Unijuttusia

Yritänköhän mie liikaa noiden meidän yöunien kanssa? niin että Jäpsy ei ehkä ehdi hokaamaan homman nimeä, kun yritys- tai yrittämättömyystapa vaihtuu? Tsemppausinto ei vain oikein riitä, jos uusi konsti ei näytä lyövän leiville heti. 

Itse asiassa nyt saatiin ehkä taas jonkinlainen käänne kohti parempaa yöelämää. Lauantai-sunnuntaiyönä Mies hyppäsi pojalle tuttia ja hyssytteli niin pitkään kuin vain pystyi, toi sitten syömään kun muu ei enää auttanut. Sinä yönä syötiin kahdelta ja kuudelta, nukuttiin puoleen kahdeksaan! Toinen tai kolmas kerta ikinä, kun yöunet venyvät niin pitkään. Seuraavana yönä syötiin vain kolmelta, kuuden maissa syötöllä oltiin jo ihan hereillä. Nyt kahtena yönä ruokapyyntö on tullut vasta neljältä, mutta aamu on alkanut 5.17 pojan mielestä. Hilpeä höpötys ja iloinen pärinä täyttävät pinnasängyn, tutin nosto, kääntäminen, uudestaan peitteleminen ja syöttäminen kaikki vain piristävät entisestään. Yöllisiä tutinnostoreissuja en ole laskenut, turhan monta niitä tuntuu joka yö olevan. Viime yönä muistaisin kurkanneeni kelloa ainakin 23, 00, 01 alkuisina aikoina, mutta olisikohan sen jälkeen ollut vähän pidempi unijakso. Mieskin oli jossain välissä käynyt vessassa ja antanut tutin takaisin ohimennessään silmät levällään maailmaa ihmetelleelle pikkumiehelle. Onneksi reppana ei pelkää pimeää! Syliinkään asti ei öisin ole tarvinnut sen la-su-yön jälkeen nostaa kuin syömistä varten, kunhan tuttipalvelu toimii ja välillä pääsee kyljelleen.

Jos tuttiaddiktiota saataisiin pienennettyä, unet varmasti rauhoittuisivat ja voitaisiin alkaa miettimään pojan siirtämistä omaan huoneeseensa. Siellä ei häiritsisi, vaikka toinen yöllä höpöttäisikin. Yhden tai kaksi syöttöä voisi hyvin hoitaa istuvillaankin, mutta tunnin välein tutin perässä toiseen huoneeseen juoksu ei kyllä innosta. Vähän ollaan nyt yritetty päiväunille mennessä hakea tutittomuutta, mutta viimeistään syvästä unesta valvetilaa lähestyessä poika saa aina kokovartalosätkyn, jos suu sattuukin olemaan tyhjänä. 

Missähän vaiheessa tuo poitsu hoksaa, että myös omassa sängyssä voi kääntyä kyljelleen ja takaisin? Jostain syystä suosikkinukkumisasento muuttui ihan yllättäen kyljelleen monen kuukauden selälläänkillittelyn jälkeen. Nyt uni tulee parhaiten kylkiasennossa sammakko kasvoja vasten, mutta herää silti aina selältään. Ei kuitenkaan pienintäkään yritystä siihen, että itse voisi mennä kyljelleen ja nukahtaa uudestaan... 

Mutta pärinä se vasta kivaa onkin! Sitä pitää harjoitella yöllä, aamulla, päivällä, illalla unta hakiessa, suihkussa, leikkimatolla, heti syönnin jälkeen kun suu vain on tyhjä ja aina muulloin kun sattuu muistamaan. Läheskään aina ei onnistu, tulee vain pieniä puuh-ääniä, mutta sitten ilo on ylimmillään kun huulet pärisevät ja sylki lentää. Ja näyttää niin ylivoimaisen suloiselta sitä tehdessään... 

Pöhinää

Miksei vauvoja voi tupsahdella vanhemmille siinä järjestyksessä kuin niitä on alettu toivomaan? Meidän 4kk:n yritys ei ehkä veisi vielä jonon huipulle, mutta aaaarrgh kun turhauttaa juuri nyt kaikenmaailman vahinkoraskailijat, jotka eivät tiedä, pitääkö vai eikö pitää vauvojaan... Joku ihme buumi nyt taas menossa, eilen yksi kaveri kertoi olevansa raskaana (ihanaa!) ja netissä iskenyt vuorokauden sisään silmille vaikka kuinka monta muuta, jotka miettivät juuri todettua raskautta kuka miltäkin kantilta. Miksei meille myös? Minä olen kyllästynyt jo odottelemaan!

Jospa ohjattu jooga pitkästä aikaa toisi tänään ainakin jotain positiivisia fiiiliksiä omaa kroppaa kohti. Aika kivasti olen kyllä kotonakin mielestäni malttanut harjoituksia tehdä, ja nyt on taas ohjaajan kesätauon jälkeen ensimmäisen alkeistunnin aika. Tuntuu hyvältä päästä taas tunnille, ainakin tähän asti olen siellä päässyt paljon meditatiivisempaan tilaan ja tahti pysyy rauhallisempana, kotona välillä huomaa tekevänsä apinanraivolla ja kiireellä, vaikka tavoite olikin rauhoittua ja nautiskella.. Hengityskin voi olla niin monenlaista... Jospa sitä syyskuussa uskaltautuisi jo kakkostason kurssille ja sitä kautta vähän vaikeamman harjoituksen pariin?

