Karman laki puraisi eilen illalla pahemman kerran...
Minun äitinihän on soitonopettaja, ja olen koko pienen ikäni vihannut hänen soittamistaan ihan yli kaiken. Pienenä kai ollut mustis soittimen saamasta ajoittaisesta jakamattomasta huomiosta, isompana siihen kurjuuteen yhdistyivät vielä yhdessä karjutut minun omat viuluharjoitteluni.
Eilen illalla minulla oli eka laulutunti tänä syksynä, ja ihan pikkuisen kokeilin avata ääntä kotona jo ennen sitä. Edellisen kerran olin oikeasti laulanut huhtikuussa viimeisellä tunnilla. Lastenlauluja toki olen lallatellut tässä välissä, mutta sitä ei lasketa volyymin tai äänenlaadun kanssa ollenkaan samaan kategoriaan. Jäppinen leikki olohuoneessa sitterissä, Kulta istui sohvalla vieressä ja minä olin makuuhuoneessa, en siis edes ihan lähellä. Ensimmäiset voimakkaammat sävelet kun kuuluivat, lelut pysähtyivät sitterissä ja poika jähmettyi kuuntelemaan. Pari sekuntia myöhemmin kuului vihlova hätähuuto, eikä pikkureppana rauhoittunut ennen kuin vasta tiukasti minun syliini puristettuna. Isikään ei ollut mitään siihen hätään...
Olinhan minä sen arvannut, että ennemmin tai myöhemmin tulee tiukkoja "äiti älä laula!" -vaatimuksia, mutta että jo nyt... Ja näin pienestä! Paras todellakin alkaa harjoitella Jäppisen parvekkeella nukkumista ihan tosissaan, tai viikonloppuisin isä ja poika alkavat kohta saada paljon laatuaikaa yhdessä kaukana kotoa, että äiti pääsee toteuttamaan itseään.
Enkä muuten muistanut, miten hyvältä ja helpolta laulaminen tuntuu ilman vauvamahaa! Vatsalihaksissa oli kohtuullisesti voimaa näinkin, keuhkoissa tilaa, olo oli pirteä ja selkäkin pysyi helposti suorana ihan tukematta. Ei se laulu pahalta alkanut tuntua missään vaiheessa loppuakaan kohtaa, mutta eroa oli kyllä kuin yöllä ja päivällä eiliseen tuntiin verrattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti