareissujahan riittää... Olisikohan tuo öttiäinen yrittänyt hivuttautua alemma lantiossa tai tehnyt jotain kohdunsuulle, paha sanoa. Supistanut ei kuitenkaan. Sen kuitenkin huomasin, että puuduttamattomasta synnytyksestä on paljon helpompi haaveilla silloin, kun ei satu... Noh, sittenhän tuon näkee, miten siinä tilanteessa toimitaan, kun päästään tositoimiin. En minä nytkään malttanut edes Panadolia ottaa. Halusin katsella ihan rauhassa, miten kipu kehittyy ja mitä tapahtuu, kun kuitenkin jotenkin päin pystyi vielä aina olemaan. Eniten taisi huolestuttaa se, että mukula tuntui hyytyvän ihan täysin. Juuri sen verran tuntui liikkeitä, että en ihan panikoinut hiljaisuutta, mutta vasta illalla tuli yhtään pidempi liikesarja. Nyt aamupäivästä tuo on taas jumppaillut sen verran, että en usko mihinkään suurempaan hätään.

Sen verran tuo hyppäsi suoraan kohti alitajuntaa, että kaikki mitä muistan viime yön unista, liittyi jollain tapaa synnärille lähtemiseen ja siihen, milloin on hyvä hetki lähteä. Milloin mukamas supisti, milloin oli jotain synnytystä enteilevää violettia ihottumaa koko yläkroppa täynnä...

Vaikka mentäisiin yliaikaisuuden kautta käynnistelyynkin, enää max kolmisen viikkoa, ja meillä pitäisi olla nyytti sylissä! Pakko myöntää, menojalkaa synnäriä kohti vipattaisi jo kovasti. Ja muksun lisäksi kaipaa niitä ihan pieniä normaalielämänkin juttuja, helppoa kyljen kääntämistä, mahallaan nukkumista, joogaa, suolaista ruokaa välillä...

Neuvolassa 38+5

2009-05-13T19:20:00.003+03:00

Tänään 38+5 neuvolakäynti, mie ja muksu voidaan aina vain erinomaisesti.
Paino +467g/viikko (yhteensä tullut 8,8kg)
Verenpaine hyvä 127/86
Pissa puhdas
Turvotus + (terkkari näki sukattomat jalat, kun en jaksanut aamulla etsiä moisia makkarankuoria...)
Hemoglobiinia ei otettu
Muksu raivotarjonnassa, muttei tietoakaan kiinnittymisestä edelleenkään
Syke 148/min
Kohdun korkeus 34,5cm

Suosituslistalla oli lepäilyä ja ulkoilua tilanteen mukaan, parisuhdeaikaa, vähäsuolaista ruokaa ja paljon vettä. Hyvä mieli jäi taas käynnistä, ensi keskiviikkona uudestaan.

Iltapäivällä onnistuin nukkumaan pitkät päiväunet, menin jo joskus puolen yhden maissa pötkölleen, ja heräsin vasta vähän ennen kolmea. Onneksi mummi ehti soittamaan ennen uudestaan nukahtamista, muuten olisin varmaan nukkunut ohi kaverin kanssa sovittujen treffien puoli neljältä. Yleensä minulla päiväunet jäävät väliin, kun silmälasien lähdettyä päästä puhelin alkaa heti pirisemään, ilmeisesti ajankohdan vaihto auttoi vähäsen. (+aamupäivällä olin ehtinyt jo puhua parin ihmisen kanssa, potentiaalisia soittajia ei enää ollut montaa jäljellä)

Kai tässä pikkuhiljaa lähtölaskenta alkaa, enää 9 päivää laskettuun aikaan! Mie en enää kertakaikkiaan malttaisi odotella! Hauskalta tuntui sekin, kun äiti totesi nyt minun takiani pitävänsä töissäkin puhelinta niin, että kuulee jos se soi tai tulee viesti. Eipä enää pidä äidinkään tyynen rauhallinen linja, johon tuo aika pitkään yritti turvautua... Tilanteen erikoislaatuisuudesta kertoo varmaan parhaiten se, että kautta historian muistan soittaneeni äidille töihin kerran, ja silloinkin saaneeni nuhteet siitä, että soitin. Äidin työt ovat olleet aika pyhiä... Ja nyt toinen sitten varta vasten pitää puhelinta päällä ja kyttää, milloin meistä kuuluisi jotain! Mummokuume taitaa tehdä pelottavia asioita ihmisten aivoille!

Pyyhkeitä, pyyhkeitä

2009-05-11T08:18:00.002+03:00

Eilen kipaisin Kotkassa onnittelemassa omaa äitiä ja mummojani äitienpäivän johdosta. Oli ihan hauska nähdä taas koko tämä ihan lähin suku. Maha sai kovasti kehuja komeasta kasvusta ja minä muuten säteilevästä olemuksesta. Vaatteet miellyttivät jopa pikkusiskoja! (sitä ei tapahdu usein tällä muotitietoisuudella...)

Äiti joskus kuukautta tai paria aikaisemmin pyyteli, että jos jotain haluan tehdä tai ostaa synttäri-/äitienpäivälahjaksi, villasukat olisivat hyvät. Tein kaksi paria ja huivin, ja valmiiden töiden pinosta löytyi vielä pari muuta käyttämätöntä sukkaparia. Lahja näytti olevan tosi mieleinen, kiva! Jossain vaiheessa päivää nauratti, kun äiti ja mummo istuivat vierekkäin rappusilla molemmilla upouudet villasukat jalassa, ja sisko heidän vieressään paljain jaloin valitteli kuumuutta...

Minua ja synttäreitänikään ei ollut unohdettu. Vanhemmilta ja sisaruksilta sain äidin tekemät vauvan köllöttelyalustan ja ison pinon peppupyyhkeitä, irtoteetä ja ihonhoitojuttuja. Mummin paketissa oli vähän rahaa, sukat ja suklaata, mummo oli tehnyt peräti kolme villahaalaria tulevia talvia varten ja ostanut ison pinon pyyhkeitä. Koon perusteella epäilisin, että ainakaan ensimmäiseen neljään vuoteen meille ei tule akuuttia villapuvun tarvetta... Ihania lahjoja kaikki, olin tosi mielissäni! Mies tuhisi illalla kun esittelin aarteitani (lähinnä siis näitä vauvaa varten ihmisten itse tekemiä), että missä minun omat lahjani ovat... Vaikka mikäpä voisi esikoista odottavaa enemmän miellyttää kuin tulevan pikkuisen muistaminen? Pyyhkeitä meille ei varmasti lähivuosina tarvitse ostaa! Niitä on aiemminkin tuntunut riittävän yli oman tarpeen, nyt niitä suorastaan tulvii joka paikassa...

Äiti oli myös kaivellut vanhoja arkistojaan, joista löytyi hänen serkkunsa minulle joskus parin kuukauden ikäisenä piirtämä kuva, söötit käsintehdyt vauvantossut ja kummilusikka, jollaista en edes tiennyt omistavani... Mikä yleensä on kummilusikan funktio, milloin sitä pitäisi käyttää? Tai no sain ainakin tietää syntymämittani ja kellonajan, niistä ei ikinä ole ollut tarkempaa puhetta.

Kotona mies oli ottanut urakan ja roudannut meillä huonekalut lopultakin uusille paikoilleen. Hurjan tehokkaasti tuntui muuttuvan koko asunto, kun järjestys vaihtui! Viime yö uudessa huoneessa oli kyllä omituinen kokemus, pelkäsin koko ajan vähän tipahtamista, joten en kai nukkunut ihan kamalan sikeästä. Toisaalta ylösnousu oli kyllä ihan siunatun helppoa, kun pääsin suoraan sängyn laidan yli lattialle, eikä tarvinnut kiipeillä jalkopään kautta. Täällä alkaa näyttääkin jo ihan vauvaperheeltä, kun pinnasänky odottelee tuossa alle metrin päässä meidän jalkopäästä! Hoitopöytäkin oli mahtunut tänne samaan paikkaan meidän kanssa.

Onnea minä?

2009-05-09T07:26:00.004+03:00

Jaahas, tänään ollaan vuotta vanhempia kuin eilen, huima 27v täynnä. Ei paljoa kiinnosta... Haluaisin vain tietää, milloin tuo yksi pikkuihminen aikoo viettää omia juhliaan. Hieno sarja kyllä tulisi, jos saataisiin äitienpäivävauva huomenna. Minun äitini on aikanaan syntynyt 8.5. ja minä 9.5. äitienpäivänä. 10.5. äitienpäivävaavi olisi ihan parhautta sukulinjauksen kannalta, asettaisi tiettyjä paineita seuraavan sukupolven ajoitukselle. Vielä olisi reilu vuorokausi aikaa ehtiä synnärille niin, että voitaisiin juhlia äitienpäivää jo tänä vuonna.

Minään vuonna ikinä omat synttärit eivät ole kiinnostaneet yhtä vähän kuin nyt. Ja pakko myöntää, silti olin vähän pettynyt, kun näin isoille ei näköjään kukaan enää lähetä postitse onnittelukortteja... No, kai se siitä, huomenna varmaan halaillaan sukulaisten kanssa joka tapauksessa, kun lähden äitiä ja mummoja onnittelemaan Kotkaan.

Eilen oli vuoden vauhdikkaimmat bileet kummipoitsun luona, siitä ei epäilystäkään. Poitsu itse täytti 2v, paikalla oli myös arviolta 1v, 3v, 8v ja 9v mukulat tuomassa pientä vipinää. Mistä niillä taaperoilla riittää se kaikki energia? Silmissä vain vilisi, kun pikkupojat ryntäilivät ympäriinsä milloin minkäkin perässä. Kiva oli kyllä mennä sinne, kun kummipoitsukaan ei malttanut vierastaa yhtään, vaan otti vastaan naurunrätkätyksellä ja piiloleikillä. Kultainen mukula! Lahjaksi olin löytänyt parkkitalon pikkuautoille ja autopalapelikirjan. Ainakin pakkauksen läpi parkkitalo näytti herättävän uteliaisuutta, toivottavasti toimisi leikeissäkin kivasti.

Omakin mukula kuuli lajitoveriensa kutsuhuudon selvästi mahanahan läpi, hurja hinku olisi ollut päästä mukaan touhuihin. Hassu ipana potki ihan höperönä aina välillä. No, ei enää montaa viikkoa niin sitten voi jo ainakin katsella muitakin lapsia, jos malttaa.

Toinen isompi tyttö oli selvästi kovasti kiinnostunut minun mahasta. Silitteli ja kyseli mm. sukupuolta, nimeä ja syntymisaikaa, mietti että siinä on sitten kova homma kun pikkuinen pitäisi osata pitää hiljaisena synnyttyään. Ihana viaton kysymys: "Mistä te sitten sairaalassa tiedätte, onko se tyttö vai poika?" sai aikaan hauskat vastaukset. Minä vain hymistelin, että kyllähän sen sitten näkee siitä missä isommillakin, mutta vieressä isä-tytärparin vastaukset olivat vähän suorempia. Isä: "Tyttövauvoilla on vaaleanpunaiset sukat ja poikavauvoilla vaaleansiniset" Tytär: "Naisvauvoilla on pimppi ja poikavauvoilla pippeli". Niinhän se asia on, molemmista merkeistä tunnistaa aika hyvin.

Neuvolakuulumiset 37+6

2009-05-07T12:02:00.002+03:00

Raivostuttavan hyväkäytöksinen raskaus senkun jatkuu. Terveydenhoitajakin katsoi heti sisään tullessani, että "ainakin näytät tosi hyvävointiselta", eikä sitä mitenkään voinut kieltääkään. Miehen kanssa naurettiin juuri eilen illalla, että hänkin on joutunut tuottamaan työkavereille yms. kauheita pettymyksiä, kun innokkaista kyselyistä huolimatta mie en osaa oksennella, kiukutella tai muuten voida huonosti. Kuulemma "ihan normaali se on" -vastauksella saa usein tosi pettyneitä ilmeitä.

Rv 37+6 tänään:

Paino +630g/viikko
verenpaine 133/90, vähän koholla mutta ei vielä aiheuttanut mitään jatkotoimenpiteitä
pissa puhdas
hemoglobiini 116
kohdun korkeus 34cm
muksun syke 144

Lääkäri ei huolinut antaa kokoarviota, normaaleissa rajoissa kai kuitenkin mennään. Mukula on raivotarjonnassa, mutta pää heiluu edelleen ja ainakin sillä hetkellä sijaitsi suht ylhäällä (aika vapautuneesti ipana tuntuukin pyörivän ympäri kohtua edelleen). Kohdunsuu oli pehmentynyt, ulkosuu auki mutta sisäsuu kiinni, kaulaa jäljellä vielä 3cm. Kädellä kopeloimisen perusteella alasynnytyksen pitäisi onnistua hienosti.

Seuraava aika on taas ensi keskiviikkona. Ei kuulemma haittaisi yhtään käydä terveyskeskuksessa tässä välissä mittaamassa verenpainetta, ainakaan jos yhtään alkaa epäilyttää. Pakko ei kuitenkaan ole. Banaanikärpäsiä pyörii silmissä joskus ylösnoustessa ja päänsärkyä tulee ja menee, niitä jos alkaa olla kovasti niin sitten ottaa yhteyttä aikaisemmin jo, samoin kuin jos turvotus yllättäen kovasti lisääntyy. Ihan kiva tuo, että kohdunsuulla selvästi oli jotain ainakin jo tapahtunut, ehkä tästä joskus lähivuosina päästään sinne synnytyssaliin asti :)

Maha rv 37

2009-05-03T08:18:00.003+03:00

Tässä taas mahakuva pitkästä aikaa, vaikka eipä tuo ihan hirveästi ole tainnut kasvaa. Pudonnut ehkä, tai jotain... Ainakin joskus olin mittaavinani vyötärönympärykseksi 126cm ja tänään vain 119cm, jotain siinä välissä on täytynyt tapahtua. (asennonvaihto?)

Ipana tuntuisi kolistelevan lähtöportteja ihan erilailla kuin ennen. Vasempaan lonkkaluuhuni hakkaa joku pikkuosa melkein koko ajan seistessä tai kävellessä, välillä tasaisesti molemmilta puolilta. Selkää nipistelee välillä ja kohdunsuu (?) vihloo satunnaisesti. Pari yötä sitten nauratti, kun maha tuntui olevan aina vessareissuilla niin alhaalla, että sitä sai oikein käsin kannatella, ettei tipahtaisi koko hökötys. Ehkä tämäkin kroppa on pikkuhiljaa hoksannut alkaa kaivella hätäuloskäyntiä muksua varten esiin kaiken roinan seasta. Torstaina nähdään neuvolareissulla lääkärikin, saas nähdä olisiko kohdunsuulla tapahtunut jotain.

Viime yönä meinasi taas iskeä kunnon rimakauhu. Liian jännittävä kirja illalla lukemisena, en kai osannut rauhoittua nukkumaan kunnolla, ja keskellä yötähän asiat eivät oikein ikinä ole hyvin. Iski taas kauhea hätä siitä, olenko tällä itsepäisellä vauvanhaluamisellani saanut Kullan ja oman elämäni pilattua lopullisesti, miten käy meidän suhteelle, tuleeko meistä ikinä kelvollisia vanhempia, missä kunnossa oma kroppa on vaikka vuoden päästä tästä... Samoja tuttuja pelkoja kuin ennenkin, nyt vain alkaa se kaiken muuttava sairaalareissu olla jo tosi lähellä. Synnytyskin jännittää, miten kova se kipu sitten oikeasti tulee olemaan ja miten siitä henkisesti ja fyysisesti selviää. Pysyykö suurinpiirtein tolkullisena ihmisenä vai meneekö kipupaniikkiin, miten Kulta reagoi...

Ja sitten ei yhtään malttaisi odotellakaan sitä lopputulosta ulos jo pikkuhiljaa. Olisi niin ihana päästä näkemään sätkivät pikkujalat muutenkin kuin paidan heilahduksina, haistella, katsella ja ihastella pikkuihmistä. Tutustua tuohon muukalaiseen, joka nyt kulkee vain paidan alla matkassa. Päästä aloittelemaan sitä perhe-elämää, mistä kuitenkin olen monta vuotta jo haaveillut. Nukkua ihan itse valitussa asennossa, olla yksin omassa kropassa, nousta ylös helposti, käyttää taas normaaleja vaatteita ja kenkiä...

Joka tapauksessa nyt ollaan toukokuun puolella, tässä kuussa ipanan haluaisin jo syliin asti. Täällä odotellaan kovasti!

Leppoisaa vappua!

2009-04-30T16:15:00.002+03:00

Oikein leppoisaa vappua kaikille tänne eksyville! Syökää paljon munkkeja ja nauttikaa pitkästä viikonlopusta!

Täällä taitaa vappu mennä aika rauhallisissa merkeissä. Minulla on jääkaapissa holitonta valkkaria, pöydällä pussillinen munkkeja ja kohta isken pakastepizzan uuniin. Kulta on vielä työkavereiden kanssa lietsussa, sovittiin että tulee kun tulee, en turhia odottele. Hyvä vain kun nyt vähän irrottelee, ensi kuussa joutuu sitten kuitenkin pysymään ajokunnossa ihan urakalla, ja muutenkin saattaa olla muuta mietittävää. Illalla mennään ehkä yhdessä katsomaan Mokoman keikkaa, jos jaksetaan, halutaan päästään sisään jne...

Ihan pimeä ajatus, että huomenna on 37 viikkoa raskautta kasassa ja muksu saa tulla milloin haluaa! Siitä se sitten lähtee... Veikkaisin kyllä, että ei tuo ainakaan paljoa etuajassa mihinkään viitsi liikahtaa, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Mahan läpikin näkyy aika usein hengitysharjoituksia, minun vasen kylki tekee sellaista nopeaa tasaista heilumista ihan omaan tahtiinsa. Tai ainakaan mie en ole keksinyt mitä muuta se voisi olla, suurinpiirtein pari-kolme "henkäystä" samalla kun minä hengitän kerran rauhassa sisään tai ulos. Pitäähän sitä treenailla kunnolla, että osaa sitten synnyttyään. Ihan täysin en kyllä ole vielä tainnut hahmottaa sitä yhteyttä vauvojen ja mahan myllerryksen välillä, aina välistä sen verran epätodellinen olo.

Tuo miltä maha tuntuu, on muuten päässyt yllättämään minut ainakin aika kovasti. Jotenkin sitä on aina muiden mahoja vähän varovasti silittäessä luullut niitä tasaisen koviksi palloiksi, mutta tuoltahan tosiaan tuntee yleensä hyvin läpi sen, missä asennnossa mukula milloinkin sattuu olemaan. Muutenkin hassu sekoitus kiinteää ja pehmeää, välillä etenkin nukkumaanmennessä tuntuu hyvin selvästi kantapäät kyljissä tai muuten, miten muksukin hakee hyvää omaa uniasentoa.

Aamulla jouduin pahemman kerran hormonihyökkäyksen uhriksi. Pitkän aikaa mennytkin jo edellisestä omituisesta itkukohtauksesta. Katselin telkkarista "Meille tulee vauva" -ohjelman ihan kuivin silmin, mutta sen jälkeen osui silmään Sairaala-sarjan kätilö, joka puhui synnytyksien yleisestä liikuttavuudesta työssään, ja meikäläinen vollottaa.. Huolestuttavaa reagoida noin jo mainokseen! Ehkä on parasta, etten sitä ohjelmaa edelleenkään katsele Kullan nähden...

Idioottihelppo raskaus jatkuu

2009-04-27T11:01:00.003+03:00

Eipä tullut tänäänkään neuvolassa vastaan ylläreitä, ei suuria eikä pieniä. Idioottihelppo raskaus sen kun jatkuu, ei mitään murehdittavaa vieläkään. Hyvä juttu!

Rv 36+3, enää 25 päivää laskettuun aikaan
Paino -600g (jippii!)
Pissa puhdas
Verenpaine 130/88
Hemoglobiinia ei mitattu, kun viimeksi oli sen verran jees
Vain asiaankuuluvaa turvotusta
Mukulan syke 140
Kohdunpohja 33cm, sama kuin viimeksi, edelleen himmaillaan vähän keskikäyrän yläpuolella. Jospa tuo olisikin jo ylimmän pisteensä saavuttanut, ainakin mukulan pää tuntuu minun mielestäni vähän alempana lantiossa kuin aiemmin. Heiluu kyllä sujuvasti edelleen.

Leppoisa käynti oli, selvisin uloskin tätsyn huoneesta varmaan parissakymmenessä minuutissa. Kaikki oli ok eikä minullakaan ollut kummempia kysymyksiä. Imetysliivejä kannattaisi pikkuhiljaa kuulemma alkaa hankkimaan, liiviliikkeestä saattaisi saada vinkkiä oikean koon arpomiseen. Tai sitten tilaan netistä jotkut joustavat pehmomallit alkuun, katsoo sitten sairaalareissun jälkeen, millaiseksi povi mukulan kanssa asettuu. Sairaalastakin kuulemma saa jotkut auttavasti toimivat, joita käytetään siellä ja halutessaan kotona myös. Hyvä juttu, tiukan paikan tullen niilläkin pääsee alkuun.

Parin postauksen takainen kuva-arvoituskin muuten selvisi yhdellä keskusteluforumilla, kyseessä on tosiaan nauhavaippa. Joku ystävällinen löysi jopa käyttöohjeetkin, ihanaa! Mihin sitä joutuisikaan ilman nettiä?

Kotiäiti? Minäkö?

2009-04-21T08:03:00.002+03:00

Alkuun eiliset neuvolakuulumiset, rv 35+3:
paino +800g/viikko
pissa puhdas
verenpaine 133/88
hb 123
turvotusta ei merkiksi asti
kohdun korkeus 33cm
muksun syke 156 (aamujumppa menossa)
raivotarjonnassa mukula edelleen, käsikopelolla tuntuu vähän keskikokoista isommalta

Paljon kivempi oli taas käydä neuvolassa, kun oli meidän oikea täti paikalla. Mahankaan läpi tutkiminen ei sattunut yhtään, ja olo oli ihan erilailla luottavainen. Nyt noita käyntejä alkaakin olla jo kerta viikkoon. Synnytyksestä puhuttiin vähän, ja elämästä sitten synnytyksen jälkeen. Kuulemma toiveet ammeesta ja pärjäilystä ilman epiduraalia kannattaisi kertoa heti suht äkkiä sairaalaan päästyä. Ja saahan sitten sen puudutteen, jos sitä alkaa kovasti haluamaan, ei ole mikään "häviämisen merkki" minulle.

Ja tämä raskaus on kyllä edelleen idioottihelppo.. Turvotuskin tasaantunut nyt kotona ollessa ja lepäillessä aika hyvin, vaikka ei kyllä minulla normaalit kengät enää mene jalkaan... Leveillä säädettävillä työsandaaleilla hipsuttelen ulkonakin, tyylistä viis. Mutta ei supista, närästää niin vähän että vasta toinen Rennie-paketti koko raskausajassa on menossa, teen helposti useamman kilometrin kävelylenkkejä ja pääkin vielä kestää mahan kanssa olemisen. Huvitti oikein, kun täti kyseli vaivoja ja turvotusta lukuunottamatta kaikkiin tuli aikalailla ei joka kerran vastaukseksi.

Eilen tosin sitten neuvolan jälkeen (edestakaiset matkat 4km) innostuin lähtemään keskustaan asioille ja ruokakauppaan, sieltä kotiin ison kassin raahaaminen tuntui selässä aika pahasti ja meinasi sisu loppua kesken.. Loppupäivä meni vähän romuna ollessa, selkään ja lantioon koski sen verran, että oikein mitenkään päin ei ollut hyvä olla. Tulipahan muuten hyvää asentoa hakiessa kokeiltua kaikki nämä lääkkeettömään synnytykseenkin suositellut, ja kyllä niistä muuten oli apua. Aina niin kauan kuin jaksoi olla niin päin tuntui hyvältä, ja jossain vaiheessa selkäkipu hävisi kokonaan, enää vihoittelee pikkuisen joku liitos lantion sisäpuolella.

Lauantaina meillä oli amk-luokkani luokkakokous, ensimmäistä kertaa tavattiin tarkoituksella isommalla porukalla sen kevään jälkeen, kun porukka alkoi valmistumaan. Oli tosi mukavaa! Porukka oli toisaalta niin samaa kuin aina ennenkin, toisaalta hyvin huomasi, että kasvamistakin oli tapahtunut. Jutut jatkuivat juuri siitä mihin melkein viisi vuotta sitten jäivätkin, mutta samalla mietittiin myös naimisiinmenoja, lastenkasvatusperiaatteita ja kestovaippoja. Minä olin ainoa, kenellä oli mukula mukana sattuneesta syystä, mutta monella muullakin sellainen oli kotona tai tulossa, ja varmasti ainakin puolet porukassa oli naimissa tai ainakin hääpäivä jo tiedossa. Seuraava kokouskin tulee taas ehdottomasti, mahdollisesti jo vuoden päästä, mutta viimeistään viiden.

Loppuillasta sapetti, kun joku pojista listasi kaikkia näitä uravalintoja, joita meidänkin porukkaan mahtui: "Myyntineuvottelijoita, tallentajia, muusikkoja, maistereita, maanviljelijä ja yksi kotiäitikin". Hitto vie, en minä mikään kotiäiti ole! Tai jos olenkin, niin vain hetkellisesti ja väliaikaisesti, ei sitä ihan kokonaan voi kai kieltää. Viikko sitten olin kuitenkin vielä töissä, ja lapsikin puuttuu vielä toistaiseksi. Ja töihin paluukin on ehdottomasti tulossa jossain vaiheessa, kotiin en jää kovin moneksi vuodeksi.

Tässä asennekasvatuksessa minulla taitaa vielä kovasti olla oppimista... Nyt sentään alan jo hyväksyä termit äiti ja isä minuun ja Kultaan liittyviksi, vaikka etuliitteitä pitääkin vielä nieleskellä.

Kuva-arvoitus

2009-04-16T20:58:00.001+03:00

Kuka osaisi sanoa, mikä tämä on ja miten tätä käytetään?

Noita löytyi ystäväni minulle antamasta kestovaippakassista kolme kipaletta. Kaikille muille löysin jotain järkevää tarkoitusta, mutta nämä ovat ihan täysi arvoitus. Voisiko kyse olla nauhavaipasta?

Ekoja lomapäiviä

2009-04-16T20:34:00.003+03:00

Tiistaina se sitten tapahtui, äitiysloman alkua ei enää voinut estää. Ja ihan jos rehellisiä ollaan, ainakin pari ekaa päivää ovat olleet sula nautinto. Yhtään en ole vielä ehtinyt kaivata töihin.

Tiistaina meinasi kyllä olla aika orpo olo pitkin päivää. Kävin aamulla töihin mennessä hakemassa konditoriasta vähän herkkuja kahvitauolle viimeisen päivän kunniaksi. Tauolla työkaverit onnistuivatkin yllättämään minut paljon tehokkaammin - olivat varanneet minulle 1,5h kestävän hemmottelujalkahoidon, johon minut kiikutettiin alle 10 minuutin varoitusajalla. Se oli niin luksusta, niin luksusta... Ihan parhaita työkavereita! Voisi joskus vaikka itsekin yrittää mennä johonkin vastaavaan, aika livahti ohi kuin siivillä, kengät menivät helposti jalkaan jälkeenpäin ja olo oli koko loppupäivän kevyt ja mukava. Vieläkin jalat ovat tosi pehmoiset entiseen verrattuna. Hoidosta olisin kuulemma saanut jo lähteä suoraan kotiin, mutta sitä en osannut sentään tehdä. Kävin vielä pari tuntia haahuilemassa töissä, kirjoittelin viimeiset mailit ja annoin pomolle (turhia) ohjeita tolkuttoman kasan...

Nyt nämä pari päivää ovat menneet aikalailla eat-sleep-knit-metodilla. Tai no eksyin minä kangaskauppaankin välillä, ja ainakin vähän on tullut tiskattua ja ulkoiltuakin. Hirmun mukava vain olla ja elää omaan tahtiin, pyöritellä neuletta käsissä ja lukea jotain romaania tai nettijuttua. Langanostolakkokin on toistaiseksi pitänyt, tämänpäiväisten valmistuneiden kanssa voisin jopa jonkun yksittäisen kerän meille jo majoittaakin taas... Olo on suht jees, kun ottaa rauhallisesti. Sisällä kävely ei yleensä tunnu missään, mutta ulkona askel kai pidentyy sen verran, että hyvin huomaa pikkuisen pään painavan alas ja vihlaisevan välillä aika kipeästikin. Närästys hyökkää heti jos saa tilaisuuden, ja selällään ei tee mieli olla mistään syystä kovin montaa minuuttia... Kuitenkin pääsääntöisesti olo on hyvä, ja minä nautin tästä aivan hävyttömän kovasti. Ihanaa, kun pikkuinen on siellä lähellä ja riehuu, reagoi selvästi juttelemiseen, lauluun ja silityksiin.

Tänään tuntui hyvältä, kun huomasin Kullankin selvästi miettivän vauvapoliittisia juttuja aina välillä. Minulla oli kankaanleikkelyt kesken pöydällä hänen tullessaan töistä vähän aiemmin kuin odotin, ja ensimmäinen kysymys taisi olla "teetkö reunoja pienen sänkyyn?". En kyllä tehnyt, vaippakankaita leikkelin, mutta kivalta tuntui... Reunuspehmusteiden kanssa päätettiin katsoa, tuleeko niille oikeasti tarvetta. Ainakaan ihan pienenä muksu tuskin pääsee pinnoihin käsiksikään ilman avustusta, ja kuinka suisidaalinen tapaus se sitten on, yrittääkö hajottaa itseään niiden kanssa. Ilma ainakin kiertää paremmin avoimemmassa pedissä, kesällä lämmön kannalta ehkä oleellinenkin juttu... Muutenkin Kulta on nyt taas kovasti silitellyt ja rapsutellut mahaa ihan oma-aloitteisesti. Ei enää hirveän montaa viikkoa, niin saadaan se sisältö sieltä syliin asti..

Neuvolakuulumisia jälleen

2009-04-07T14:06:00.002+03:00

Eilen käytiin neuvolassa, 33+3:
Paino +900g/viikko
Pissa tulkittavissa puhtaaksi, juuri sillä rajalla, onko proteiinia vai ei
Turvotus +
Verenpaine 135/82
Hemoglobiinia ei mitattu
Kohdun korkeus 32,5cm
Muksun syke 147
Pää jo syvällä lantiossa, pikkuisen vielä heiluu ja vasemmalle kallellaan.

Turvotuksista olin itse jo ehtinyt huolestua ihan tosissani, mutta ei se näköjään vielä tätsykän mielestä ylittänyt kriisirajaa. Rajoittuu enimmäkseen jalkoihin, laskee yön aikana ja reagoi lepäilyyn muutenkin, eikä pissassa tai verenpaineessa ollut häikkää. No need to worry. Pahasti alkaa näyttää siltä, että tämä raskaus menee oikeasti ohi ilman yhtä ainutta saikkupäivää! En kyllä niitä olisi kaivannutkaan missään vaiheessa, paljon kivempi olla hyvässä kunnossa ja harrastaa jonkinlaista työperäistä aivojumppailua.

Seuraavalla kerralla neuvolassa meillä onkin jo oma täti taas paikalla, eikä tuo sijainen. Kummasti sitä on jo ehtinyt kiintyä siihen Ainoaan Oikeaan, ihan huijaukselta tuntuu vaihtoehtoinen ihminen samassa hommassa, vaikka varmasti osaa asiansa ja on pätevä kaikin puolin. Toivottavasti lastenneuvolan ihminen olisi yhtä mukava kuin tuo vakituinen tätikin, sielläkin kuitenkin tullaan lähivuosina juoksemaan erinäisiä kertoja.

Pikkuinen sai liikuttavan hepulin, kun terveydenhoitaja koetteli pään sijaintia lantiossa. Ei ilmeisesti tykännyt siitä mittailusta yhtään sen enempää kuin minäkään, sätkyttely ja sykkeen kohoaminen kertoivat omaa kieltään. Jonkin aikaa saatiin odotella, ennen kuin syke laski ipanalla tuolle muistiinkirjatulle tasolle, alkuun huiteli yli 170:ssä. Kohtu kasvaa edelleen komeasti yläkäyrällä, ei mikään ihme että se aina vain tuntuu isolta.

3 päivää ja 2 tuntia töitä jäljellä! Ei paljoa mitään... Huominen ja torstai tällä viikolla, ja ensi viikon tiistainakin tulen käymään paikan päällä. Kohta pitäisi alkaa putsailla työpöytää ja tätä huonetta muutenkin, kerätä henkilökohtaiset kimpsut ja kampsut kotiinviemiskuntoon. Käsittämätöntä....

Työurani tässä fyysisessä tilassa alkoi melkein tasan 4v sitten (4.4. oli tarkka vuosipäivä), nyt on menossa 6. firma. Yritysten vaihtumisesta huolimatta aina on töitä riittänyt, väliin jäi vain yksi työttömyysviikko ja sekin omasta halustani, että sain vähän henkäistä ennen seuraavaa aloitusta. Kesälomatkin olen melkein aina pitänyt pätkissä, kun en mukamas ole voinut olla koko pitkää aikaa poissa kerralla. Aikamoinen opettelu tiedossa, että pääsen puhtaaseen kotielämään kiinni! Välillä on jo sunnuntaisinkin tullut sellainen olo, että tekemisen puute kiipeilyttää seinille, nyt ensi tiistain jälkeen seuraavan kerran palailen työpöytäni ääreen ensi vuoden alkupuoliskolla, jos ei mitään yllätyksiä satu tässä välissä. Mutta eiköhän se siitä suttaannu... Ja rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että ei minulta täysipainoista työpanosta ole enää varmaan kuukauteen saanut, mahan silittelyyn ja haahuiluun pallo hukassa menee ihan liikaa aikaa kiireisinäkin päivinä.

Rv 33

2009-04-03T12:41:00.003+03:00

Taas on yksi täysi viikko kasassa, nyt jo kokonaiset 33. Hitsin nopeasti menee aika nyt tässä vaiheessa! Aamun maha näytti tältä:

Viikko sitten tuo tipahti alemma, en kyllä tiedä että miten hyvin sen hoksaa kuvassa. Oma olo on helpompi joka tapauksessa, kylkiluutkin ovat taas toistaiseksi vähän kauempana vaaravyöhykkeestä.

Aamulla hävetti, kun kävin ensin kaupassa hakemassa sitruunamehua turvotuksen poistoyritykseen, ja kassajonossa meidän kuoronjohtaja-kanttori päästi minut edelleen, kyseli oikein herttaisesti sen hetken ajan meidän kuulumisia. Kassalta piti jokaperjantaiseen tapaan suunnata sitten Alkon puolelle. Tuntui niin nololta mennä sinne mahan kanssa, niin että joku seurakunnan ihminen näkee... Kuitenkaan ei osannut tarkemmin alkaa selittelemään, että töihinhän minä sitä vain olen viemässä, en omaan käyttöön osta sieltä nyt juuri mitään. Toivottavasti tuo keskittyi omiin ostoksiinsa, niin ettei tarkemmin katsellut minun jatkoaskeleitani.

Kauppakompleksin ulkopuolella pari laitapuolen kulkijaa sai vinon hymyn naamalle. Ei saisi nauraa, mutta siinä oli ehkä viitisen miestä tyhjentämässä Leijona-pulloa kimpassa ja arpomassa, kuka heistä joutuisi menemään Alkoon hakemaan ihan oikeaa viinaa. Mitähän se Leijona oli olevinaan? Aperitiivi, tai jopa pelkkää vettä hämäävässä pullossa?

Eilen aamuyöstä säikähdin oikein tosissani, kun vessareissun yhteydessä aloin miettimään, miksei mukula liiku. Illastakaan en muistanut tunteneeni montaa tönäisyä, ja sillä hetkellä kyljen kääntely tai mahan ravistelukaan ei tahtonut saada elämää aikaiseksi. Olisi tietysti kannattanut ihan nousta ja käydä syömässä/juomassa jotain hiilaripitoista, mutta en siihen hätään saanut aikaiseksi. Lopulta tunnin yritysten jälkeen tuntui pari "anna ämmä mun nukkua" -tyyppistä liikahdusta... Siinä vaiheessa olin jo niin hereillä, ettei uni kuitenkaan tullut. Aamupalaa syödessä jumppa yltyi taas jo ihan vilkkaaksikin. Jälkeenpäin nauratti, että hysteerinen äiti ei anna palleron nukkua rauhassa yöllä, mutta sillä hetkellä hätä oli tosi todellinen. Parempi ehdottomasti näin päin, että pelko osoittautui turhaksi, kuin että oltaisiin jossain vaiheessa lähdetty äitipolille ja todettu, että pienellä on joku hätä siellä. Oltaisiin jo toukokuussa, niin voisi yrittää vakoilla hengitystä herättämättä kaveria ihan kokonaan! Onneksi työkaveritkin lohduttelivat, että vähän samaa ilmiötä oli heilläkin ollut havaittavissa. Useampikin sortunut häiritsemään jo syntynyttä nukkuvaa lasta sen verran, että varmasti näkee sen reagoivan johonkin vähäsen...

Nyt jos saisi toivoa, oikein energinen viikonloppu olisi kiva. Raivaisi sen työhuoneen kuntoon ja saisi johonkin järjestettyä sängyt ja muut paikalle, pesisi loput pikkuvaatteet kuljeksimasta. Pitäkää peukkuja touhuinnon puolesta! Enää 5 kokonaista päivää töitäkin jäljellä, sitten se on ohi.

Pieniä tilannepaloja

2009-03-31T08:29:00.003+03:00

Maailmani Napa -blogissa osui silmiin hauska keskustelunpalanen elävästä elämästä. Piti näyttää se miehellekin, kun tuo oli sopivasti niin lähellä. Ukkoa nauratti, silitteli vähän minunkin rintojani kun istuin siinä sopivasti vieressä toisen lukiessa. Sitten lähti keittiöön jatkamaan ruuan laittoa, ja minuutin päästä totesi "Ne puhui Jennifer Anistonista".

Miehet! Kyllähän sitä noilla tuntomerkeillä tunnistaa jo ihan kenet tahansa! Pienet rinnat ja maailman seksikkäin nainen, ei siihen paljoa jää vaihtoehtoja.

Valmistelut jatkuvat

2009-03-30T21:17:00.002+03:00

Eilen saatiin Kullan kanssa pinnasänky kasattua. Hervottoman iso! Johan sellainen pikkuinen vastasyntynyt häviää sinne kokonaan... Ikinä ennen pituus 120cm ei ole tuntunut näin paljolta. Ohjeet olisivat auttaneet kyllä kokoamisvaiheessa tosi paljon, mutta esittelykappaleena tuossa ei moisia ylellisyyksiä ollut mukana. Parin tunnin aherruksen jälkeen tuo kuitenkin seisoo omilla pyörillään, ja liikuteltava etuseinäkin liikkuu niin kuin sen oletettavasti pitäisi. Toivottavasti.

Onneksi nyt pitäisi kasattavat jutut olla kasassa! Syöttötuolin tarpeeseenkin on vielä piiiiitkä aika, ehditään siinä välissä unohtaa nämä kasaustraumat hyvin. Ja niissäkään ei taida hirveän montaa väärinkasausmahdollisuutta olla, ainakaan sellaisissa Tripp-Trapeissa, jollaisen minä haluaisin.

Sängylle raivattiin tilaa työhuoneesta nyt ainakin väliaikaisesti, ja taas tuli puheeksi tulevat nukkumisjärjestelyt. Helpoin vaihtoehto olisi siirtää kirjahyllyt ja stereot kokonaan pois makuuhuoneesta, niin että siellä vain luettaisiin ja köllöteltäisiin. Silloin sinne mahtuisi pinnasänky ja hoitopöytä ihan kohtuullisen hyvin, ja vessaankin pääsisi suorinta mahdollista tietä. Työhuoneeseen muuttaessa saisimme viileämmät kesäyöt ja tilaa olisi paljon enemmän, mutta roudauksen määrä olisi aika hirmuinen. Minun työpöytä tieto- ja ompelukoneineen, kirjahyllyt ja lankavarasto pitäisi roudata makuuhuoneeseen, netin johdotus vetää uusiksi, tuoda paikalle meidän sänky ja hoitopöytä (mahdollisesti muutamaan osaan purettuna, että se mahtuu ulos makuuhuoneen oviaukosta...). Matkaa vessaan pesulle olisi muutama metri, mutta keittiö ihan vieressä. Nyt pitäisi mieluiten tämän viikon aikana päättää, mitä tehdään ja roudata kamat sen mukaan tulevana viikonloppuna. Vielä jos keksittäisiin paljon poisheitettävää / annettavaa (vastaanottajineen), yleensäkin tässä asunnossa on erilaista roinaa ihan tuhoton määrä.

Lankoja muuten minun ei pitäisi pahemmin joutua ostamaan tulevana vuonna. Kuten käsityöblogissa totesin, niitä löytyi työhuoneesta vaeltelemasta ympäriinsä paljon enemmän kuin olisin itsekään uskonut... No, eipähän ainakaan tarvitse kelan pienistä päivärahoista kustantaa niitä ihan kamalasti, jos en mitään puseroita välttämättä halua alkaa yllättäen tekemään, materiaaleja löytyy kyllä vaikka minkälaisiin projekteihin omasta takaa.

Päivällä mietittiin Kullan kanssa tulevan kesän lomajärjestelyjä. Kulta on varmaankin isyysloman poissa töistä heti alkuun, heinäkuussa syntymäpäiviensä aikaan muutaman päivän ja elokuussa vielä kolmisen viikkoa. Kiva juttu, että tuo tulee olemaan paljon kotona. Päästään molemmat heti kunnolla sisään siihen vauva-arkeen ja elämään, muksunkin pitäisi syöttöä lukuunottamatta oppia ottamaan hoitotoimet ihan samalla lailla molemmilta vanhemmiltaan. Ja ihanaa, kun Kulta on nyt selvästi lähiaikoina kovasti miettinyt vauvan tuloon liittyviä juttuja enemmän kuin ennen. Kai tämä muhkea vyötärönympärys alkaa väkisinkin konkretisoida tulevaa.

Minulla on jalat ihan hervottoman turvoksissa. Ensi viikolla neuvolassa pitää ehdottomasti muistaa valitella. Lauantaina jo mietin, että jos ei turvotus laske yhtään loppuviikonlopun aikana, tilaisin tälle viikolle ylimääräisen ajan ihan vain varmistellakseni, ettei se ole oire mistään raskausmyrkytyksen alkamisesta. Torstai- ja lauantaiaamujen painoero oli kokonainen kilo, sunnuntaihin laski onneksi huipustaan jo 700g ja tänään oli vielä 100g sunnuntaitakin paino pienempi. Pitää ihmetellä, ja pyrkiä vähäsuolaiseen ja runsasnesteiseen ruokavalioon edelleen. Töissä jäi jo teekin pois, kittaan vain litratolkulla vettä päivän mittaan.

Synnytysosasto nähty

2009-03-26T09:32:00.003+02:00

Eilen oli pitkään odoteltu tutustumiskäynti KOKSiin synnytys- ja lapsivuodeosastolle. Oli ihan mielenkiintoista käydä kurkkimassa niitä paikkoja, vähän tutumpi olo sitten mennä sinne toukokuussa.

En ollut tajunnutkaan ikinä, että synnytyssalit ovat oikeasti ihan siinä äitipolin tuntumassa, välimatkaa niistä tutkimushuoneista, joissa me ollaan käyty, ei ollut varmaan kuin 10-20 metriä. Se sali, johon meidät virallisesti tutustutettiin, oli kyllä tosi pienen ja ankean näköinen... Isälle tuoli, äidille ja vauvalle sängyt, vähän pöytätiloja ja kymmenisen neliötä vapaata lattiatilaa. Pariin muuhun huoneeseen oli ovet auki, siellä onneksi näkyi enemmän tilaa ja ikkunoitakin. Voisi kuvitella, että tuo meidän näkemä huone olisi se viimeinen vaihtoehto ruuhkan sattuessa, kun kätilökin totesi sen olevan karuin niistä huoneista. Toivottavasti sieltä sitten löytyisi tositilanteessa jumppapalloa, keinutuolia tai jotain muuta virikettä siihen pystymmässä olemiseen, minä edelleen haaveilen aktiivisesta synnytyksestä.

Joku ihan tuore pikkuihminen itkeskeli siellä synnytysosastolla, vähän meinasi se ääni herkistää... Ajatella, joku oikeasti varmasti elämänsä ensimmäisiä parkaisuja, ihan pikkuriikkinen vastasyntynyt... Pari tuntia kuulemma yleensä pitävät tuoretta perhettä siellä salisa tarkkailtavana ennen osastolle siirtymistä, joten itkijällä ei todellakaan voinut olla ikää. (Tutustumiskierros alkoi puolisen tuntia myöhässä, olisivatkohan odottaneet, että se pikkuihminen ehtii maailmaan ennen kuin lähdettiin sinne käytävällekään haahuilemaan?)

Osastokin oli vähän ankean oloinen... Tietysti sairaalatilaksi täysin ymmärrettävää, mutta silti jotenkin vähän uhkasi masentaa. Kahden hengen huoneeseen päästään todennäköisimmin, perhehuoneita ei ole. Kuulemani huhukin vahvistui, vain isovanhemmat ovat tervetulleita oman ydinperheen lisäksi. Harmi, voisin hyvin kuvitella, että omat pikkusisareni olisivat halunneet nähdä meidän tulokkaan ihan tuoreeltaan, ja minusta olisi ollut ihana päästä näyttämään pikkuista heti alkuun. Sen laajempaa porukkaa en kyllä olisi kaivannutkaan.

Hyvä sattuma, lapsivuodeosastolle mennessämme siinä tuli käytävällä vastaan poislähtöpuuhissa oleva ystäväni P, joka sai pienen tytön aikaisin tämän viikon maanantaina. Yhtään en kyllä ehtinyt pikkuista kurkkaamaan, pikaisesti vain moikkasin ja onnittelin P:n. Heillä oli kuulemma nopea ja lähes kivuton synnytys, yksi sellainen minulle myös kiitos! Takaisin äitipolille hississä tullessa vanhan luokkakaverin äiti (labrahoitsu) huuteli jollain hissipysäkillä moit minulle nimen kanssa. Hyvin tunnistettu, kun en ole koko ihmistä nähnyt varmaan 8 vuoteen!

Kotimatkalla pysähdyttiin anoppilaan syömään ja istumaan hetkeksi. Anoppi oli ommellut meille muutaman setin vauvanlakanoita, muksulle peiton ja ison täkin köllöttelyalustaksi lattialle. Ihana ele.. Toivottavasti tajusi, miten kovasti tykkäsin niistä. Varmaan laitetaan jotkut hänen tekemänsä ensimmäisiksi petivaatteiksi pinnasänkyyn odottelemaan, paljon enemmän niissä on lämpöä ja tunnetta mukana kuin missään äitiyspakkauksen lakanoissa. Kiva oli muutenkin nähdä anoppia ja appiukkoa pitkästä aikaa, en ainakaan heti muista, että oltaisiin joululoman jälkeen törmätty kertaakaan.

Pikkuinen on löytänyt minun kylkiluuni nyt viimeisen parin vuorokauden aikana. Taitavat olla kovin omituiset sisältäpäin kokeiltuna, tai sitten mahdollistaa jonkun tosi lokoisan köllöttelyasennon jalat ylöspäin tuettuna. Kovasti niitä muksu ainakin on tuntunut nyt koputtelevan ja tutkivan.. Asiallinen istuma-asento on vähän haasteellinen töissä tai autossa, kun pienet kantapäät tunkevat juuri sellaiseen rakoon, josta minun olisi tarkoitus päästä taipumaan. Onneksi kotioloissa saa röhnöttää maha isona ja tilavana juuri niin kuin itse haluaa.

SatuU:n ohjeen mukaan olen nyt soitellut soittorasiaa mahalle parina aamuna. Eilen pikkuinen jähmettyi ihan liikkumattomaksi, tänään tuli jotain pientä potkua toiselle puolelle mahaa. Yllätysmomentti toimii ainakin! Ja eiköhän tuo pimputus tule muutenkin tutuksi, jos sitä yhtään malttaa tässä lähiaikoina säännöllisesti soitella.

Neuvolakuulumiset 31+3

2009-03-23T10:34:00.003+02:00

Mitattavat juttuset:
Paino +300g/viikko (ekasta neuvolasta tähän nousua 4,7kg)
Hemppa 121
Verenpaine 115/87
Pissa puhdas
Muksun syke 140
Kohdunpohjan korkeus 31cm

Noissa ei ollut mitään huomautettavaa, ilmeisesti ihan ok kaikki. Painoa kehuivat taas, kun on pysynyt noinkin kohtuullisena. Turvotuksenpoikasta oli jaloissa havaittavissa heti aamusta, eivät kuitenkaan tainneet sitä korttiin asti merkkailla. Supistuksiakin on sen edellisen neuvolan jälkeen löytynyt muutamia, ilmeisesti auttoi, kun oikein tivasivat niiden perään. Muksukin oli tunnusteltaessa taas pää alaspäin, vaikka tuntuikin viikonloppuna heittävän pari volttia itsensä ympäri.

Tänään paikalla oli oman terkkarin asemasta sijainen, ja sama harjoittelija kuin viime kerrallakin. Vähän olivat tädit pihalla, kun tietokonejärjestelmä oli kaatunut, eikä siihen päässyt käsiksi yhtään... Hengissä kyllä selvitttin. Seuraavallakin kerralla vielä sama sijainen ottaa vastaan, mutta ilmeisesti viimeiset kerrat paikalla on taas meidän oma tätsy. Kiva niin, omasta tykkään enemmän, vaikka ihan pätevä ihminen tuokin kai on.

Ihan täydellinen menestys tämän päivän reissu ei kyllä ollut, takaisinpäin tullessa kirjoittelin tekstareita niin innolla, että yritin röntyillä oikein kunnolla jonkun sulamisvesijäätikön kanssa. Pystyssä pysyin, mutta jotain lihaksia taisin vähän venyttää liikaa... Loppumatkan kävely töihin oli aika tuskaista, kun tuntui ettei jalkoja haluaisi heilutella yhtään ja supistikin muutaman kerran aika napakasti. Työpaikan pihalla sitten soitin pomon päästämään sisään hissin ovesta, 4 kerrosta rappusia ei todellakaan tänään ole The Juttu. Nyt on olo ihan jees, kun istuu paikallaan, mutta vessareissujakin tulee kyllä viivytettyä ihan viimeiseen asti. (kävelemisen vaikeutuminenhan ei vielä ole mikään syy ilmoittaa töihin, että köpöttelee yhdeksi päiväksi kotiin lepäämään... Kyllä töihin tullaan vaikka toinen koipi haudassakin!) Viimeksi jätin sen kännykkäni neuvolaan, tänään röntyilin jään kanssa, mitähän seuraavalla kerralla?

31 viikkoa kasassa

2009-03-20T14:49:00.004+02:00

Taas tuli tänään yksi lisäviikko täyteen, enää 9 kokonaista jäljellä ennen laskettua aikaa. Huih!

Volinat edellisessä kirjoituksessa helpottivat melkein heti, kun ne sai purettua mielestään kirjoittamalla johonkin. Eilen oli taas jo paljon parempi päivä, ja etenkin illalla minulla oli sellainen hetki, että vain sydämenkuvat silmissä vilisten silittelin mahaani. Pikkuhömppis tunki joko päätään tai peppuaan (toivottavasti!) suoraan ylös- ja ulospäin rintalastani alta siliteltäväksi, ja hikotteli samalla koko kroppa hytkyen. Maailman suloisinta... Kultaakin hymyilytti, kun toinen oli niin koko tarmollaan siinä ihan iholla ja edessä. Miten sitä voikin olla niin rakastunut noihin muksahduksiin ja muihin, joita mahasta tuntuu? Ja tuleekohan sitä sitten kovin yksinäistä, kun ei enää olekaan ihon sisällä 24/7 mukana kulkevaa seuraneitiä/-herraa viihdyttämässä?

Tänään minulla ei ollut töitä kuin ihan tynkäpäivä, puolen päivän maissa kävin pyörähtämässä toimistolla pari tuntia. Jotain pesimisviettiä taitaa olla ilmassa, kun aamupäivän käytin sujuvasti lajittelemalla pyykkejä ja siivoamalla vaatehuonetta. Siivoamisen loogiset lopputulokset:
1. aikuisten kokoisia lakanoita meillä on varmaan lopuksi ikäämme
2. me tarvitaan isompi vaatehuone
3. pikkuisen lakanoille ei kertakaikkiaan löytynyt vielä omaa sopivaa rakoa, sille sopivan kokoiset pyyhkeet sentään sain suosiolla eriteltyä omaksi pinokseen
4. en olisi ikinä arvannut, miten monta pöytäliinaa meiltä löytyykään...
5. meillä on ihan liikaa tavaraa noin yleensäkin

Itse asiassa huoneesta on edelleen putsattuna vasta puolet, joten lisätilan löytymisestä on vielä toivoa. Parasta olisi. Ja onneksi ostettiin se iso hoitopöytäsysteemi, sinne on toivoa saada mahtumaan kohtuullinen määrä pikkuisen vaatteitakin. Vielä kun saataisiin sänky ja pöytä kasaan, voisi alkaa pesemään ja hipeltämään pikkuvaatteita oikein urakalla. Syyhyttäisi jo!

(töistä tullessa sorruin ostamaan pikkuiselle lammassoittorasian... En tiedä, tuleeko sitä soiteltua kuinka paljon, mutta sellaisen olen omalle muksulle halunnut hankkia jo monta vuotta)

Tässä vielä aamun maha täyden viikon kunniaksi. Paita on siltä taannoiselta Helsinginreissulta tarttunut mukaan. Se ehkä vähän jopa lisää muhkeutta, tai sitten minä kuvittelen itseäni pienemmäksi kuin olenkaan...

Volinaa

2009-03-18T09:22:00.003+02:00

Plääh... Nyt ei jaksaisi yhtään, olo ihan nuupallaan. Närästää, väsyttää (nukuin levottomasti ja heräsin viideltä), jalat turvoksissa heti aamusta asti. Maha on tiellä ja liian iso, potkii koko ajan ja hakkaa päätään lantion luihin kävellessä. Raskausarvet lisääntyivät selvästi viimieisen vuorokauden aikana, illalla oikein tuntui miten nahka ritisi ja kutisi venyessään... Flunssan jäänteet pyörivät edelleen limakalvoilla, ja yhtään aktiivisempi yskiminen meinaa saada minut oksentamaan. Edellisen kirjoituksen jälkeen löytyi supistuksiakin taas pitkästä aikaa, viimeinen tänään aamulla.

Voisikohan Kulta ottaa mahan ja oheisilmiöt kannettavakseen pariksi päiväksi?

Enää 65 päivää jäljellä laskettuun aikaan, ei paljoa mitään.. Onneksi. Ja 17 työaamuherätystä! Sen jälkeen saa ainakin hakea unta ihan mihin aikaan vuorokaudesta haluaa.

Kumma juttu muuten, Kullalla on ollut nyt hirmun hauskaa parina päivänä, kun on katsellut minun sängyssälukemisasentojani. Kaikista parasta on maata itse selällään peppu seinää vasten, ja jalat sojottavat joko suoraan ylöspäin tai niin sivuille, kuin vain venyvät. Joku hörhösynnytyskirja suositteli tuota hyvänä synnytykseenvalmistautumisasentona, rentouttaa vatsanseudun ja lantion, aukaisee oikeita paikkoja ja ties mitä hyvää. Mukava siinä ainakin on olla, vaikka kuulemma näyttääkin aika tuskalliselta... (huvitti myös, että kirja erikseen mainitsi, että tässä asennossa ei voi synnyttää. Eipä tulisi mieleenkään tukkia poistumistietä seinän avulla siinä vaiheessa...)

Kolmenkympin kriisi

2009-03-13T15:12:00.004+02:00

Herranjumala, tänään olisi sitten tasan 30 viikkoa täynnä. Mihin tämä talvi ja kevät on oikein kadonneet? Eikö raskausajan pitänyt olla hirmuisen pitkä, melkein vuosi, eikä pari hassua kuukautta? Pitäisikö meidän muka oikeasti olla valmiina ottamaan mahdollisesti mukula kotiin jo 6 viikon päästä? Pisimmilläänkin armonaikaa enää 12 viikkoa jäljellä.. Jaiks!

Hyvästi rauhalliset aamut lehden ja teekupin kanssa, yöunet, oma vapaa-aika... Tervetuloa ihan toisenlainen elämä! Hirvittää kyllä oikeasti. Kaiken järjen mukaan meistä pitäisi tulla ihan asialliset vanhemmat, mutta entäs jos ei tulekaan? Kaikki muut eri toukokuisten ketjuissa tuntuvat niin rauhallisilta, minä taidan olla ainoa panikoiva...

Rv 29 näytti tältä

ja nyt rv 30 näyttää tältä. Kylläpäs eri paitavalintakin osaa vaikuttaa kuviin...

On se iso... Olo on aika muhku, mutta edelleen pirun hyvä muuten. Ei supistele ja jaksan aika hyvin touhuilla, vaikka painavien nostelusta ja kantamisesta enimmäkseen kieltäydynkin. Innostuessa jaksaa vaikka kuinka paljon, tylsiä juttuja tosi vähän... Omituinen ilmiö, eikö olekin!

Vaunut tulivat eilen, kaikki kunnia nopeasti toimivalle nettikaupalle! Varmaan pari tuntia Kullan kanssa kuivaharjoiteltiin niiden käyttöä, kasaaminen ja muu tuntui yllättävän omituiselta ennen kuin sen hoksasi, ja hoksaamisen jälkeen usein itsestään selvältä. On ne ihanat, ainakin minun silmääni, mutta tosi isot. Toisaalta isoja tässä haettiinkin, isoihin pitäisi vielä vuoden parin päästäkin onnistua nukuttamisen hyvin, jos vain mukula innostuu raittiissa ilmassa nukkumisesta. Voihan sitä sitten hankkia kevyet matkarattaat kaveriksi, jos nämä alkavat jossain vaiheessa tuntua liian hyökkäysvaunumaisilta isomman käyttäjän kanssa.

Samassa paketissa vaunujen kanssa tuli myös sitteri. Kulta ei oikein tainnut ymmärtää sen merkitystä... Ehkä tuo selvinnee tässä seuraavan puolen vuoden aikana, tai sitten todetaan se meidän käytössä vuoden turhakkeeksi. Etukäteen ainakin minusta on kiva ajatella, että pikkuisellekin on joku istuimen tapainen, jossa maailmaa näkee vähän eri kuvakulmasta, ja saa ehkä keinuteltua uneenkin... (ja pääsee yksin vessaan varmana muksun olinpaikasta, kun kiinnittää sitteriin siksi aikaa)

Mummi oli lähettänyt minulle yksi päivä postia. Kestotilaajan etukortti paikallislehteen ja Hesarista saksittu artikkeli kätkytkuolemista ja niihin liittyvästä nukutussuosituksesta (selällään ja tutti suussa). Voi Mummi Mummi.. Mihin tässä jouduttaisiinkaan ilman huolehtivia sukulaisia? Voin kyllä hyvin kuvitella sen tilanteen, kun ovat Papan kanssa yhdessä bonganneet jutun lehdestä, ja siinä sitten päättäneet valistaa minua noviisiakin tässä asiassa. Parasta tarkoittavat varmasti. Ja niin mummimainen ele kuin vain voi olla...

Neuvolakuulumisia 29+5

2009-03-11T13:30:00.003+02:00

Neuvolasta terveisiä, 29+5 tänään

paino +467g/viikko
hemoglobiini 119
verenpaine 118/79
kohdun korkeus 29cm (yläkäyrän lähellä mennään, mahan koossa huomaa kyllä)
pissa puhdas
muksu raivotarjonnassa taas, selkä kohti minun vasenta kylkeä
muksun syke 144 ja liikkeet ++

Kaikki oli siis hienosti, painonhallintaakin kehuivat, kun on pysynyt alle 500g/viikko. Omaan korvaan kyllä tuokin kuulostaa aika vauhdikkaalta nousulta, vielä sentään ollaan muutama kilo 100kg:n rajan paremmalla puolella. Vaivoja en osannut valitella kuin närästystä ja pientä "hämminkiä" lantion alueella, ilmeisesti liitokset alkavat pikkuhiljaa löystymään. Kun ei supista, niin ei supista, vaikka kuinka kyselisivät...

Muksun liikkumisinto nauratti omaa tätsyä ja opiskelijaa, kun toinen vähän hermostui mahan kokeiluista. Asentoa sai vielä mittailla ihan nätisti, mutta sykettä laskevaa anturia toinen yritti vauhdilla karkuun ja viuhtoi niin, että mahan pinnallakin näkyi kuulemma isoja liikkeitä. Hassu pikkuinen :ihq: Kiva kun sitä elinvoimaa ja omaa tahtoa selvästi löytyy jo nyt! Saas nähdä sitten toukokuussa, kuinka kovasti mokoma kaipaa viihdytyspalveluita ja muita mukavuksia justnytheti.

Olin tipauttanut oman kännykkäni sinne terkkarin huoneeseen aamulla, huomasin kun olin jo melkein keskustassa asti. En jaksanut enää lähteä talsimaan paria kilometriä takaisin, käydään huomenaamulla autolla hakemassa ennen töihin menoa. Kuulemma ovat siellä paikalla jo 7.30 jälkeen, hyvin ehditään ennen kuin Kullalla alkaa työt.

Eilen synnytysvalmennuksessa ei tullut mitään ratkaisevan uutta tietoa. Vähän minua sapetti, kun tätsy oli sitä mieltä, että paikallaolleista n. 10 parista ehkä yksi saattaa tositilanteessakin muistaa liikkeessä pysymisen hyvää tekevät vaikutukset. Voihan se ollakin ihan paikkansa pitävää tilastotietoa, mutta silti haluan ainakin etukäteen visualisoida itseni juuri siksi poikkeusyksilöksi, joka ei sinne sängyn pohjalle käperry ihan heti. Saas nähdä sitten...

Tilasin meille eilen vaunut. Beige-tummansiniruudulliset Filuu M100 Evolutionit löytävät tiensä meille toivottavasti vielä tällä viikolla. Jaiks! Toivottavasti nuo nyt olisivat niin kivat, kuin mihin olen tsempannut itseni uskomaan... Ainakin Helsingissä tuli yksi tyytyväinen käyttäjä vastaan. Oli pakko oikein kysyä, kun huomasin vaunujen merkin. Piti varmaan minua ihan kahjona, mutta entäpä sitten. Raskaanaollessa saa vähän ollakin...

Äitiyspakkaus tuli

2009-03-10T13:52:00.003+02:00

Meidän äitiyspakkaus löysi meidät eilen illalla! Olo oli kuin pienellä lapsella jouluna, kun pääsi penkomaan... Kauheasti kaikkea ihanaa, ainakin minun silmissäni jokaikinen pikkuvaate oli suloinen ja ihana. Positiivinen yllätys oli lammaskuvioinen potkupuku/haalari, lammaskamathan ovat olleet minun "salainen" intohimoni jo vuosia. Yleensäkin paljon kivemman tuntuisia vaatteita käsissä pyöritellessä kuin netin pieniä kuvia katsellessa. Kuinkahan kauan se pakkauksen helistin muuten on ollut samanlainen? Ainakin pikkusiskon hoitopöydällä pyöri aikanaan ihan vastaava kapistus 21 vuotta sitten...

Suurimmat ennakko-odotukset käyttötavaroissa kohdistuvat varmaan makuupussiin. Meidän perheessä ne ovat aina olleet tosi tykättyjä, omaani olen yrittänyt ahtautua koko yöksi vielä joskus ala-asteen ekaluokillakin, ennen kuin se on ollut pakko heittää täysinpalvelleena ja puhkikuluneena pois. Tässä uudessa pussissa kuosi on kiva, beigellä pohjalla ilmeisesti jotain rakennelmaa ja muutama hiiri. Eiköhän meidän Kirppu siellä saa vedettyä hirsiä ihan sujuvasti ensi talvena.

Kullan suosikki näytti olevan liukkaripurkki, yllättäen... Selvästi positiivisen ajattelun mestari, kun totesi "eiköhän me ehditä tämä käyttämään jo ennen pikkuisen syntymää". Minä en kyllä ihan moiseen kulutustahtiin usko, mutta ei se mahdotontakaan toki ole... Isyyslomista kertova opasvihkonenkin pääsi heti tarkkaan syynäykseen, hienoa. Ei saa antaa minun jyrätä noissa lomajutuissa, erittäin mielelläni haluaisin miehellekin jossain vaiheessa pätkän niin, että hän on kotona mukulan kanssa ja minä töissä.

Turhimmalta tuntui äkkiseltään naisten kortsu. Ehkä sekin tulee silti jossain vaiheessa preparoitua auki, ainakin tutustuttua rakenteeseen jos ei muuta. Ideanahan sekin on loistava, käytännössä vain ylivieras kapistus... Muutenkin siitä on ihan hervottoman kauan, kun viimeksi on tarvinnut jotain kumiukkojuttuja miettiä. Nyt toki voi tulla tarvetta. Kuparikierukkaa varmaan pyytelen sitten jälkitarkastuksessa, jos ei päätetä haluta alkaa yrittää pikkukakkosta ihan heti perään muutaman kuukauden sisällä.

Viikonloppuna pyörähdin Helsingissä shoppailemassa, siskoa katsomassa ja treffaamassa pari nettikaveria. Oli tosi mukava vuorokauden pikapyrähdys. Kavereilla oli hauskaa, kun veivät minut tutustumaan Oulunkylän uuteen lankakauppaan, ja sisään päästyä minulla silmät pyörivät päässä ja maaninen katse varmaan pelotti viattomampia... Selvisin ulos vain yhden muovikassillisen lankoja kanssa. Eilen illalla tosin tajusin, että unohdin ostaa värjäyskokeilulangat kokonaan. Täytynee siis joskus tehdä uusi reissu, tai pistää tilausta johonkin kivaan nettiputiikkiin. Muita löytöjä reissusta olivat parit pikkuvaatteet, yksi odotuspusero (siskon mielestä tosi hieno), pehmoinen lehmä, pieni yo-lahja kevääksi ja villasukkakirja.

Tänään illalla opetellaan synnyttämään, pitää lähteä töistä himpun aiemmin että ehditään perhevalmennuksen synnytysosioon ajoissa. Saas nähdä miten synnytysvideo vaikuttaa nyt raskaana ollessa... Ihan ekat silmiin osuneet synnytyskuvat joskus järkyttivät minua vähäsen netissä vastaan tullessaan, mutta sen jälkeen on tullut ihan uteliaisuudesta katseltua vaikka mitä. Nyt raskaana en ainakaan muista niihin sortuneeni. Voipi olla, että nyt alkaa omakohtaisuus olla jo vähän liian lähellä, "kliininen" suhtautuminen ei ehkä onnistu ihan yhtä hyvin.

Aamulla tajusin, että jos meidän äidin toivomus synnytysajankohdasta toteutuu, 2kk:n päästä ollaan synnärillä ihan tositoimissa. 10. päivä olisi kuulemma kaikkein paras, hyvä sukulinja jatkuisi hienosti.

Ultrakuulumisia ja muuta höpinää

2009-03-06T20:55:00.004+02:00

Eilen oli taas ultrapäivä, käytiin Kotkassa vakoilemassa pikkuihmisen nykyistä vointia ja istukan sijaintia. Jälkimmäinen on hienosti kaukana kohdunsuulta, sen puolesta ei mitään huolia alatiesynnytyksessä. Pikkukaveri ei tuntenut oloaan kovin kuvauksellisesti, mokoma oli asettautunut poikittain sellaiseen asentoon, ettei lääkärikään tahtonut saada kuvista selvää. Minä ja Kulta arvailimme satunnaisia pätkiä selkärankaa tai sormia, mitään tolkkua niistä ei maallikko ottanut. Pääasia kuitenkin, että tärkeimmät mitat sai lääkäri katsottua, ja pikkuisella näyttäisi kaikki olevan kunnossa. Painoarvio oli 1380g päiväyksellä 28+6, kuulemma himppusen keskiarvon yläpuolella.

Sukupuoli näyttäisi nyt jäävän arvoitukseksi synnytyssaliin asti, niistä kuvista ei ollut toivoakaan saada mitään arvauksia. Ihan kiva toisaalta, jännitys paketin tarkemmasta sisällöstä säilyy edelleen. Kohta aletaan jo ollakin niin lähellä synnytystä, etten enää hurjasti haluaisi kurkkia etukäteen. Säilyy jännitys toisen lopullisesta olemuksesta, kun ei tiedä liikaa. Ihana sitten toukokuussa päästä tekemään tuttavuutta, nuuhkia päänahkaa ja katsoa, onko toisella isältään perityt heiluvat korvat vai minun eripariset... Jos ei mitään mutkia tule matkaan, tämä hyvin saattoi ollakin viimeinen ultrauskerta. Ainakaan minun pituudella tai leveydellä ei pitäisi tulla mutkia matkaan siinä, etteikö muksu mahtuisi ulos, ei ainakaan minusta tunnu että kovin tarkkaan synnytystapa-arvioon olisi aihetta. Ja niitäkin vissiin tehdään aika randomina joko ultralla tai pelkällä käsikopelolla.

Tänään käytiin Kullan kanssa ostamassa Jyskistä hoitopöytä. Hassua, vaikka kiersimme ihan kattavan valikoiman eri liikkeitä läpi, ainoastaan kahdessa sellaisia yleensä oli. Iskussa oli meidän budjettiin liian kallis malli, tämä tuntui tarpeeksi isolta, tukevalta ja sopivan hintaiselta. Lipastotilaa kolme kohtuullisen kokoista laatikkoa, ja molemmissa sivuissakin on lisähyllyt. Puunvärinen olisi ollut ihan ihanne, mutta eiköhän tuo valkoinenkin sovi ainakin hyvin meidän valkoisiin seiniin. Äitiysloman alkaessa voisi varmaan alkaa koota noita kalusteita ja suunnitella tulevaa huonejakoa. Makuuhuoneen ja työhuoneen voisi ehkä vaihtaa päittäin, työhuoneessa olisi ruhtinaallisesti tilaa käytössä makuuhuoneeseen verrattuna. Toisaalta siellä taas on vessa ihan vieressä, täältä joutuisi kävelemään monta metriä... Ei silti varmaan kymmentäkään, ei tämä nyt niin iso asunto ole. Minä kuitenkin haluan pikkuisen nukkumaan mahdollisimman lähelle meitä ainakin tiheiden yösyöntien ajaksi, ja hoitopistekin olisi kiva olla siinä lähellä sänkyä.

Hassua kyllä, miten paljon tavaraa yksi pienenpieni ihminen tarvitsee ympärilleen suhteessa omaan tilavuuteensa... Eikä se tavaran tarve suinkaan varmaan lakkaa vielä ensimmäiseen 30 vuoteen!

Tiistaina oli ensimmäinen perhevalmennus, aiheena raskauden loppu ja synnytykseen valmistautuminen. Ei siellä mitään ratkaisevaa uutta tietoa tainnut tulla, mielenkiintoisinta antia olivat video Kotkan synnytysosastolta ja toinen isäksi tulemisesta. Hyvin tutuntuntuisia ajatuksia kelasivat nekin isät päässään, samaistuminen oli helppoa etenkin siihen hämmennykseen siitä, että se mukula lopulta on maailmassa. Tosi sympaattiselta kuulosti jonkun isän toteamus, että oli ihan sormella varovasti tökkäissyt ja kokeillut...

Minun on edelleen vaikea kuvitella, miltä se elämä oikein voi tuntua sitten laitokselta lähdön jälkeen. Tänään telkkarissa ja lehdissä on paljon vilahdellut ihan tuoreita nyyttejä, ja kyllähän niistä jo sellainen "mulle heti yksi tuollainen kiitos" -olo tulee... Mutta miltä se oma sitten oikeasti sylissä tuntuu? Ja tuntuuko se heti omalta, vai meneekö ekat päivät ihan ihmetellessä? Osaataanko me hoitaa sitä oikein? Tykkääkö se meistä vanhempinaan vai haluaisiko mieluummin jonkun varman kokeneen hoitsun, joka osaa jo pelkästä hengitysrytmistä ennakoida seuraavat tarpeet? Onnistutaanko me luomaan toimiva päivärytmi vai tarjotaanko pikkuriiviölle ekan parin vuoden ajan kaikkia palveluita sekaisin ihan ympäri vuorokauden? Iiiikkk....

Flunssailua

2009-02-28T22:11:00.003+02:00

Kulta sen aloitti viime viikolla, ja minä seurasin tällä viikolla hyvällä menestyksellä perässä. Kumpikaan ei yleensä pahemmin sairastella, mutta nyt oli joku flunssavirus päässyt läpi Kullan rautaisen panssarin. Sikäli harvinaista, että yleensä minä tuon taudit kotiin, ja Kulta ehkä saa sitten minua pussailtuaan saman taudin lievennettynä versiona... Kurkkua kutittaa ja kuumottaa, yskittää hillittömästi, nokka tukossa eikä räkä liiku sisään tai ulos. Jumittaa vain, täyttää koko pään. Kuumetta ei sentään ole ollut, keskiviikkona juuri mittari hipoi 37 rajaa, muuten menty ihan normaalilla lämmöllä.

Olen yrittänyt malttaa ottaa rauhallisesti ja lepäillä, mutta kuumeen puutteessa olin kuitenkin joka päivä töissä, ja tänäänkin piti vähän päästä kaupungille kävelemään ja Kullan mukana kauppaan. Säilyy edes pieni liike kropassa... Siinä mielessä tämä flunssa tuli nyt huonoon aikaan, että pelkään jumahtavani nyt toipuessa liian pitkäksi aikaa liki paikoilleen, ja uudelleen liikkeelle pääsy saattaa olla sen jälkeen vähän haasteellista. Ipana kasvaa niin kovaa vauhtia, ja minulla kunto on tuntunut laskevan muutenkin viime viikkoina... No joo, ehkä se on oletettavissakin, että seitsemännellä kuulla raskaana oleva nainen ei porhalla ihan yhtä kovaa vauhtia kuin normaalitilassa.

Pikkukaverin kasvamisen huomaa hyvin, tehot potkuissa ja nyrkkeilyssä lisääntyvät niin vauhdilla. Tänään meinasi teekuppi kaatua kesken kaiken, kun lepuutin sitä rennolla otteella mahaa vasten, ja joku sisäpuolella lähetti matkaan tarkkaan tähdätyn ninjapotkun. Mahaa painelemalla yleensä huomaan ihan selvästi, missä kohtaa pieni vartalo sijaitsee. Yhtenä päivänä herätin yleistä hilpeyttä töissä, kun valittelin vauvan kadonneen. Liikettä tuntui aina välillä vähän ihan pallean vieressä, muuten koko ipana oli täysin tavoittamattomissa. Hyvä äiti hukkaa vauvan jo ennen synnytystä... Mutta ilmeisesti tuolla pallon sisäpuolella vielä siis on tilaa etsiä luovia asentoja ja leikkiä piilosta.

Pötköttelyasennon hakemisessa alkaa olla pientä lisähaastetta, kun välillä tuntuu, että yritän loikoilla kummalla kyljellä tahansa, aina on pieniä käsiä tai jalkoja alimmaisena. Hillitön riehuntakin antaa ymmärtää, että pikkuihmisten rusentaminen ei ole suositeltavaa. Mahallaan olemisesta on turha edes haaveilla, eikä selälläänkään ole hyvä pitkään... No, enää kolmisen kuukautta, sitten saan taas nukkua ihan yksin omassa kropassani, kyllä tämä siihen asti kestetään.

Tällä viikolla olen saanut monta ihan hillitöntä hellyysrakkauskohtausta, kun ollaan Kullan kanssa loikoiltu sohvalla sylikkäin ja mukula pitää sitä omaa elämäänsä. Ne ovat ihan parhaita hetkiä, elämän kaksi tärkeintä ihmistä siinä ihan kiinni minussa. Toinen lämmittää selkää ja rutistaa, toinen pommittaa vatsanahkaa. Siihen tunteeseen voisi jäädä lopuksi ikäänsä, aivan käsittämätöntä onnea...

Näkyviä potkuja

2009-02-22T20:12:00.004+02:00

Tämän päivämäärän haluan itselleni muistiin, tänään eka kerran näin potkujen aiheuttaman liikkeen vatsanahassa ja sen päällä olevassa puserossa. 27+2 viikkoja tänään kasassa. Meidän pikkuinen intoilee... Hassun näköistä kyllä, tunne siitä että kasvattelen pikkuista alienia sen kun kasvoi vain. Kulta oli juuri suihkussa sillä hetkellä, harmi ettei hänelle saanut näytettyä samalla vauhdilla. Kuitenkin olisi mukula lopettanut heti, jos olisin huudellut niin kovaa, että parin suljetun oven ja valuvan veden läpi olisi kuulunut.

Eilen sinne Lastentarvikkeeseen mennessä minulle meinasi iskeä paniikki, tuli sellainen "ei meistä ole tähän, saako tän vielä peruuttaa" -olo kauhean vahvana päälle. Ei kestänyt kuin pari minuuttia, mutta oli yllättävän vahvana sen aikaa. Tänään nauroin sitä miehelle, ja tuo totesi "No nyt tiedät, miltä musta tuntuu 24/7". Ei oikein taida olla mitään, millä minä pystyisin toisen paniikkia lieventämään... Eikä tätä hommaa oikein enää saa peruutettuakaan, jos aletaan molemmat panikoimaan yhtäaikaa kamalasti... Kohtuullinen määrä pelkoa tulevaa kohtaan toki kuuluukin asiaan, mutta harmi, jos toisella menee koko odotusaika sitä miettiessä. Ja mitäs me sitten tehdään, jos se kammo vain jatkuu vauva-aikana? Toisaalta kyllähän tähän jotain positiiivistakin miehen mielestä varmaan liittyy, kun oma-aloitteisestikin pitää mahaa hyvänä ja hymyilee vauvajutuista puhuessa. Hitsi kun tuota ei saa avautumaan millään, lähtee vain karkuun jos yritän liikaa kysellä tunnejuttuja. Missä olisi se mikroskooppi, jolla pääsisi porautumaan suoraan miespuolisten ihmisen kallon sisään?

Vähän kyllä veikkaisin, että olen liian lähellä, että Kullan olisi helppo avautua minulle. Ainakin pomon odotusta kun seurasi viime vuonna, tuntui että hänen oli helppo tilittää minulle ulkopuolisena niitä monenlaisia tunteita, jotka liittyivät odotukseen. Toivottavasti Kullallakin on joku, kenelle avautua, edes humalassa...

Vaippahousumaniaa ja kestovaippamietintää

2009-02-21T14:57:00.003+02:00

Pari postausta sitten vilautin parit villahousut, joita oli tullut neulottua. Kuukauden sisällä ne ovat vain lisääntyneet. Päättelin tänään viisistä langanpäät...

Ylimmät ovat samalla Villapöpien mallilla tehdyt, joista hurahdus lähtikin liikkeelle, parilliset ovat Tiuhtis-housujen ohjeella kasattuja. Tiuhtisetkin ovat ainakin lievästi addiktoivia näköjään... Värit ovat vähän hassuja, etenkin Noroista tehdyissä, mutta käytössä varmaan toimivat ihan mukavasti.

Posti toi tällä viikolla ensimmäiset netistä tilaamani kestovaipat meille kotiin. Kulta ei ainakaan ihan yhdellä silmäyksellä vakuuttunut niistä, katseli tosi epäluuloisena ja totesi, että ei kyllä ymmärrä miten ne voisivat olla yhtään kestovaippoja parempia missään suhteessa... Minulla kyllä tuli "voi miten söpöjä" -ajatus mokomista käytetyistä nöttösistäkin... Tarkoituksena minulla ainakin olisi kokeilla kestoilua ihan avoimin mielin. Vihaan itse muovisia kuukautissuojia, joten ajatus pienen pepun hautomisessa muovisessa kertakäytössä ei tunnu kivalta, ja sisäinen kettutyttöni haluaisi pelastaa maailman ja käyttää ekologisempaa versiota. Aika näyttää sitten, mitkä vakiintuvat käyttöön, mutta jos nyt ainakin lähdettäisiin sekakäyttäjinä liikenteeseen.

Shoppailua

2009-02-21T14:43:00.004+02:00

Meillä on pinnasänky ja turvakaukalo! Puolisen tuntia sitten tultiin paikallisesta Lastentarvikkeesta kotiin mukana kalusteita pikkuista varten. Patjakin ostettiin, hieno kaksipuoleinen malli, jossa on kova ja pehmeä puoli, ja petauspatja vielä siihen päälle. Kotimatkalla hihiteltiin yhdessä, että tuollaiset puolet taitavat olla lähinnä vanhempien psykologista manipulointia kalliimpaan suuntaan, mutta haksahdettiinpa itsekin. Pykälää halvempi patja oli niin onnettoman tuntuinen vaahtomuovisydeemi, tämä tuntui kuitenkin kädellä kokeillessa hyvältä.

Saas nähdä kuinka näppärältä sänky alkaa sitten tuntua käytössä. Peruskehikon lisäksi löytyy pyörät alta, säädettävän korkuinen pohja ja alaslaskettava laita. Sänkykin ajatuksena herätti autossa lievää hysteriaa, kumpikaan ei muistanut yhtään elokuvaa, jossa pinnasänkyä olisi koottu sopuisassa yhteisymmärryksessä. Toivottavasti todellisuus olisi Hollywoodia sävyisämpi, ettei siitä tarvitsisi alkaa tappelemaan...

Turvakaukalo on Graco Logico S Air-värisenä. Myyjä näytti ensin sisällä malli-istuimen kanssa, miten kiinnitys tapahtuu, ja sen jälkeen saatiin lupa mennä sovittelemaan omaan autoon. Kiinnitys onnistuikin kohtuullisesti, mutta irroittaminen ei sitten millään. Lopulta tuli toinen myyjä meitä pelastamaan... Pitää vissiin muutaman kerran kuivaharjoitella istuimen käyttöä kotioloissa, ennen kuin kehdataan lähteä synnyttämään, muuten ei julkisella paikalla uskalla nyyttiä pahemmin kuljettaa. Oikeasti kaukalo ja jalusta olivat tosi näppärän tuntuiset, kunhan toimintalogiikka löytyi.

Vielä pitäisi löytää kiva hoitopöytä jostain, sitten olisi kai tärkeimmät tavarat hankittuna. Ja tulisipa se äitiyspakkaus jo kohta! Tuolla liikkeessä vakuuttavan näköiset hoitopöydät olivat ihan sikahintaisia, ja ainoa kohtuuhintainen ihan tolkuttoman pieni. Katsellaan vielä, josko sopivampi löytyisi jostain muualta.

Maha rv 27

2009-02-20T11:01:00.002+02:00

Taas tuli tasan 27 viikkoa täyteen ja aamulla piti vähän kuvailla.

Paksuna ollaan, ei epäilystäkään mistään muusta.

Aamulla tuli muutama selvä harjoitussupistus töihinpäin kävellessä. Kun työmatkan pituus on ehkä puolisen kilometriä, tiheys oli minun makuuni turhankin suuri... Onneksi loppuivat toimistolle päästyä, kun pääsin istumaan alas ja touhuamaan vain tässä näytön vieressä. Parempi olla riehumatta liikoja ja hiippailla ympäriinsä vain rauhalliseen tahtiin taas tänään.

Toivottavasti huomenna olisi jo sellainen päivä, että käytäisiin katselemassa pinnasänkyjä ja muita vermeitä vauvaa varten. Olisi niin kiva päästä pesemään ja laittelemaan pikkuvaatteita paikalleen, vähän inventoimaan tämänhetkistä tilannetta. Kummipojan äitikin lupaili, että heiltä voisi riittää meille pikkuista vähänkäytettyä vaatetta...

Leppoisaa viikonloppua kaikille paikalle eksyneille! Minä yritän vielä muutaman tunnin pusertaa palkanlaskentaintoa itsestäni, heti kun saan henkilöstölistat tänne asti...

Happamia tyyppejä

2009-02-18T12:48:00.003+02:00

Äsken soitteli neuvolan tätsy sokerirasituksen tuloksista, kirkkaasti päästiin läpi. Kaikki arvot kaukana raja-arvoista, eli ei mitään ongelmaa sokerinkäsittelyn kanssa. Happamia tyyppejä taidetaan vauvan kanssa olla, jopa karvaita.

Paastoarvo 4,3, kun suositus <5,3

1h sokerin nauttimisesta 6,5, suositus <10

2h sokerin nauttimisesta 4,9, suositus <8,6

Nyt vain pitäisi ihan itse osata rajoittaa syömisiä, ettei paino nousisi tolkuttomia... Minusta on tullut ihan hirmuinen herkkuhiiri viime viikkoina, kaikki missä on rasvaa ja sokeria uppoaisi tosi hyvin (ja melkein kaikki muukin maistuisi...).

Sokerit rasitteilla

2009-02-18T08:09:00.002+02:00

Eilen käytiin mahan kanssa pyörähtämässä terveyskeskuksessa sokerirasituskokeessa. Mainettaan paljon helpompi juttu, hukkaan meni työkavereidenkin hyvät pelottelut. Suurin ongelma taisi olla jano ja närästys illalla, kun en viitsinyt enää katkaista hyvin alkanutta paastoa tunnin parin päästä veden ja rennien takia. Juomana täällä oli sitä kolan tapaista, ja verikokeidenkaan pistäminen ei paljoa sattunut (enemmän kuitenkin kuin yleensä, huonoja vampyyrejä tai erikokoinen neula?). Onneksi oli puikot mukana ja siinä aulassa naistenlehtiä tyrkyllä, muuten olisi odotellessa aika käynyt pitkäksi. Töihin lähtiessä pää oli vähän pöhnäisen oloinen, muuten säilyi olokin koko ajan tosi hyvänä.

Paastosokeri pikamittauksella oli 4,1 tai 4,6, muista arvoista neuvolan tätsy soittelee lähipäivinä. Olisivatpa ne hyviä, ettei tarvitsisi hirveästi alkaa miettimään mitään erikoisruokavaliota tai jopa piikittelyä... Miten voi muisti olla sitä luokkaa, että jää miettimään tuollaisten desimaalien väliin? miksi juuri nuo, jos päänsisäinen generaattori arpoo vain jotain?

Koin eilen myös lievää pahempia kauhunhetkiä, kun en aamulla löytänyt neuvolakorttia mistään. Olisin halunnut sen mukaan terveyskeskukseen, vaikka sitä ei siellä mihinkään tarvinnutkaan loppupeleissä. Pengoin normaalin kaapin läpi ja vähän pöytäänikin, sitten oli pakko lähteä. Töissäkään sitä ei ollut missään lojumassa, eikä kotiin tultua ensimmäisellä etsintäkierroksella löytynyt. Siinä vaiheessa aloin jo olla varma, että neuvolakortin hukanneelle eivät vauvaakaan uskalla antaa matkaan keväällä sieltä synnäriltä... Loppujen lopuksi kortti löytyi ihan oikeasta paikasta kolmannella etsinnällä, oli vain päässyt tipahtamaan johonkin rakoseen ja sulautumaan ympäristöönsä.

Abiherkistelyä ja neuvolakuulumisia

2009-02-12T15:50:00.002+02:00

Taisin vähän säikäyttää Kultaa tänä aamuna... Herättiin seiskalta ihan normaalisti, toivoteltiin huomenet, kömmittiin olohuoneeseen ja Kulta pistin aamutv:n päälle, uutisissa tuli juuri juttua penkkareista. Minä aloin ajattelemaan T-siskoani, sitä autonlavalla hyppimistä, miten isoja me kaikki lapset ollaankaan jo... Itkuhan siinä pääsi, en edes heti saanut sanottua Kullalle että mikä minulla oli hätänä. T:llä oli hauskaa, kun pistin tekstarin hänelle ja toivottelin hyvää penkkaripäivää.

Puolilta päivin osuin kävelykadulle juuri siihen aikaan, kun paikalliset abit marssivat kulkueena kaupungin läpi. Taas oli posket märkinä, ehkä vähän hillitympänä versiona... Eläköön raskaushormonit! Ja eläköön nuoret ihanat ihmiset ja penkkaripäivät, kyllä se oma päivä on jäänyt ihan top10 parhaiden koulumuistojen joukkoon. Toivottavasti T:lläkin olisi tänään hauskaa!

Aamuitkun jälkeen kömmimme mahan kanssa kohti neuvolaa, tänään oli ohjelmassa sekä oman terkkarin että neuvolalääkärin tarkastus. Meinasin eksyäkin tuolle matkalle, kun lähdin mukamas oikomaan liian aikaisin, ja jouduin johonkin ihan uppo-oudon näköiselle seudulle. Onneksi joku kouluunpäin pyöräilevä pikkupoika ajoi ohi, järkeilin että suuntana olisi varmaan 1oom neuvolasta sijaitseva oppilaitos, ja seurasin. Muuten olisin lähtenyt viimeisestä risteyksestä ennen tuttua aluetta juuri päinvastaiseen suuntaan... Ehkä se tulemani reitti oikaisikin mahdollisesti vähän, mutta toista kertaa en kyllä taida lähteä harhailemaan.

Neuvolassa kaikki mitattavat jutut olivat ihan ok, en ainakaan kuullut mitään huomautuksia. Paino noussut edellisen käynnin jälkeen 457g/viikko, hemppa 116, verenpaine 124/85, pissa puhdas. Muksun syke taas 152, yksiö jo 24cm korkea ja tiukasti suljettu. Edellisen kerran mittaillessaan sama lääkäri tuomitsi kohdunsuun pituudeksi 3,5cm, tänään se oli jo 4cm kiinni.

Yhtenä päivänä töissä työkaverit innostuivat kertomaan synnytysjuttuja, ja Kirppu alkoi potkia minun kylkeäni kuin hengen hädässä... Noin tiukasti kiinni olevasta kohdunsuusta voisi päätellä, että reppana kuroi kiinni viimeisetkin joustovarat siinä vaiheessa.

Vaihtelevaan kipuun kävellessä en saanut oikein muuta neuvoa kuin pysähtyä tai hiljentää tahtia niin paljon, että se pysyy kurissa. Kävelyä ei missään tapauksessa saa lopettaa, liikkeessä pitää pysyä ettei yleiskunto romahda. Varmaan jotain harjoitussupistelua, onneksi ei ole tehnyt mitään kohdunsuulle.

Hakemukset tehty

2009-02-09T12:57:00.003+02:00

Nyt on Kelankin paperit täytelty, lauantai-illalla ei ollut parempaakaan tekemistä. Tai no suoraan nettiin näpyttelin, töistä vain tänään printtailin itselleni kopsut talteen. Vähän oli olo kuin pahanteossa, nyt jo sellaisia intoilemassa... Tulisipa äitiyspakkauksesta etenkin päätös jo äkkiä! Raskaustodistus pitäisi muistaa viedä paikallistoimistoon tässä joku päivä. Tarvitseekohan se jotain liitteitä kaverikseen, että osaavat yhdistää oikeaan, vaiko pelkän tyhjän kuoren..? Tänään pistin sitten "virallisen" äitiyslomatiedotteen työpaikallakin henkilöstöpäällikölle, talouspäällikölle ja johtajalle, ei tarvitse sitäkään enää miettiä. Huhtikuun 15. päivään ei loppujen lopuksi enää ole kovinkaan pitkä aika.

Aamulla tuli tehtyä yllättävän paljon nykytanssia muistuttavia vauhdikkaita liikkeitä, kun kotitalon rappuset olivat yllättävän jäässä ja hiekka näköjään kaikki uponneena jään sisälle, eikä siinä pinnalla. Onneksi pysyin pystyssä, kivisillä rappusilla röntyily mahan kanssa olisi varmaan johtanut ainakin sairaalassa näytillä käymiseen asti. Työpaikan pihakin oli hengenvaarallisen liukkaan tuntuinen, jäljistä päätellen autotkin olivat liukuneet ihan mukavasti.

Meidän keittiön kello sekosi viikonloppuna, alkoi käymään aivan liian nopeasti. Miten sellaista voi käydä patterikäyttöiselle viisarikellolle? Ensin luultiin, että jompikumpi olisi kävellyt unissaan ja siirtänyt sitä, mutta heitto vain kasvoi, vaikka käänneltiin oikeaan aikaan ja vaihdettiin patteritkin. Kaikkea sitä voi sattua... No, perjantaina on minulla tilipäivä, jospa sitä vaikka investoisi uuteen hienoon kelloon.

Eikö se ikinä nuku??

2009-02-06T08:25:00.003+02:00

Hih, enpä olisi uskonut miettiväni, eikö meidän vauva aio ikinä nukkua, ennen kuin pikkuinen olisi edes hankkiutunut yksiöstään ulos. Päädyinpä miettimään kuitenkin, kun bileet ovat nyt minun laskujeni mukaan jatkuneet jo yli 12 tuntia... Illallla kasin maissa alettiin katsoa Kullan kanssa jotain Actors Studion jaksoa ja muksulla oli ihan yhtä hauskaa kuin minullakin. Sen jälkeen tuo ei montaa minuuttia ole kerralla ollut paikallaan..

Yöllä heräsin puolen kahden maissa peitto rutattuna jalkojen väliin ja tyyny selän takana, paleli hirveästi mutta asento olisi ollut täydellisen rento ja ihana minulle ja kirpulle. Kun sain etsittyä kakkospeiton rutattavaksi ja ykköspeiton päälleni, rentous oli hävinnyt ja päädyin valvomaan vaikka kuinka pitkään. Neljältä katsoin kelloa viimeisen kerran... Muksulla oli kovat bileet, jotka vain yltyivät aina jos olin mielestäni hyvässä asennossa. Huonommassa asennossa toinen olisi ehkä ollut vähän rauhallisemmin (ei toki paikoillaan), mutta sellaiseen ei voi nukahtaa. Päädyin sitten murehtimaan sitä ettei meillä ole vielä vaunuja tai muita isoja hankintoja tehtynä, että minusta tulee kamala äiti, sitä miten eilen rähisin yhdellä keskustelupalstalla ja pahoitin ainakin yhden ihmisen mielen, miten työmotivaationi on kadonnut jne muita positiivisia juttuja, jotka suunnattomasti painavat mieltä kello kolmelta yöllä.

Lopulta uni löytyi, kello soi seiskalta ja ekana tuntui taas, kun pikkuinen jatkaa ehtymättömällä innolla omia juttujaan. Onneksi perjantait on töissä lyhyitä päiviä, ei tarvitse hirveän montaa tuntia yrittää keskittyä merkkitarkkaan olemiseen. Virheitä ei saisi tehdä...

Tänään meillä on 25 viikkoa tasan täynnä, pistetäänpä sen kunniaksi aamuinen mahakuvakin esiin.

Mie en enää malttaisi odottaa yhtään, että päästäisiin sinne toukokuulle asti. Olisi niin ihana tutustua meidän pikkuitiöön jo vatsanahan tältäkin puolelta. (ja voisi taas nukkua mahallaan...) Ja samaan aikaan ajatus siitä, että 15 viikon päästä on laskettu aika, kuulostaa aika hurjalta. 10 viikonkin päästä pikkukaiffarin pitäisi olla jo aika valmista kauraa... Kelan paperit pitää muistaa täyttää viikonloppuna ja yrittää palauttaa maanantaina. Äippälomakin alkaa olla yllättävän "nurkan takana" jo nyt, tajusin juuri loppuviikosta että jos se pitää hakea 2 kuukautta aiemmin, ensi viikko on viimeinen mahdollisuus. Hurjaa!

Valmistuneita pikkuneuleita

2009-02-01T19:37:00.002+02:00

Ihanaa, käsityörintamakin sai taas vähän edistystä. Kauhuissani katselin tänään käsityöblogista, että edelliset valmistuneet neuleet siellä olivat marraskuun puolelta... Ja nyt ollaan sentään jo helmikuussa.

Villapöpät Ullaneuleen mallilla tehtynä tällä viikolla saivat taas puikot suihkimaan. Ekojen tekemisen aloitin maanantaina, nyt puikoilla on jo neljännet. Punavyötäröiset ovat molemmat pienintä kokoa, violetilla vyötäröllä varustetut vähän isommat. Saas nähdä miten jalkaan mahtumisen laita sitten on, kun koekäyttäjä pääsee maailmaan asti... Näitä on aivan ihana tehdä, tuli todellista tarvetta tai ei, olen koukussa joka tapauksessa. Kestovaippailu kyllä ajatuksena houkuttelee jatkuvasti enemmän ja enemmän, uskoisin että meillä sitä kyllä kokeillaan muutenkin kuin vain housujen tekemisen asteella.

Ikuistetaanpa blohiin myös söpöin pikkuasu, mitä meillä tällä hetkellä on Kirppusta varten jemmassa. Tulevat tädit toivat tuon joululomamatkaltaan, olen aivan rakastunut tuohon pukuun. Roikkuukin meidän kirjahyllystä esillä jatkuvasti, kun en malta piilottaa mihinkään. Ainoa pelko newborn-kokoisen puvun kanssa on se, että pikkuinen syntyy saman tien niin isona, ettei mahdu tuohon ikinä ollenkaan. Se olisi sääli!

Pikkukaveri on taas parin päivän sisällä ollut tosi aktiivinen. Jos potkuttelutiheydestä voi päätellä jotain, se tykkää ainakin hip-hopista ja Signmarkin euroviisuehdokaskappaleesta, isänsä ääneen lukemisesta, sotaelokuvista ja lankojen päättelystä. Nukkumaanmenosta puhumattakaan... Mieluiten ainakin tulkitsisin potkut positiivisiksi merkeiksi, enkä "vie minut täältä heti pois" -signaaleiksi.

Ylpis isosisko

2009-01-31T19:47:00.003+02:00

Tänään tuli tosi hyvä mieli, kun 18v pikkuveljeni soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan syömään. Veikka oli tulossa kavereiden kanssa tähän kaupunkiin shoppailemaan päiväksi, ja jätti sitten kaverit tunniksi (tai vähän yli) syödäkseen vanhan siskonsa kanssa. Ihanaa että kelpasin seuraksi! Oli oikein mukava istuskella ravintolassa, ruoka oli hyvää ja juttu loisti. Ehdittiin käymään pisin häiriötön keskustelu varmaan pariin vuoteen, mahdollisesti useampaankin. Yleensä ei kahdestaan missään olla törmäilty, ja porukoilla nähdessä siinä on aina sitä muuta sutinaa niin paljon ympärillä...

Kaikki kunnia myös velipojan ruokahalulle, oli syönyt jo kavereiden kanssa täyden kebab-annoksen, ja vetäisi vielä Amarillossa täyttävännäköisen kanapastan päälle hyvällä halulla ja vauhdilla. Niin sitä pitää, kasvava poika tarvitsee paljon ruokaa.

Rv 24+0

2009-01-30T08:50:00.003+02:00

Olenkohan epähuomiossa tullut syöneeksi jalkapallon? Kuinkahan pitkään nämä normaalielämän paidat vielä mahtuvat päälle mitenkään päin?

Näin eilen vanhan työkaverin pitkästä aikaa, tuli haastatteluun nykyiseen työpaikkaani. Kun pikakuulumisia kysellessä kerroin olevani raskaana, tämä totesi, että oli katsonutkin minun lihoneen pahemman kerran... Kiitti vaan kovasti!

Muksu on oli varmaan eilen ja toissapäivänä eri asennossa kuin yleensä, hassulta tuntui kun liikkeet tuntuivatkin yllättäen ihan "väärissä" kohdissa. Kiva vain kun jumppailee ahkerasti.

Vau-kirjan mukaan pikkuisella pitäisi tällä viikolla olla mittaa jo 29cm ja painoa 650g, ja nyt alkaisi varsinainen massan kasvatus parinsadan gramman viikkovauhdilla. Kuulostaa kivalta, antaa mennä vain niin kasvaa sopivan kokoiseksi syntymäänsä mennessä.

Illalla pikkuitiö ei millään meinannut rauhoittua nukkumaan. Alkoi jumppailemaan aktiivisesti jo tässä koneella istuessani, potki läpi hampaiden pesujen ja Kullan kanssa höpöttelyn ennen kuin Kulta pisti kirjan pois vierestään. Luulin jo toisen rauhoittuneen siihen, mutta heti kylkeä käännettyäni melskaus alkoi uudestaan. Yölläkin herätessäni asennon vaihteluihin melkein joka kerta tuntui pikkujalkojen vilskettä. Mitkähän läpi yön rave-bileet mahassa on oikein ollut menossa?

Ja taas minun perjantaiaamuinen töihinlähteminen myöhästyy, kun unohduin tähän kirjoittelemaan.. Toivotonta! onneksi alko on tässä ihan vieressä, ja perjantaiaamut alkavat aina perjantaipullon hakureissulla. Maha alkaa muuten kerätä siellä hyllyjen välissä seikkaillessa jo ihan kohtuullisen rumia mulkaisuja...

The Mom Song

2009-01-27T17:00:00.002+02:00

Tämä pitää ehdottomasti pelastaa kommenteista näkyviin laajemmallekin yleisölle. Aivan loistava Youtube-pätkä! Päivän parhaat naurut, tunnistin tuosta erinomaisesti itseni ja aika monta muuta lähipiirin naisihmistä...

Mahtuu - Ei mahdu...

2009-01-27T09:27:00.003+02:00

Joskus liika ajattelu on vaarallista.. Aloin illalla neuloa pikkukaverille villavaippahousuja, ja alkuun hyväksi kehutun ohjeen kokoinen muodostelma oli tosi hämmentävän kokoinen. Liian kapea vyöräröksi, liian leveä lahkeeksi vastasyntyneen koossa tehdessä. Irkissä ilmeisesti ohjeen tekijä itse ohjeisti, että kyllä sen ohjeen vyötäröltä pitäisi alkaa. Kappale alkoikin leviämään vakuuttavampiin mittoihin yllättävän nopeasti, mutta se vyötärö nyt toista lahjetta vaille valmiissa housuissa epäilyttää edelleen. Tuntuu liian tiukalta minun käteeni minkään kokoisen ihmisen pidettäväksi, tekisi mieli saksia aloituskerros irti ja yrittää tehdä löyhempi päättely sen tilalle. Ja toisaalta, minunkin nyrkkini menee ihan heittämällä siitä läpi. Suhteutettuna taas minun alapääni normaaliin kokoon... Jaiks! Aivan liian konkreettisia ajatuksia synnytyksestä! Ilta ja tämä aamu ovatkin sitten menneeet mahtuu - ei mahdu -ajatuksia punnitessa, en ole vielä osannut kumpaakaan mahtumista päättää.

Muksun liikunnalliset harrastukset saivat minut taas eilen hihittelemään. Katseltiin aamulla pomon kanssa Nina Mikkosen kohuttua lastentarhakeskustelua, ja pikkuinen potki aina kun hoitomyönteinen mies puhui. Olisiko tuo nyt sitten tulkittava hoitomyönteiseksi vai -kielteiseksi kannanotoksi? Potkii muuten jo tosi ylös, kylkiluihin ja vatsalaukkuun ei enää montaa senttiä ole matkaa... Illalla kun olin jo sängyssä lueskelemassa ennen nukkumaanmenoa kaveri innostui nyrkkeilemään jonkun herkän alavatsassa sijaitsevan kohdan kanssa. Hassu tunne, sananmukaisesti kuin jos joku löisi mahaa pienellä nyrkillä ja koko voimallaan... Jatkoi vaikka kuinka pitkään, ehkä pisin yhtäjaksoinen liikesarja tähän mennessä. Kunnon treeni vain päälle niin lihakset vahvistuu.

Kulta esitti illalla hyvän kysymyksen, miksi aina puhutaan että vauva potkisi? Ihan yhtä laillahan se voi käsilläänkin touhuta, ainakaan minä en voi väittää että tietäisin tarkkaan, mitä ruumiinosaa se milloinkin käyttää. Jotenkin vain olen toivonut ja olettanut, että kun ultrassa pää oli jo nätisti alaspäin, kohdun yläosassa ja oikeassa reunassa tuntuvat liikkeet olisivat jalkoja, ja virtsarakon lähellä ja alavatsalla touhuavat liikkeet sitten käsiä.

Tänään jo 23+4, hurjan nopeasti menee nyt viikot eteenpäin.

Aamuherätys

2009-01-24T08:13:00.003+02:00

Ipana on näköjään oppinut jo normaalin aamuherätysrytmin... Työaamuinahan heräämisaika on vakio, mutta tänään olisin itse voinut vielä seitsemältä jäädä sänkyyn etsimään unta uudestaan. Muksu aloitti niin määrätietoisen potkimisen vähän joka puolelle, että eihän sitä voinut. Hyvin selvästi toinen haki "äiti ylös ja äkkiä" -tyyppistä toimintaa... Meinasi alkaa jo hihityttää toisen into, pakko oli nousta ylös ennen kuin herättäisin miehenkin. Nyt tuo hömppis on sitten jumppaillut koko tämän reilun tunnin verran tosi aktiivisesti.

Illalla mies yritti pitkään pyydystää liikkeitä omiin sormiinsa. Yleensä sohvalla pötköttäminen tv:n edessä on varma tapa saada pikkuinen liikkeelle, nyt tuo oli liki hiiskahtamatta tasan siihen asti, että mies lähti välillä käymään kaupassa. Kauppareissun ajan hurja mylläys, ja elokuvan jatkuessa ihan pari asennonhakemispotkua sisäänpäin ja sitten hiljeni taas. Innostui vasta Madventuresin ryyppäysextrasta uudestaan. Isänsä poika, kun holillisten juttujen käyttö kiinnostaa jo noin pienenä? Hurjan hyvin tuo osaa aina vain erotella minun ja Kullan kädet toisistaan, Kulta on tähän mennessä onnistunut sen yhden hipaisun tuntemaan.

Ei noita liikkeitä kyllä yhtään tunnustele vieläkään hymyilemättä. Ihan sama mitä muuten tapahtuu, tai mitä telkkarissa näkyy, jos muksu potkii niin minulta karkaa hymy väkisinkin. Viime viikon Teho-osaston katselu oli varmaan huvittavan näköistä, kun jakson olisi oikeasti ollut kai tarkoitus olla järkyttävä ja liikuttava, ja mie vain hymyilin autuaana ja silittelin mahaani..

Todistetusti raskaana

2009-01-20T20:34:00.002+02:00

Hmm... Vyötärö alkanut pyöristyä lokakuussa, kuukautiset kadonneet lopullisesti syyskuussa, nainen puhuu pehmoisia ja silittelee esiintungettua mahaansa... Epäilyttävää. Jepjep, vihdoin jopa neuvolan kriteerit täyttyivät ja sain tänään todistuksen mukaani. Raskaana ollaan! Ja oikeutettuja äitiyspakkaukseen ja perhelomiin, kunhan onnistutaan täyttämään Kelan kaavakkeet oikein.

Tänään oli taas ihan huippu neuvolakäynti, edelleen mie kauheasti tykkään siitä meidän tätsystä. Pääsin sisään huoneeseen jo varttia liian aikaisin (lähdin kotoa 50 min ennen virallista aikaa, jotta ehtisin kävellä sinne tosi rauhassa verenpainetta nostamatta, mutta maleksiminen ei ole minun lajini...), ja ulostauduin vasta pari minuuttia oman aikani jälkeen. Oli kovasti pieniä hassuja kysymyksiä ja tuli ihan oikeaa keskusteluakin käytyä joistain asioista.

Kaikki mitattavat arvot olivat ihan odotettavissa olevia, ei mitään suurempaa kalabaliikkia niistä. Verenpaine oli ok, vähän alle 120/75. Hemppa 111, eli raudansyönti jatkuu. Paino noussut 309g/vko, pissakin puhdas. Muksun syke oli 152 ja yksiö tilava, kohdunpohja 22cm eli hypättiin ihan yläkäyrälle. Mahan isohko koko ei olekaan vain puhdasta mielikuvituksen tuotetta. Masennustestistäkin selvisin 3 pisteellä, kun 12 olisi ollut ensimmäinen huomiota vaativa raja. Mikäs tässä on ollessa, tukevassa omassa hormonipöllyssä.

Kelan papereiden lisäksi sain aikataulun perhevalmennuksiin maaliskuussa ja sokerirasituskokeeseen helmikuussa. Se vähän harmittaa, että neuvolalääkärin käynti on viikkoa aiemmin kuin saan mennä sinne sokerirasitukseen, olisin mieluummin saanut ne sokeritulokset myös sinne mukaan. No, aina ei voi voittaa, ja eiköhän tuo tätsykin osaa neuvoa, jos liiasta sokerista ja lunttaamisesta jäädään siellä kiinni. Hassut ne ohjeet kutsussa, hampaitakaan ei aamulla saa tahnalla pestä, jottei tulos vääristyisi. Hyvä toki varoittaa, muuten olisin taatusti tahnaillut.

Kulta tunsi eilen eka kertaa liikettä vatsanahan läpi, ihanaa. Siitä se isän ja lapsen välinen kommunikaatio lähtee kehittymään. Minä en ikinä kestäisi olla mies ja odotella niitä liikkeitä noin kauaa! Nytkään en ollut pysyä nahoissani, vaikka jotain epämääräisiä kutinoita on tuntunut jo pitkään.

Tulisi jo toukokuu äkkiä!

Kivoja vieraita

2009-01-18T06:26:00.003+02:00

Kummipoikani pyörähti eilen vanhempineen kylässä täällä, oli tosi mukavaa nähdä poitsua pitkästä aikaa. Edellisen kerran puolisen vuotta sitten poika juuri osasi seistä ja harjoitteli kävelyä, nyt kävely oli tosi varmaa ja puhettakin tuli jo muutamia sanoja. Ne tärkeimmät: auto, mopo, pupu, ota, hauva... Tässä järjestyksessä :D Osaa myös jotain muita yksittäisiä sanoja, joita ei tällä kertaa meille esitellyt . Ja hurjasti sitä omaa kieltä, mikä ei vielä ihan valjennut kuulijoille. Tarkoitus tuli kyllä selväksi, sävyjä ja eleitä oli kivasti värittämässä ilmaisua.

Vähän pikkumies alkuun katseli alta kulmien, että mihin ihmeen paikkaan onkaan tullut, ja minkä takia minä häntä niin tiiviisti seurailen. Eihän 1,5v vielä voikaan muistaa, että on meillä aiemminkin muutaman kerran käväissyt. Onneksi poitsu kuitenkin suli siitä äkkiä, uskalsi touhuilla ja leikkiä meidän kanssa. Loppuvierailusta uskalsin napata syliinkin kutiteltavaksi, enää ei vierastettu, ja pois lähtiessä poika halusi juuri minut pistämään hanskat ja kengät jalkaan... Nyt se on vielä etuoikeus, kun tuollainen vieraileva tähti sitä pyytää, todennäköisesti hohto vähän karisee pukemisesta oman kanssa.

Hyvin selvästi huomasi, että enää ei yhtään kysymys ollut vauvasta, vaan nimenomaan pienestä pojasta jolla on oma tahto ja omat suunnitelmat asioissaan. Äkkiä se vauva-aika menee ohi noiden pienten kanssa... Ja minusta ainakin oli ihanan helpottavaa muistaa taas, että vielä noinkin ison kanssa leikit ja touhut voivat olla tosi yksinkertaisia ja silti kivoja. Ei tarvitse osata lastenhoitajan pätevyyden verran erilaisia systeemejä, kun toisella voi olla hauskaa ihan simppelin ota ja anna -leikin kanssa. Ja kun olin ostanut pojalle muovisen veturin, juna itsessään oli ihan yhtä kiva kuin laatikkokin, johon se oli pakattu. (julmat vanhemmat tosin jättivät laatikon tänne, ja ottivat vain junan mukaan...)

Kullallekin näytti jäävän hyvä mieli visiitistä ja vierailijoista. Toinen on ollut niin vähän tekemisissä ikinä pienten lasten kanssa, että konkreettinen havaintoväline oli todennäköisesti ihan tervetullut. Meidänkin elämä voi kahden vuoden päästä sisältää hyvin samankokoisen ja samanoloisen tarkkailijan, hassua...

Ja lopuksi pitää vielä mainostaa, että meidän tarkkailija taisi saada ensimmäisen diagnosoidun hikkakohtauksen eilen illalla. Taisi ottaa mallia minusta, itse hikottelin muutamaa tuntia aiemmin limsaa juodessa. Illalla nukkumaanmennessä maha nytkähteli tosi omituisesti ja tasaisesti pitkän aikaa. Minulle ainakin tuli sellainen olo, että siellä loikoiltiin ihan poikittain, ja hikoteltiin koko yläkropalla...

Rv 22

2009-01-16T08:51:00.003+02:00

On se edellisestä kuvasta tainnut taas kasvaa mokoma... Ei mikään ihme, että toukokuisesta lasketusta ajasta kuulevat tutut kyselevät, odotanko kaksosia. Hassulta kuulostaa, kun jotkut toiset toukokuisia odottelevat näihin aikoihin harkitsevat, pitäisikö alkaa käyttää äitiyshousuja nyt vai myöhemmin. Meillä ei Toukkiksen kanssa paljon ole ollut vaihtoehtoja.

Onpas minun ryhti etukeno... Suorempi asento varmaan saisi mahan näyttämään hitusen pienemmältä, tuo menee melkein jo pullisteluksi :)

Tänään tasan rv 22.

Pieniä juttuja

2009-01-15T08:09:00.002+02:00

Elämä on enimmäkseen yhtä ällösöpöilyä tällä hetkellä.. Kai minulla on jonkun onnellisuushormonin yliannostus veressä, kun tuntuu, että edes työjutut eivät onnistu ahdistamaan kuin hetkellisesti. Enimmäkseen vain leijailen tukevasti 15cm maanpinnan yläpuolella ja silittelen mahaa. Tähän voisi vaikka tottua!

- Meidän vakisiivoojan vakisijainen sekosi tuossa yhtenä päivänä sanoissaan ihan täysin, kun osuin eka kerran alkusyksyn jälkeen samaan huoneeseen hänen kanssaan. Oli tuolla joku tieto jo ollut minun raskaudesta, mutta mahan koko pääsi silti yllättämään pahemman kerran. Ensimmäisen pari minuuttia siivoojatar vain osoitteli mahaa osaamatta sanoa mitään, oli vielä ihan shokissa koko loppukeskustelunkin.. Ja ehdottomasti yhtyi minun ajatukseeni siitä, että todennäköisesti tarvitsen toukokuussa kottikärryt mahan kuskaamiseen.

- Töissä pomo katselee minun mahaa jatkuvasti ja hymyilee sille. Alan kuulemma näyttää ihan raskaanaolevalta naiselta... Hauska katsoa, kun iso mies herkistelee.

- Vauva on nyt alkanut jumppailemaan niin, että liikkeet tuntuvat minun käsiini tosi selvästi ulospäin. Selvemmin kuin sisäpuolella tuntuu mikään itse asiassa. Aika ufo tunne, kun yllättäen mahanahka työnnetään määrätietoisesti joltain kohdalta sekunniksi tai pariksi vähän ylöspäin. Istukan sijainti vielä tekee sen, että todellakaan en saa mitään tuntoaistimusta sisäpuolelta. Alienleffat tulee elävästi mieleen... Hyvin tuo kyllä osaa tähdätä, minun käsiäni voi hyvin potkia mutta Kultaa ei, vaikka kädet olisivat mahan päällä vierekkäin. Kokoerokaan meidän käsissä ei ole iso, sormet ovat samanpituiset mutta Kullan käsi vähän leveämpi. Voisiko se olla pulssi tjsp, mitä muksu kuulee?

- Töissä ei varmaan kellään ole ollut kovin kivaa näinä parina viikkona vuodenvaihteen jälkeen, kauheaa riitelyä ja selvittelyä... Ei oikein tunnu mikään toimivan. Mutta tästä päästään vain ylöspäin.

- Eilen alkoi kohdun vasemmalta puolelta varmaan joku kannatin tai kiinnike huutaa pahemman kerran. Töissä kipuili pari tuntia tosi aktiivisesti, kotona melkein koko illan... Yöllä ei oikein tahtonut löytyä hyvää asentoa ja aamulla vihlaisi vielä pari kertaa mutta nyt ainakin tuntuisi rauhoittuneen. Pitäisi vain ottaa rauhallisesti ja yrittää välttää sen kohdan rasittamista. Edelleen luotan "toispuoleisuusteoriaani", niin kauan kuin kipu on vain pienessä kohdassa jossain sivulla, ei se voi kohdunsuuhun vaikuttaa...

- Paino on nyt noussut hurjasti, tänään tasan +2kg edellisestä neuvolakäynnistä. Tai no neuvolavaa'an tuomiosta en tiedä, mutta kotivaaka näyttää moista eroa sen aamun ja tämän aamun välille. Vähän hankalaa, kun juuri sille aamulle sattui haamuloikka alaspäin, nousu näyttää vielä parisataa grammaa komeammalta kuin mitä se muuten olisi. Pitää oikeasti alkaa vahtia syömisiä. Ja kovastihan vauva nyt näillä viikoilla kasvaa ja mahakin on selvästi suurentunut, kai siinä ihan aiheellistakin nousua on ainakin muutama sata grammaa. Vau-kirjan mukaan painon 18+ viikolla olisi pitänyt olla 220g, nyt huomenna alkavan viikon painoennuste on 500g. Hömppis tuplannut itsensä kuukaudessa, jos kirjaan on uskomista... Koko kahta kiloa ei tuo huima 300g:n lisäys kyllä vielä selitä!

- Ultran jälkeen mie olen alkanut höpistä mahalleni. Ainakin huomenet ja hyvät yöt pitää toivotella, usein myös aamulla yksin kotona selitän töihin lähtemistä... Ehkä sieltä joku äänenpaino menee läpi, jos ei muuta. Töissä muksu on enimmäkseen ollut hiljaa, eilen kyllä innostui riehumaan sielläkin, kun istuin liian kyyryssä.

Rakenneultrassa kaikki ok

2009-01-08T21:40:00.003+02:00

Tänään kävimme taas äippäpolilla esittelemässä mahaa. Pikkukaveri oli suorastaan ällösöpön näköinen minun puolueettomalla näkökulmallani, puoli tuntia tutkimuspöydällä/sängyllä meni kuin siivillä.

Hurjan valmiin näköiseksi vauva oli jo kehittynyt! Ihan selkeä vauva, ei enää mitään alienmaista yhtään... Kasvaa vain pitäisi vielä hurjasti ennen kuin on valmis syntymään. Kaikki mitat olivat juuri mitä pitikin, ja niiden yhteistuloksena kone kuulemma ehdotti päivälleen samaa laskettua aikaa kuin mikä meillä onkin. Aika hyvin mitattu edellisellä kerralla! Pää tosin oli muutamaa päivää isomman vauvan näköinen, mutta sekin normaalirajoissa. Ja meidän molempien suvussa on paljon isopäisiä ihmisiä, ei mikään ihme...

Sukupuoltakin kysyttiin, ja todennäköisemmin kaiffari on poika kuin tyttö. Varmaa tulosta ei saatu, osassa kuvia tuo oli pojan ja osassa tytön näköinen. Pojan mukaan varmaan elellään Kullan kanssa kuitenkin, sen verran poikamaiselta tuo näytti minun silmiini sellaisessakin vaiheessa, kun päähuomio ei sinne jalkoväliin kiinnittynyt. Minä en kai vieläkään ole nähnyt muita kuin poikavauvamaisia unia, joten olin jo vähän epäillytkin, että kyytiläinen voisi hyvin olla isäänsä tullut.

Ultraava kätilö oli hurjan mukavan tuntuinen nuori tyttö. Ilmeisesti ihan juuri valmistunut tai vielä harjoittelija, totesi heti alkuun että hänellä voi kestää vähän pidempään, ja kävi vielä lopussa näyttämässä ottamiaan kuvia huoneen ulkopuolellakin jollekin. Minulle ainakin sopi loistavasti katsella pikkukaveria rauhassa, olisi ollut ikävää jos kätilö olisi ollut nopean kuvauksen ja äkkiä ulosajamisen linjoilla. Tuo tyttö saisi tulla synnyttämäänkin meidän kanssa, jos silloin on tuolla vielä talossa. Tosin kaikki tuolla äitipolilla ovat aina olleet tosi kivan tuntuisia, kenessäkään ei mitään valitettavaa.

Istukka on kuulemma tuossa ihan edessä, missä se valitettavasti vaimentaa liikkeitä aika tehokkaasti. Sen verran alhaallakin, että käydään vielä maaliskuussa varmistusultrassa katsomassa sen sijaintia, ettei ole kasvaessaan ja kohdun kasvaessa joutunut siihen kohdunsuun päälle.

Siskoni olivat ulkomailla käymässä joulun ja uuden vuoden, ja olivat tuoneet meillekin tuliaisia. Minulle teetä ja lankojen värjäämiseen Cool-Aid-pusseja, pikkuiselle sukkia, bodyjä ja ehkä maailman söpöimmän potkupukutyyppisen asun. Aivan ihania! Puku roikkuu parhaillaankin tuossa kirjahyllyni reunassa, en raaskinut piilottaa sitä... Ja tuleva mummo oli sortunut tekemään ensimmäisen ostoksensa, puisen palapelin maatilan eläimistä. Kokonaisuudessaan palapeli on tosi hauska, ja minua lämmitti erityisesti se, että sieltä löytyivät kaikki meidän perheen tärkeät eläimet. Monta lammasta - minä olen keräillyt erilaisia lammaskamoja jo melkein 20 vuotta, possu ja hevonen siskojeni intohimoja ajatellen...

Tänään viikkoja jo 20+6, huomenna taas tasaviikot.

Puoliväli saavutettu

2009-01-02T18:42:00.002+02:00

No niin, puolivälissä ollaan! Hiphei!

Ponchoa en jaksanut alkaa kuvailemaan (mieskin katsoi sen verran pitkään) mutta tässä ainakin puolivälin maha.

Ei se kauheasti ole tainnut kasvaa viime päivinä, kun yritin vertailla edelliseen kuvaan... Paha sanoa.

Nauratti tänään miespuolisen kaverin reaktio, kun messengerissä kerroin, että meille on tulossa vauva toukokuussa. Nörttipojalta osasin odottaakin persoonallista suhtautumista, mutta "et kai sä raskaana ole??" oli silti aika hyvä veto... Kuka muu voisi olla tässä taloudessa, jos en minä? "Hullu maailma" täydensi absurdin keskustelun. Onnitteli toki myös melkein samaa hengenvetoon. Loppujen lopuksi kaveria taisi enemmän kiinnostaa meidän uusi telkkari... Niin ne tärkeysjärjestykset ihmisillä menevät, ja tämä oli niin ks. henkilölle sopiva kommentti kuin vain voi olla.

Minulla oli hassusti parina päivänä sellainen olo, kuin vauva olisi ollut kokonaan hukassa mahasta... Maha kyllä itsessään oli ihan kohdillaan, mutta pienintäkään vihjausta en tuntenut nahan läpi, missä eläjä mahtaisi olla tai liikkuisiko yhtään. Viime yönä sitten tuntui taas vähän liikettä ja päivän mittaan lisää, eli ilmeisesti tuo vain piileskeli tehokkaasti jonkun makkaran takana. Hyvä että tuli taas tuntoetäisyydelle. Vaikka kuinka tiedän, että näillä viikoilla liikkeet eivät välttämättä tunnu joka päivä, meinasin taas alkaa huolestua... Kukaan ei varoittanut etukäteen, että raskaaksi tuleminen tarkoittaisi jatkuvaa huolehtimista mitä kummallisimmista asioista! (tai ainakaan en uskonut, jos varoittikin)

Ensi viikolla voisi yrittää jonkinlaista vähäherkkuista ruokavaliolinjausta. Itse joulusta selvisin vielä ihan kunnialla, mutta nyt joulun jälkeen makea on alkanut maistumaan ihan liikaa. Pienellä itsehillinnällä säästelen omatuntoa hirmuison sokerivauvan pelolta, ja muutenkin noloilta vaakalukemilta. Tällä viikolla onkin sitten pakko tuhota piparkakkutalo loppuun ja tänään ostetut Mozartinkuulat...