Tämän kesän pelastus on kyllä ehdottomasti ollut tuo joogaharrastus. Ensimmäinen kerta elämässäni, kun oikeasti odotan pääseväni harrastamaan jotain liikuntaa, kuukautisten loppuvaiheessakin alkoi jo olla sellainen turhautuminen, että pitäisi jo päästä tekemään... Talvella kiusanneet alaselkäkivut ovat pysyneet poissa ja muutenkin hauska huomata, että notkeus on vähän lisääntynyt. Ja mieli on rauhallisesti hyvä ja vapautunut, kun malttaa välillä tehdä sen koko harjoitussarjan...

Huvitti eilen, kun käytiin työkavereiden kanssa herkuttelemassa kaupungin uudessa jäätelöbaarissa. Jätski oli todella hyvää ja valikoima runsas, mutta kenenkään tilaamisesta ei oikein tahtonut tulla mitään, kun paikalla oli myös omistajien viikon vanha pikkutyttö... Kuka nyt haluaisi katsella jäätelöitä, jos voi katsella vaaleanpunaista tapittavaa pikkunyyttiä?

Kolahti

Juttelin äsken mummini kanssa puhelimessa, ja tämä kertoili siskonsa seikkailuista lastelastenlasten kanssa. Sisko oli sitten kysynyt mummiltanikin, että eikös tällä vielä ole yhtään pikkuista, ja tämä oli kuulemma vastannut: "Ne muut on vielä opiskelemassa ja liian nuoria, ja Tahruskalle ei tule". Tai no tietysti käytti oikeaa nimeä, mutta silti... Eikä tuon yhtään mistään pitäisi tietää sitäkään, että meillä ikinä olisi yritelty tai ehkä on jotain häikkää linjoilla... Hyväähän mummi toki vain tarkoitti, lähinnä kai meinasi juuri sitä, ettemme me ole perheille pahemmin kertoneet vauvantekohommista mitään. Silti se oli kuin isku mahaan, että mummikin on tuota mieltä, meille ei vauvoja... En oikein osannut sanoa yhtään mitään, jotain kai hihittelin, kun puhelu kuitenkin jatkui siitä vielä ihan hyvissä tunnelmissa..

Tulisi jo tiistai ja testitulokset! Tietäisi vähän enemmän, missä mahdetaan mennä...

Räjähdysvaara

Totesin tänään saunassa, että olen aika hyvä projisoimaan ikäviä tunteitani lähipiirin miesihmisiä kohti. Töissä minua on monta päivää nyppinyt tosi pahasti melkein kaikki, mitä miespuolinen pomoni on vain keksinyt tehdä. Kotona sentään olen ollut kunnolla, kunnes nyt tänään olen (onneksi vain pääni sisällä) halunnut koko ajan rähjätä melkein jokaisesta Kullan pään kääntämisestäkin. Sen verran vielä kontrolli toimii, että en sentään ääneen ole noita fiiliksiä päästänyt tulemaan ulos, mutta sisäisesti kiehuu. Ei sitä oikeasti saa rähjätä toiselle vain sen takia, että ei heti ensimmäisenä herättyään mainitse tyhjästä jääkaapista. Tai että ei ole pessyt pyykkiä, kun minäkään en ole pessyt..

Saunassa tosiaan tuli sitten se oivallus, että omaa pahaa oloanihan minä vain haluaisin päästellä ulos. Turhauttaa niin hirveästi, kun ne kuukautiset eivät vain ala ja mitään ei tunnu tapahtuvan. Pelottaa, mitä verikokeista selviää. Raivostuttaa, kun ihan väärät ihmiset tuntuvat tulevan raskaaksi sormia napsauttamalla, ja minä en. Raivostuttaa ihmisten tyhmyys, miten tehokkaasti tietyt ihmiset saavatkaan elämänsä sotkettua. Ja huolestuttaa samojen ihmisten puolesta, tärkeitä ja läheiisä kuitenkin. Tekisi niin hyvää saada kehitettyä kunnon itkupotkuraivari, niin että saisin huudettua pahaa oloa ulos ja itkettyä itseni väsyksiin... Yöunetkin kärsivät tulosten odottelusta (tai jostain muusta), nyt jo muutaman yön olen herännyt ilmeisesti jokaisen unijakson välissä.

Kullalle yritin puhua saunassa vilvoitellessa, miten luuseriksi tunsin oloni, kun kuukautiset eivät vieläkään olleet alkaneet, vaikka edellisenkin kerran saunassa kaksi viikkoa sitten olisin jo toivottanut ne kovin tervetulleiksi... Ei tuo oikein tainnut ymmärtää, en oikein saanut asioille sanoja. Ehkä minussa on vähän taikauskoistakin, pelkojen ääneen lausuminen voisi vaikka tehdä niistä totta...