Eilen oli taas ultrapäivä, käytiin Kotkassa vakoilemassa pikkuihmisen nykyistä vointia ja istukan sijaintia. Jälkimmäinen on hienosti kaukana kohdunsuulta, sen puolesta ei mitään huolia alatiesynnytyksessä. Pikkukaveri ei tuntenut oloaan kovin kuvauksellisesti, mokoma oli asettautunut poikittain sellaiseen asentoon, ettei lääkärikään tahtonut saada kuvista selvää. Minä ja Kulta arvailimme satunnaisia pätkiä selkärankaa tai sormia, mitään tolkkua niistä ei maallikko ottanut. Pääasia kuitenkin, että tärkeimmät mitat sai lääkäri katsottua, ja pikkuisella näyttäisi kaikki olevan kunnossa. Painoarvio oli 1380g päiväyksellä 28+6, kuulemma himppusen keskiarvon yläpuolella.
Sukupuoli näyttäisi nyt jäävän arvoitukseksi synnytyssaliin asti, niistä kuvista ei ollut toivoakaan saada mitään arvauksia. Ihan kiva toisaalta, jännitys paketin tarkemmasta sisällöstä säilyy edelleen. Kohta aletaan jo ollakin niin lähellä synnytystä, etten enää hurjasti haluaisi kurkkia etukäteen. Säilyy jännitys toisen lopullisesta olemuksesta, kun ei tiedä liikaa. Ihana sitten toukokuussa päästä tekemään tuttavuutta, nuuhkia päänahkaa ja katsoa, onko toisella isältään perityt heiluvat korvat vai minun eripariset... Jos ei mitään mutkia tule matkaan, tämä hyvin saattoi ollakin viimeinen ultrauskerta. Ainakaan minun pituudella tai leveydellä ei pitäisi tulla mutkia matkaan siinä, etteikö muksu mahtuisi ulos, ei ainakaan minusta tunnu että kovin tarkkaan synnytystapa-arvioon olisi aihetta. Ja niitäkin vissiin tehdään aika randomina joko ultralla tai pelkällä käsikopelolla.
Tänään käytiin Kullan kanssa ostamassa Jyskistä hoitopöytä. Hassua, vaikka kiersimme ihan kattavan valikoiman eri liikkeitä läpi, ainoastaan kahdessa sellaisia yleensä oli. Iskussa oli meidän budjettiin liian kallis malli, tämä tuntui tarpeeksi isolta, tukevalta ja sopivan hintaiselta. Lipastotilaa kolme kohtuullisen kokoista laatikkoa, ja molemmissa sivuissakin on lisähyllyt. Puunvärinen olisi ollut ihan ihanne, mutta eiköhän tuo valkoinenkin sovi ainakin hyvin meidän valkoisiin seiniin. Äitiysloman alkaessa voisi varmaan alkaa koota noita kalusteita ja suunnitella tulevaa huonejakoa. Makuuhuoneen ja työhuoneen voisi ehkä vaihtaa päittäin, työhuoneessa olisi ruhtinaallisesti tilaa käytössä makuuhuoneeseen verrattuna. Toisaalta siellä taas on vessa ihan vieressä, täältä joutuisi kävelemään monta metriä... Ei silti varmaan kymmentäkään, ei tämä nyt niin iso asunto ole. Minä kuitenkin haluan pikkuisen nukkumaan mahdollisimman lähelle meitä ainakin tiheiden yösyöntien ajaksi, ja hoitopistekin olisi kiva olla siinä lähellä sänkyä.
Hassua kyllä, miten paljon tavaraa yksi pienenpieni ihminen tarvitsee ympärilleen suhteessa omaan tilavuuteensa... Eikä se tavaran tarve suinkaan varmaan lakkaa vielä ensimmäiseen 30 vuoteen!
Tiistaina oli ensimmäinen perhevalmennus, aiheena raskauden loppu ja synnytykseen valmistautuminen. Ei siellä mitään ratkaisevaa uutta tietoa tainnut tulla, mielenkiintoisinta antia olivat video Kotkan synnytysosastolta ja toinen isäksi tulemisesta. Hyvin tutuntuntuisia ajatuksia kelasivat nekin isät päässään, samaistuminen oli helppoa etenkin siihen hämmennykseen siitä, että se mukula lopulta on maailmassa. Tosi sympaattiselta kuulosti jonkun isän toteamus, että oli ihan sormella varovasti tökkäissyt ja kokeillut...
Minun on edelleen vaikea kuvitella, miltä se elämä oikein voi tuntua sitten laitokselta lähdön jälkeen. Tänään telkkarissa ja lehdissä on paljon vilahdellut ihan tuoreita nyyttejä, ja kyllähän niistä jo sellainen "mulle heti yksi tuollainen kiitos" -olo tulee... Mutta miltä se oma sitten oikeasti sylissä tuntuu? Ja tuntuuko se heti omalta, vai meneekö ekat päivät ihan ihmetellessä? Osaataanko me hoitaa sitä oikein? Tykkääkö se meistä vanhempinaan vai haluaisiko mieluummin jonkun varman kokeneen hoitsun, joka osaa jo pelkästä hengitysrytmistä ennakoida seuraavat tarpeet? Onnistutaanko me luomaan toimiva päivärytmi vai tarjotaanko pikkuriiviölle ekan parin vuoden ajan kaikkia palveluita sekaisin ihan ympäri vuorokauden? Iiiikkk....
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ultra. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ultra. Näytä kaikki tekstit
perjantai 6. maaliskuuta 2009
torstai 8. tammikuuta 2009
Rakenneultrassa kaikki ok
Tänään kävimme taas äippäpolilla esittelemässä mahaa. Pikkukaveri oli suorastaan ällösöpön näköinen minun puolueettomalla näkökulmallani, puoli tuntia tutkimuspöydällä/sängyllä meni kuin siivillä.
Hurjan valmiin näköiseksi vauva oli jo kehittynyt! Ihan selkeä vauva, ei enää mitään alienmaista yhtään... Kasvaa vain pitäisi vielä hurjasti ennen kuin on valmis syntymään. Kaikki mitat olivat juuri mitä pitikin, ja niiden yhteistuloksena kone kuulemma ehdotti päivälleen samaa laskettua aikaa kuin mikä meillä onkin. Aika hyvin mitattu edellisellä kerralla! Pää tosin oli muutamaa päivää isomman vauvan näköinen, mutta sekin normaalirajoissa. Ja meidän molempien suvussa on paljon isopäisiä ihmisiä, ei mikään ihme...
Sukupuoltakin kysyttiin, ja todennäköisemmin kaiffari on poika kuin tyttö. Varmaa tulosta ei saatu, osassa kuvia tuo oli pojan ja osassa tytön näköinen. Pojan mukaan varmaan elellään Kullan kanssa kuitenkin, sen verran poikamaiselta tuo näytti minun silmiini sellaisessakin vaiheessa, kun päähuomio ei sinne jalkoväliin kiinnittynyt. Minä en kai vieläkään ole nähnyt muita kuin poikavauvamaisia unia, joten olin jo vähän epäillytkin, että kyytiläinen voisi hyvin olla isäänsä tullut.
Ultraava kätilö oli hurjan mukavan tuntuinen nuori tyttö. Ilmeisesti ihan juuri valmistunut tai vielä harjoittelija, totesi heti alkuun että hänellä voi kestää vähän pidempään, ja kävi vielä lopussa näyttämässä ottamiaan kuvia huoneen ulkopuolellakin jollekin. Minulle ainakin sopi loistavasti katsella pikkukaveria rauhassa, olisi ollut ikävää jos kätilö olisi ollut nopean kuvauksen ja äkkiä ulosajamisen linjoilla. Tuo tyttö saisi tulla synnyttämäänkin meidän kanssa, jos silloin on tuolla vielä talossa. Tosin kaikki tuolla äitipolilla ovat aina olleet tosi kivan tuntuisia, kenessäkään ei mitään valitettavaa.
Istukka on kuulemma tuossa ihan edessä, missä se valitettavasti vaimentaa liikkeitä aika tehokkaasti. Sen verran alhaallakin, että käydään vielä maaliskuussa varmistusultrassa katsomassa sen sijaintia, ettei ole kasvaessaan ja kohdun kasvaessa joutunut siihen kohdunsuun päälle.
