Viikko sitten tuo tipahti alemma, en kyllä tiedä että miten hyvin sen hoksaa kuvassa. Oma olo on helpompi joka tapauksessa, kylkiluutkin ovat taas toistaiseksi vähän kauempana vaaravyöhykkeestä.
Aamulla hävetti, kun kävin ensin kaupassa hakemassa sitruunamehua turvotuksen poistoyritykseen, ja kassajonossa meidän kuoronjohtaja-kanttori päästi minut edelleen, kyseli oikein herttaisesti sen hetken ajan meidän kuulumisia. Kassalta piti jokaperjantaiseen tapaan suunnata sitten Alkon puolelle. Tuntui niin nololta mennä sinne mahan kanssa, niin että joku seurakunnan ihminen näkee... Kuitenkaan ei osannut tarkemmin alkaa selittelemään, että töihinhän minä sitä vain olen viemässä, en omaan käyttöön osta sieltä nyt juuri mitään. Toivottavasti tuo keskittyi omiin ostoksiinsa, niin ettei tarkemmin katsellut minun jatkoaskeleitani.
Kauppakompleksin ulkopuolella pari laitapuolen kulkijaa sai vinon hymyn naamalle. Ei saisi nauraa, mutta siinä oli ehkä viitisen miestä tyhjentämässä Leijona-pulloa kimpassa ja arpomassa, kuka heistä joutuisi menemään Alkoon hakemaan ihan oikeaa viinaa. Mitähän se Leijona oli olevinaan? Aperitiivi, tai jopa pelkkää vettä hämäävässä pullossa?
Eilen aamuyöstä säikähdin oikein tosissani, kun vessareissun yhteydessä aloin miettimään, miksei mukula liiku. Illastakaan en muistanut tunteneeni montaa tönäisyä, ja sillä hetkellä kyljen kääntely tai mahan ravistelukaan ei tahtonut saada elämää aikaiseksi. Olisi tietysti kannattanut ihan nousta ja käydä syömässä/juomassa jotain hiilaripitoista, mutta en siihen hätään saanut aikaiseksi. Lopulta tunnin yritysten jälkeen tuntui pari "anna ämmä mun nukkua" -tyyppistä liikahdusta... Siinä vaiheessa olin jo niin hereillä, ettei uni kuitenkaan tullut. Aamupalaa syödessä jumppa yltyi taas jo ihan vilkkaaksikin. Jälkeenpäin nauratti, että hysteerinen äiti ei anna palleron nukkua rauhassa yöllä, mutta sillä hetkellä hätä oli tosi todellinen. Parempi ehdottomasti näin päin, että pelko osoittautui turhaksi, kuin että oltaisiin jossain vaiheessa lähdetty äitipolille ja todettu, että pienellä on joku hätä siellä. Oltaisiin jo toukokuussa, niin voisi yrittää vakoilla hengitystä herättämättä kaveria ihan kokonaan! Onneksi työkaveritkin lohduttelivat, että vähän samaa ilmiötä oli heilläkin ollut havaittavissa. Useampikin sortunut häiritsemään jo syntynyttä nukkuvaa lasta sen verran, että varmasti näkee sen reagoivan johonkin vähäsen...
Nyt jos saisi toivoa, oikein energinen viikonloppu olisi kiva. Raivaisi sen työhuoneen kuntoon ja saisi johonkin järjestettyä sängyt ja muut paikalle, pesisi loput pikkuvaatteet kuljeksimasta. Pitäkää peukkuja touhuinnon puolesta! Enää 5 kokonaista päivää töitäkin jäljellä, sitten se on ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti