sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Maha rv 37

Tässä taas mahakuva pitkästä aikaa, vaikka eipä tuo ihan hirveästi ole tainnut kasvaa. Pudonnut ehkä, tai jotain... Ainakin joskus olin mittaavinani vyötärönympärykseksi 126cm ja tänään vain 119cm, jotain siinä välissä on täytynyt tapahtua. (asennonvaihto?) 

Rv 37+1

Ipana tuntuisi kolistelevan lähtöportteja ihan erilailla kuin ennen. Vasempaan lonkkaluuhuni hakkaa joku pikkuosa melkein koko ajan seistessä tai kävellessä, välillä tasaisesti molemmilta puolilta. Selkää nipistelee välillä ja kohdunsuu (?) vihloo satunnaisesti. Pari yötä sitten nauratti, kun maha tuntui olevan aina vessareissuilla niin alhaalla, että sitä sai oikein käsin kannatella, ettei tipahtaisi koko hökötys. Ehkä tämäkin kroppa on pikkuhiljaa hoksannut alkaa kaivella hätäuloskäyntiä muksua varten esiin kaiken roinan seasta. Torstaina nähdään neuvolareissulla lääkärikin, saas nähdä olisiko kohdunsuulla tapahtunut jotain. 

Viime yönä meinasi taas iskeä kunnon rimakauhu. Liian jännittävä kirja illalla lukemisena, en kai osannut rauhoittua nukkumaan kunnolla, ja keskellä yötähän asiat eivät oikein ikinä ole hyvin. Iski taas kauhea hätä siitä, olenko tällä itsepäisellä vauvanhaluamisellani saanut Kullan ja oman elämäni pilattua lopullisesti, miten käy meidän suhteelle, tuleeko meistä ikinä kelvollisia vanhempia, missä kunnossa oma kroppa on vaikka vuoden päästä tästä... Samoja tuttuja pelkoja kuin ennenkin, nyt vain alkaa se kaiken muuttava sairaalareissu olla jo tosi lähellä. Synnytyskin jännittää, miten kova se kipu sitten oikeasti tulee olemaan ja miten siitä henkisesti ja fyysisesti selviää. Pysyykö suurinpiirtein tolkullisena ihmisenä vai meneekö kipupaniikkiin, miten Kulta reagoi... 

Ja sitten ei yhtään malttaisi odotellakaan sitä lopputulosta ulos jo pikkuhiljaa. Olisi niin ihana päästä näkemään sätkivät pikkujalat muutenkin kuin paidan heilahduksina, haistella, katsella ja ihastella pikkuihmistä. Tutustua tuohon muukalaiseen, joka nyt kulkee vain paidan alla matkassa. Päästä aloittelemaan sitä perhe-elämää, mistä kuitenkin olen monta vuotta jo haaveillut. Nukkua ihan itse valitussa asennossa, olla yksin omassa kropassa, nousta ylös helposti, käyttää taas normaaleja vaatteita ja kenkiä... 

Joka tapauksessa nyt ollaan toukokuun puolella, tässä kuussa ipanan haluaisin jo syliin asti. Täällä odotellaan kovasti! 

1 kommentti:

Satu U kirjoitti...

Hän on mennyt selvästi alemmaksi, hakee sitä oikeaa asentoa... Pian hän sitten syntyy!!! Tsemppiä viime metreille!!!