Siskoni olivat ulkomailla käymässä joulun ja uuden vuoden, ja olivat tuoneet meillekin tuliaisia. Minulle teetä ja lankojen värjäämiseen Cool-Aid-pusseja, pikkuiselle sukkia, bodyjä ja ehkä maailman söpöimmän potkupukutyyppisen asun. Aivan ihania! Puku roikkuu parhaillaankin tuossa kirjahyllyni reunassa, en raaskinut piilottaa sitä... Ja tuleva mummo oli sortunut tekemään ensimmäisen ostoksensa, puisen palapelin maatilan eläimistä. Kokonaisuudessaan palapeli on tosi hauska, ja minua lämmitti erityisesti se, että sieltä löytyivät kaikki meidän perheen tärkeät eläimet. Monta lammasta - minä olen keräillyt erilaisia lammaskamoja jo melkein 20 vuotta, possu ja hevonen siskojeni intohimoja ajatellen...
Tänään viikkoja jo 20+6, huomenna taas tasaviikot.
Hurjan valmiin näköiseksi vauva oli jo kehittynyt! Ihan selkeä vauva, ei enää mitään alienmaista yhtään... Kasvaa vain pitäisi vielä hurjasti ennen kuin on valmis syntymään. Kaikki mitat olivat juuri mitä pitikin, ja niiden yhteistuloksena kone kuulemma ehdotti päivälleen samaa laskettua aikaa kuin mikä meillä onkin. Aika hyvin mitattu edellisellä kerralla! Pää tosin oli muutamaa päivää isomman vauvan näköinen, mutta sekin normaalirajoissa. Ja meidän molempien suvussa on paljon isopäisiä ihmisiä, ei mikään ihme...
Sukupuoltakin kysyttiin, ja todennäköisemmin kaiffari on poika kuin tyttö. Varmaa tulosta ei saatu, osassa kuvia tuo oli pojan ja osassa tytön näköinen. Pojan mukaan varmaan elellään Kullan kanssa kuitenkin, sen verran poikamaiselta tuo näytti minun silmiini sellaisessakin vaiheessa, kun päähuomio ei sinne jalkoväliin kiinnittynyt. Minä en kai vieläkään ole nähnyt muita kuin poikavauvamaisia unia, joten olin jo vähän epäillytkin, että kyytiläinen voisi hyvin olla isäänsä tullut.
Ultraava kätilö oli hurjan mukavan tuntuinen nuori tyttö. Ilmeisesti ihan juuri valmistunut tai vielä harjoittelija, totesi heti alkuun että hänellä voi kestää vähän pidempään, ja kävi vielä lopussa näyttämässä ottamiaan kuvia huoneen ulkopuolellakin jollekin. Minulle ainakin sopi loistavasti katsella pikkukaveria rauhassa, olisi ollut ikävää jos kätilö olisi ollut nopean kuvauksen ja äkkiä ulosajamisen linjoilla. Tuo tyttö saisi tulla synnyttämäänkin meidän kanssa, jos silloin on tuolla vielä talossa. Tosin kaikki tuolla äitipolilla ovat aina olleet tosi kivan tuntuisia, kenessäkään ei mitään valitettavaa.
Istukka on kuulemma tuossa ihan edessä, missä se valitettavasti vaimentaa liikkeitä aika tehokkaasti. Sen verran alhaallakin, että käydään vielä maaliskuussa varmistusultrassa katsomassa sen sijaintia, ettei ole kasvaessaan ja kohdun kasvaessa joutunut siihen kohdunsuun päälle.
Siskoni olivat ulkomailla käymässä joulun ja uuden vuoden, ja olivat tuoneet meillekin tuliaisia. Minulle teetä ja lankojen värjäämiseen Cool-Aid-pusseja, pikkuiselle sukkia, bodyjä ja ehkä maailman söpöimmän potkupukutyyppisen asun. Aivan ihania! Puku roikkuu parhaillaankin tuossa kirjahyllyni reunassa, en raaskinut piilottaa sitä... Ja tuleva mummo oli sortunut tekemään ensimmäisen ostoksensa, puisen palapelin maatilan eläimistä. Kokonaisuudessaan palapeli on tosi hauska, ja minua lämmitti erityisesti se, että sieltä löytyivät kaikki meidän perheen tärkeät eläimet. Monta lammasta - minä olen keräillyt erilaisia lammaskamoja jo melkein 20 vuotta, possu ja hevonen siskojeni intohimoja ajatellen...
Tänään viikkoja jo 20+6, huomenna taas tasaviikot.
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
It's alive and kicking!
Tänään käytiin ultrassa, ja saatiin ihan parhaita uutisia. Penska on elossa ja sätkyttelee siellä itsekseen erittäin tyytyväisen näköisenä. Pituutta hömppiksellä on 4,9cm ja niskaturvotusta 0,8mm, ei siis mitään huomautettavaa niissä. Veriseulan tuloksia vielä joudutaan odottamaan pari viikkoa, mutta tuskin niissäkään mitään on, kun kaikki rakenteet ja niskapoimu olivat ihan sen näköiset kuin pitikin. Voi meidän pikkuista, niin suloinen, niin suloinen... Laskettu aika aikaistui parilla päivällä, uusi on nyt 22.5.09, eli tänään ollaan jo 11+5:ssä menossa. Niin se aika rientää.
Oli aivan ihana nähdä toisen heiluttelevan siellä käsiä ja jalkoja. Joku aamuvenyttely ehkä menossa, tai mistäs minä tiedän. Liikkis pikkuinen kuitenkin... Kultaakin hymyilytti kovasti katsella toisen touhuja. Minä katselin vedet silmissä, ja hoitajakin näytti olevan aidosti innoissaan, kun toinen liikahteli siellä omia aikojaan. Tosi ihana käynti!
Huoli toisen hyvinvoinnista helpotti heti ainakin toistaiseksi, loppupäivä meni aikalailla hymyillessä. Töissä piti heti esitellä kuvaa kaikille, meidän uusille pojillekin... (katsoivat minun intoiluani tosi pitkään)
Vielä edittinä loppukommentti: Uskalsin lopulta avata Lemonkidsille tekemäni vaatetilauspaketin, ja kaikki vaatteet ovat juuri minun kokoani ja tosi hyvän tuntuiset päällä. Ihanaa! Huomenna ei kiitos puristaville housuille!
Oli aivan ihana nähdä toisen heiluttelevan siellä käsiä ja jalkoja. Joku aamuvenyttely ehkä menossa, tai mistäs minä tiedän. Liikkis pikkuinen kuitenkin... Kultaakin hymyilytti kovasti katsella toisen touhuja. Minä katselin vedet silmissä, ja hoitajakin näytti olevan aidosti innoissaan, kun toinen liikahteli siellä omia aikojaan. Tosi ihana käynti!
Huoli toisen hyvinvoinnista helpotti heti ainakin toistaiseksi, loppupäivä meni aikalailla hymyillessä. Töissä piti heti esitellä kuvaa kaikille, meidän uusille pojillekin... (katsoivat minun intoiluani tosi pitkään)
Vielä edittinä loppukommentti: Uskalsin lopulta avata Lemonkidsille tekemäni vaatetilauspaketin, ja kaikki vaatteet ovat juuri minun kokoani ja tosi hyvän tuntuiset päällä. Ihanaa! Huomenna ei kiitos puristaville housuille!
perjantai 17. lokakuuta 2008
Laskettu aika
Tänään oli taas ultra-aamu, tällä kertaa Kuusankoskella eikä Kotkassa. Heräsin jo viideltä jännäilemään, tosin maltoin sentään pysyä sängyssä kellon soimiseen asti. Aika oli ysiltä, joten olin paikalla (reteästi oikein taksilla matkustaen) 8.35. Sisään lääkärille pääsin 9.20 ja ulos lääkäriltä 9.22. Nopea toimitus... Töissä olin kymmenen jälkeen löydettyäni ensin oikean bussipysäkin ja haettuani työkavereille hyvää pullaa asian kunniaksi.
Pääasiat kuitenkin selvisivät. Sydän lyö aina vain, ja tyyppi vastaa nyt rv 8+4, eli laskettu aika on 25.5.09. Hienoa! Ihan päivälleen osuivat arvailuni raskautumisajankohdasta, omat epäilyni olivat juuri 25-26.5.
Nyt on taas ihan ylionnellinen olo... Ja nyt ehkä uskaltaa suhtautua pahoinvoinnin vähenemiseenkin rauhallisemmin, tällä viikolla olo on ollut aika mukava suuren osan ajasta.
Kulta on parhaillaan työkaverinsa eläköitymisbileissä, toivottavasti heillä on mukavaa siellä. Saas nähdä, kuin tehokkaasti tuo avautuu alkoholia nautittuaan tällä kertaa lähiympäristölleen...
Pääasiat kuitenkin selvisivät. Sydän lyö aina vain, ja tyyppi vastaa nyt rv 8+4, eli laskettu aika on 25.5.09. Hienoa! Ihan päivälleen osuivat arvailuni raskautumisajankohdasta, omat epäilyni olivat juuri 25-26.5.
Nyt on taas ihan ylionnellinen olo... Ja nyt ehkä uskaltaa suhtautua pahoinvoinnin vähenemiseenkin rauhallisemmin, tällä viikolla olo on ollut aika mukava suuren osan ajasta.
Kulta on parhaillaan työkaverinsa eläköitymisbileissä, toivottavasti heillä on mukavaa siellä. Saas nähdä, kuin tehokkaasti tuo avautuu alkoholia nautittuaan tällä kertaa lähiympäristölleen...
perjantai 3. lokakuuta 2008
Meillä on salamatkustaja
Keskiviikkona iltapäivällä tuli äitiyspolilta kiireellinen kutsu neuvolan laskemien viikkojen mukaiseen niskapoimu-ultraan, ja ainoa mahdollinen aika annettiin heti eiliselle torstaiaamulle klo 8.15. Tuli vähän kiire ja paniikki miettiä molempien työpoissaolot ja aikataulutukset.. Minua jännitti aivan sairaasti, ja Kultaakin kai illalla.
Torstaina sitten herättiin jo klo 5.30, että ehdittiin 6.30 Kotkaa kohti puksuttelevaan junaan. Minä en meinannut pysyä nahoissani, jännitti vain entistä enemmän, oksetti ja ahdisti... Kulta istui vieressä tyynen rauhallisena, häntä ei hetkauttanut mikään. Käytiin sairaalassa vielä aamuteellä ja mustikkakeitolla, ja sitten hipsittiin äippäpolille aikataulun mukaisesti.
Kutsu kävi pieneen hämärään huoneeseen, ja kätilö ultrasi ensin vatsanpeitteiden päältä löytämättä mitään. Siirryttiin katsomaan sisäpuolelta ja täti kuulosti jo vähän huolestuneelta kysellessään raskausoireita. Ruskuaispussi löytyi ja jotain joka ehkä vähän väpätti sen reunassa, mitään varmaa ei sillä koneella tai kätilön näkemyksellä voinut sanoa. Se oli varmaa, että neuvolan ajatus 12+4 viikosta ei ainakaan täsmäisi missään tapauksessa. Minut ja Kulta passitettiin takaisin käytävälle, ja jäätiin odottelemaan lääkäriä ja jatkoa.
Kolmen kätilön ryhmittymä nappasi meidät siinä välissä vielä toiseen huoneeseen katsomaan tilannetta toisella koneella. Ilmeisesti tämä oli uudempi laite, koska sillä zoomaillessa syke näkyi jo ihan selkeästi edelliseen verrattuna, ja vähän saatiin mittailtuakin. Salamatkustajan syke oli 80 lyönnin luokkaa minuutissa, minun kuulemma hitaampi, ja pituutta tyypillä n. 3,3 millimetriä. Saimme kuvankin mukaan otettavaksi... Ihana, miten innoissaan kätilötkin tuntuivat olevan siitä, että siellä selvästi jotain pienenpientä oli matkassa.
Taas käytävälle, ja kohta lääkärin ja kolmannen laitteen tutkittavaksi. Nyt ei enää ilmennyt mitään uutta muksusta. Kohdun ja muksun koko vastasivat ihan sitä, mitä sen yksityisen gynekäynnin jälkiseurauksena voisi odottaakin, eli tyyppi on löytänyt tiensä limakalvoille vasta sen jälkeen. Pikkuriikkinen, mutta maasta se pienikin ponnistaa. Laskettua aikaakaan emme vielä saaneet, kaikki sellaiset mittataulukot alkavat kuulemma vasta 5 millimetristä...
Nyt on kerrottu sukulaisillekin suuri uutinen. Tuleva mummo oli meitä hakemassa pois sairaalasta, ja muille sitten soiteltiin tai laitettiin tekstiviestejä. Tottakai tästä on vielä pitkä matka toukokuuhun, mutta sykkeen löytyminen on kuitenkin jo niin vahva viite siitä, että asiat olisivat sinnepäin kuin pitääkin. Ja nyt jos tulisi huonoja uutisia jossain vaiheessa, niitä ainakin voisi käsitellä perhepiirissä avoimesti, ihmiset tietävät missä mennään.
Pikkusisarteni reaktiot lämmittivät minua erityisesti, ne olivat niin tyypillisiä heille. Yksi soitti ja hehkutti, puhui miljoona sanaa minuutissa ja ei ollut pysyä nahoissaan. Yksi lähetti tekstarin, joka oli tosi innoissaan, oli jo vähän arvaillutkin ja jatkuva hymyily häiritsi matikan opiskelua pahasti. Yksi laittoi tekstarin "heh heh aikamoinen pommi", ja muutaman tunnin päästä onnittelut erikseen. Ihania kaikki, minun rakkaita.
Ihanaa, että Kulta oli siellä sairaalassa mukana. Tuo itsekin totesi että oli tosi kiva olla mukana ja nähdä elonmerkit. Minä olisin varmaan hajonnut sen ekan kurkkauksen aikana tosi pahasti, jos ei toinen olisi ollut siinä vieressä rauhallisena ja varmana. Jälkeenpäin tuo itsekin kyllä totesi minulle, että oli ihmetellyt omaa rauhallisuuttaan koko reissun ajan.
Seuraava ultraus parin viikon päästä, silloin jos saataisiin jo laskettua pikkutyypille laskettu aikakin. Se on onneksi vähän lähempänä. Lupasin pärjätä sen reissun itsekin, kun Kullalla on joku sellainen työjuttu, mistä on tosi vaikea olla poissa eikä tuo kauheasti edes haluaisi. Toivottavasti siellä sitten olisi lupaavasti kehittynyt pikkuinen silloin näkyvillä.
Nyt minä kuitenkin keskityn vain hehkuttamaan tätä olotilaa ja nauttimaan tuosta kolmen millin tiedosta, pienestähän se on kuitenkin lähdettävä liikkelle ennen kuin iso 3 kilon otus saadaan syliin. Hassua, miten pienellä voikaan olla jo sydän! Ja miten pieniä asioita noilla ultralaitteilla saadaankaan mittailtua....
Torstaina sitten herättiin jo klo 5.30, että ehdittiin 6.30 Kotkaa kohti puksuttelevaan junaan. Minä en meinannut pysyä nahoissani, jännitti vain entistä enemmän, oksetti ja ahdisti... Kulta istui vieressä tyynen rauhallisena, häntä ei hetkauttanut mikään. Käytiin sairaalassa vielä aamuteellä ja mustikkakeitolla, ja sitten hipsittiin äippäpolille aikataulun mukaisesti.
Kutsu kävi pieneen hämärään huoneeseen, ja kätilö ultrasi ensin vatsanpeitteiden päältä löytämättä mitään. Siirryttiin katsomaan sisäpuolelta ja täti kuulosti jo vähän huolestuneelta kysellessään raskausoireita. Ruskuaispussi löytyi ja jotain joka ehkä vähän väpätti sen reunassa, mitään varmaa ei sillä koneella tai kätilön näkemyksellä voinut sanoa. Se oli varmaa, että neuvolan ajatus 12+4 viikosta ei ainakaan täsmäisi missään tapauksessa. Minut ja Kulta passitettiin takaisin käytävälle, ja jäätiin odottelemaan lääkäriä ja jatkoa.
Kolmen kätilön ryhmittymä nappasi meidät siinä välissä vielä toiseen huoneeseen katsomaan tilannetta toisella koneella. Ilmeisesti tämä oli uudempi laite, koska sillä zoomaillessa syke näkyi jo ihan selkeästi edelliseen verrattuna, ja vähän saatiin mittailtuakin. Salamatkustajan syke oli 80 lyönnin luokkaa minuutissa, minun kuulemma hitaampi, ja pituutta tyypillä n. 3,3 millimetriä. Saimme kuvankin mukaan otettavaksi... Ihana, miten innoissaan kätilötkin tuntuivat olevan siitä, että siellä selvästi jotain pienenpientä oli matkassa.
Taas käytävälle, ja kohta lääkärin ja kolmannen laitteen tutkittavaksi. Nyt ei enää ilmennyt mitään uutta muksusta. Kohdun ja muksun koko vastasivat ihan sitä, mitä sen yksityisen gynekäynnin jälkiseurauksena voisi odottaakin, eli tyyppi on löytänyt tiensä limakalvoille vasta sen jälkeen. Pikkuriikkinen, mutta maasta se pienikin ponnistaa. Laskettua aikaakaan emme vielä saaneet, kaikki sellaiset mittataulukot alkavat kuulemma vasta 5 millimetristä...
Nyt on kerrottu sukulaisillekin suuri uutinen. Tuleva mummo oli meitä hakemassa pois sairaalasta, ja muille sitten soiteltiin tai laitettiin tekstiviestejä. Tottakai tästä on vielä pitkä matka toukokuuhun, mutta sykkeen löytyminen on kuitenkin jo niin vahva viite siitä, että asiat olisivat sinnepäin kuin pitääkin. Ja nyt jos tulisi huonoja uutisia jossain vaiheessa, niitä ainakin voisi käsitellä perhepiirissä avoimesti, ihmiset tietävät missä mennään.
Pikkusisarteni reaktiot lämmittivät minua erityisesti, ne olivat niin tyypillisiä heille. Yksi soitti ja hehkutti, puhui miljoona sanaa minuutissa ja ei ollut pysyä nahoissaan. Yksi lähetti tekstarin, joka oli tosi innoissaan, oli jo vähän arvaillutkin ja jatkuva hymyily häiritsi matikan opiskelua pahasti. Yksi laittoi tekstarin "heh heh aikamoinen pommi", ja muutaman tunnin päästä onnittelut erikseen. Ihania kaikki, minun rakkaita.
Ihanaa, että Kulta oli siellä sairaalassa mukana. Tuo itsekin totesi että oli tosi kiva olla mukana ja nähdä elonmerkit. Minä olisin varmaan hajonnut sen ekan kurkkauksen aikana tosi pahasti, jos ei toinen olisi ollut siinä vieressä rauhallisena ja varmana. Jälkeenpäin tuo itsekin kyllä totesi minulle, että oli ihmetellyt omaa rauhallisuuttaan koko reissun ajan.
Seuraava ultraus parin viikon päästä, silloin jos saataisiin jo laskettua pikkutyypille laskettu aikakin. Se on onneksi vähän lähempänä. Lupasin pärjätä sen reissun itsekin, kun Kullalla on joku sellainen työjuttu, mistä on tosi vaikea olla poissa eikä tuo kauheasti edes haluaisi. Toivottavasti siellä sitten olisi lupaavasti kehittynyt pikkuinen silloin näkyvillä.
Nyt minä kuitenkin keskityn vain hehkuttamaan tätä olotilaa ja nauttimaan tuosta kolmen millin tiedosta, pienestähän se on kuitenkin lähdettävä liikkelle ennen kuin iso 3 kilon otus saadaan syliin. Hassua, miten pienellä voikaan olla jo sydän! Ja miten pieniä asioita noilla ultralaitteilla saadaankaan mittailtua....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)