perjantai 3. lokakuuta 2008

Meillä on salamatkustaja

Keskiviikkona iltapäivällä tuli äitiyspolilta kiireellinen kutsu neuvolan laskemien viikkojen mukaiseen niskapoimu-ultraan, ja ainoa mahdollinen aika annettiin heti eiliselle torstaiaamulle klo 8.15. Tuli vähän kiire ja paniikki miettiä molempien työpoissaolot ja aikataulutukset.. Minua jännitti aivan sairaasti, ja Kultaakin kai illalla.

Torstaina sitten herättiin jo klo 5.30, että ehdittiin 6.30 Kotkaa kohti puksuttelevaan junaan. Minä en meinannut pysyä nahoissani, jännitti vain entistä enemmän, oksetti ja ahdisti... Kulta istui vieressä tyynen rauhallisena, häntä ei hetkauttanut mikään. Käytiin sairaalassa vielä aamuteellä ja mustikkakeitolla, ja sitten hipsittiin äippäpolille aikataulun mukaisesti.

Kutsu kävi pieneen hämärään huoneeseen, ja kätilö ultrasi ensin vatsanpeitteiden päältä löytämättä mitään. Siirryttiin katsomaan sisäpuolelta ja täti kuulosti jo vähän huolestuneelta kysellessään raskausoireita. Ruskuaispussi löytyi ja jotain joka ehkä vähän väpätti sen reunassa, mitään varmaa ei sillä koneella tai kätilön näkemyksellä voinut sanoa. Se oli varmaa, että neuvolan ajatus 12+4 viikosta ei ainakaan täsmäisi missään tapauksessa. Minut ja Kulta passitettiin takaisin käytävälle, ja jäätiin odottelemaan lääkäriä ja jatkoa.

Kolmen kätilön ryhmittymä nappasi meidät siinä välissä vielä toiseen huoneeseen katsomaan tilannetta toisella koneella. Ilmeisesti tämä oli uudempi laite, koska sillä zoomaillessa syke näkyi jo ihan selkeästi edelliseen verrattuna, ja vähän saatiin mittailtuakin. Salamatkustajan syke oli 80 lyönnin luokkaa minuutissa, minun kuulemma hitaampi, ja pituutta tyypillä n. 3,3 millimetriä. Saimme kuvankin mukaan otettavaksi... Ihana, miten innoissaan kätilötkin tuntuivat olevan siitä, että siellä selvästi jotain pienenpientä oli matkassa.

Taas käytävälle, ja kohta lääkärin ja kolmannen laitteen tutkittavaksi. Nyt ei enää ilmennyt mitään uutta muksusta. Kohdun ja muksun koko vastasivat ihan sitä, mitä sen yksityisen gynekäynnin jälkiseurauksena voisi odottaakin, eli tyyppi on löytänyt tiensä limakalvoille vasta sen jälkeen. Pikkuriikkinen, mutta maasta se pienikin ponnistaa. Laskettua aikaakaan emme vielä saaneet, kaikki sellaiset mittataulukot alkavat kuulemma vasta 5 millimetristä...

Nyt on kerrottu sukulaisillekin suuri uutinen. Tuleva mummo oli meitä hakemassa pois sairaalasta, ja muille sitten soiteltiin tai laitettiin tekstiviestejä. Tottakai tästä on vielä pitkä matka toukokuuhun, mutta sykkeen löytyminen on kuitenkin jo niin vahva viite siitä, että asiat olisivat sinnepäin kuin pitääkin. Ja nyt jos tulisi huonoja uutisia jossain vaiheessa, niitä ainakin voisi käsitellä perhepiirissä avoimesti, ihmiset tietävät missä mennään.

Pikkusisarteni reaktiot lämmittivät minua erityisesti, ne olivat niin tyypillisiä heille. Yksi soitti ja hehkutti, puhui miljoona sanaa minuutissa ja ei ollut pysyä nahoissaan. Yksi lähetti tekstarin, joka oli tosi innoissaan, oli jo vähän arvaillutkin ja jatkuva hymyily häiritsi matikan opiskelua pahasti. Yksi laittoi tekstarin "heh heh aikamoinen pommi", ja muutaman tunnin päästä onnittelut erikseen. Ihania kaikki, minun rakkaita.

Ihanaa, että Kulta oli siellä sairaalassa mukana. Tuo itsekin totesi että oli tosi kiva olla mukana ja nähdä elonmerkit. Minä olisin varmaan hajonnut sen ekan kurkkauksen aikana tosi pahasti, jos ei toinen olisi ollut siinä vieressä rauhallisena ja varmana. Jälkeenpäin tuo itsekin kyllä totesi minulle, että oli ihmetellyt omaa rauhallisuuttaan koko reissun ajan.

Seuraava ultraus parin viikon päästä, silloin jos saataisiin jo laskettua pikkutyypille laskettu aikakin. Se on onneksi vähän lähempänä. Lupasin pärjätä sen reissun itsekin, kun Kullalla on joku sellainen työjuttu, mistä on tosi vaikea olla poissa eikä tuo kauheasti edes haluaisi. Toivottavasti siellä sitten olisi lupaavasti kehittynyt pikkuinen silloin näkyvillä.

Nyt minä kuitenkin keskityn vain hehkuttamaan tätä olotilaa ja nauttimaan tuosta kolmen millin tiedosta, pienestähän se on kuitenkin lähdettävä liikkelle ennen kuin iso 3 kilon otus saadaan syliin. Hassua, miten pienellä voikaan olla jo sydän! Ja miten pieniä asioita noilla ultralaitteilla saadaankaan mittailtua....

Ei kommentteja: