Turhan aikaisia huolia?

Meillä on niskapoimu-ultra vasta ensi viikolla, mutta nyt pari päivää olen aktiivisesti murehtinut, missä vaiheessa joudun vuoden päästä palaamaan mammalomalta töihin ja onnistuisiko muksun hoitaminen edes vuoden vanhaksi kotona itse. Vanhempainrahakausi päättyy jo helmikuun lopussa 2010 nykyisen lasketun ajan mukaan, ja silloin mukulaparka ei vielä ole kuin ehkä juuri ja juuri yhdeksänkuukautinen. Ei sen ikäistä vielä haluaisi hoitoon laittaa... Jos ensi kesän kesäloman voisin pitää silloin ja muutaman kertyneen talvilomapäivän, siitä saisi kuukauden verran tai vähän ylikin armonaikaa.

Meidän taloutemme ei varmaankaan salli ainakaan minun jäämistäni kotihoidontuelle, jos joku jää niin se on mies. Ei olla puhuttu vielä, haluaisiko tuo jäädä, en tiedä että olisiko se mahdollistakaan. Molemmat ollaan sen verran pienipalkkaisissa ammateissa ja asuminen ja lainanlyhennykset vaativat rahaa joka kuukausi, molempien palkkoja tarvitaan... Hitsi kun tuo ukko löytäisi yllättäen jonkun hyväpalkkaisen homman, josta saisi tuplasti rahaa sen mitä nykyään! Helpottaisi kovasti...

Olisikohan tämä murhe toistaiseksi vielä turhan aikainen? Jos nyt ensin vaikka päästäisiin niskapoimuista "läpi" ja saataisiin muksu elävänä syliin asti, sitten murehdittaisiin näitä lisää?

Tänään on muuten taas hyvä ja hyvävointinen päivä. Hassusti tuntuu, että joka toinen päivä mieliala on hyvä ja tasainen, ei väsytä tai okseta liikaa jne... Joka toinen päivä ei sitten ole, mutta niistäkin on aina hengissä selvitty. Ja jokohan se pahoinvointi alkaisi kohta kokonaan helpottaa? Töissäkin oli tänään tosi mukava päivä, uusi myyntituote toi ihanasti uutta potkua koko meidän toimistolle.

Ensimmäinen mahakuva

Eilen innostuin kuvaamaan mahaani tasan 10 raskausviikon kunniaksi (ainakin jos ultraa voi uskoa). Ei tuo pötsi vielä kyllä kovin vauvamaiselta näytä, lähinnä siltä kuin olisin lihonut kovasti entisestään... No, tästä on nyt kuitenkin hyvä lähteä liikkeelle. Selvästi maha on kuitenkin kasvanut, olen nyt pärjäillyt yksillä housuilla ja parilla hameella, muut alaosat on jo saanut hylätä kaapin pohjalle.



Kuorossa tuli eilen illalla todettua, että noissa ainoissa jalkaan menevissä normaalihousuissani ei enää voi laulaa. Pakko se on kohta alkaa metsästää äitiysmallisia... Voi hitsi, shoppailuhan voi jopa olla mukavaa jos sopivia kokoja tulee jostain vastaan. Onneksi hameet sopivat edelleen laulaessakin, tänään laulutunnilla tuli testattua.

Tänään oli töissä koko päivän niin surkki oli pahoinvoinnin ja väsymyksen takia, että lähdin jo tuntia aiemmin kotiinpäin. Muuten on olo enimmäkseen ollut positiivissävytteinen, pahoinvointia on vähemmän kuin aiemmin useimmiten. Ja nytkään en pahoinvointia sinänsä osaa harmitella, kohtuudella nautittuna se on paras merkki siitä, että istukan pitäisi toimia ja Tyypin olla hengissä.

Siskoni olivat meillä kylässä lauantai-sunnuntaiyön. Oli tosi mukavaa nähdä heitä pitkästä aikaa, ja päästä rauhassa höpisemään. Sopukin säilyi koko reissun, ainoastaan sunnuntaiaamuna E:n kanssa meinasi tulla sanomista, kun kasvoille suihkutettu hiuslakka laukaisi hyvin äkäisen pahoinvointiaallon. Tytöt olivat ihanan innoissaan meidän projektista. Heistä taisi tuntua ihan yhtä hassulta kuin minustakin, että jossain vaiheessa meitä oli periaatteessa 4 henkeä kasassa pienellä kahden hengen sohvalla, kun Tyyppikin lasketaan mukaan.

Vielä hassumpaa on se, että Tyypin pitäisi jo liikehtiä yksinään mahan sisäpuolella. Käsittämätön ajatus, joku pieni räpistelijä minun sisällä... Ja kertakaikkisen ihana ja hellyttävä!

Niskapoimu-ultra on 5.11. eli ensi viikon keskiviikkona. Vielä ei jännitä tavallista enempää, jos niin voi sanoa. Eiköhän se "iiiiik"-olo sieltä taas tule, kun päästään vähän lähemmä. Toivottavasti siellä nyt olisi kaikki hyvin.

Laskettu aika

Tänään oli taas ultra-aamu, tällä kertaa Kuusankoskella eikä Kotkassa. Heräsin jo viideltä jännäilemään, tosin maltoin sentään pysyä sängyssä kellon soimiseen asti. Aika oli ysiltä, joten olin paikalla (reteästi oikein taksilla matkustaen) 8.35. Sisään lääkärille pääsin 9.20 ja ulos lääkäriltä 9.22. Nopea toimitus... Töissä olin kymmenen jälkeen löydettyäni ensin oikean bussipysäkin ja haettuani työkavereille hyvää pullaa asian kunniaksi.

Pääasiat kuitenkin selvisivät. Sydän lyö aina vain, ja tyyppi vastaa nyt rv 8+4, eli laskettu aika on 25.5.09. Hienoa! Ihan päivälleen osuivat arvailuni raskautumisajankohdasta, omat epäilyni olivat juuri 25-26.5.

Nyt on taas ihan ylionnellinen olo... Ja nyt ehkä uskaltaa suhtautua pahoinvoinnin vähenemiseenkin rauhallisemmin, tällä viikolla olo on ollut aika mukava suuren osan ajasta.

Kulta on parhaillaan työkaverinsa eläköitymisbileissä, toivottavasti heillä on mukavaa siellä. Saas nähdä, kuin tehokkaasti tuo avautuu alkoholia nautittuaan tällä kertaa lähiympäristölleen...

7 vuotta on aika kauan

Eilen tuli minulla ja Kullalla täyteen 7 vuotta yhteistä olemista. Seitsemän!!!! How the fuck did that happen??? Seitsemän vuotta on about neljäsosa elämästäni. Saman miehen kanssa... Nyt viimeisiä kuukausia kahden, jos kaikki menee hyvin. Ensi vuonna meillä on sitten suhteessa kolmaskin osapuoli. Seitsemän vuotta tästä ja se kolmas osapuoli on jo iso aktiivinen ekaluokkalainen, me ollaan yli kolmekymppisiä "käpyjä"... Pelottavaa oikeasti, jos alkaa ajatella. Parempi kun ei ajattele, on vain ja nauttii nykyhetkestä! Eiköhän se tulevaisuus osaa pitää huolen itsestään.

Mutta juu, kuitenkin eilen pienimuotoisesti juhlistettiin tätä suurta päivää. Kulta teki hyvää kalaa ruuaksi ja jälkiruuaksi Daim-kakkua. Illaksi olin varannut meille läheisen baarin saunatilan pariksi tunniksi. Löylyteltiin rauhassa, höpötettiin, Kulta joi pari olutta ja siideriä, minä omenalimsaa. Oli tosi mukavaa. Johonkin väliin päivää saatiin vähän K18-touhujakin mahdutettua.

Meidän K18-osasto kärsii kyllä tällä hetkellä pahoinvoinneistani vähän liikaakin.. Tai ainakin minua harmittaa, kun halut ja kyvytkin tuntuvat olevan vaikeasti löydettävissä. Kun on koko ajan sellainen "oksennankohan 10 minuutin päästä?"-olo, seksi ei oikein nappaa, vaikka sitä oksua ei vielä toistaiseksi ole kertaaakaan tullut. Eikä kyllä tarvitsekaan. Väsyttääkin ihan tautisesti koko ajan... Jos oloa pysähtyy ajattelemaan, tulos on aika masentava. Suurimman osan päivästä yritänkin vain touhottaa eteenpäin ajattelematta liikaa, parempi kun ei ajattele liikaa. Muutama viikko enää, sitten tämä toivottavasti helpottaa. Ja toki kieroutuneella raskautuneen naisen logiikalla olen iloinen siitä, että oireita on. Jos ovat pari tuntia hereilläoloajasta hukassa, ehdin jo olla ihan varma kohtukuolemasta..

Kullan kanssa totesimme eilen ihan selkeän asenne-eron ajattelutavassamme tällä hetkellä. Siinä missä minulla on tämä raskaus mielessä aivan koko ajan, Kulta muistaa sen aina hetkittäin ja unohtaa täysin välissä. Varmaan jo ihan biologiaankin liittyvä ero, luolamies tuskin voi keskittyä metsästykseen jos miettii vain koko ajan kotiluolassa odottavan naisen sisälmyksiä. Odottelevan luolanaisen taas on ehkä ihan hyväkin vähän miettiä mitä touhuaa ja mitä suuhunsa laittaa. Ja pahoinvointi 24/7 on hyvä tapa muistaa asia ihan koko ajan... Muidenkin tuttujen kanssa puhuessa samaa sukupuolierotusta on ollut ilmassa.

Toivottavasti liittäminen onnistuu, alla vielä päivän piristyksenä muille tämän päiväinen eka itkunaiheeni. Mielityn blogista löytyi tämmöinen video, missä ei kai pitäisi olla mitään kovin liikuttavaa? Posket märkinä sitä kuitenkin katselin. Mitään hormoneita minulla veressä, minullako? Muita lähipäivien itkunaiheita: pomon vauvavideot, tv-sarjat, eilinen ystävän blogikirjoitus suhteensa historiasta...

Äitiongelma

Äitini mielestä minun ja Kullan olisi korkea aika mennä naimisiin. Itse asiassa niin korkea, että äiti pari kuukautta sitten ehdotti, että minä lopettaisin seksin ja vauvan yrittämisen kokonaan siihen asti, että "Kulta ymmärtäisi sinun kantasi ja haluaisi mennä kanssasi naimisiin". Ei minun kantani ole se, että meidän pitää ehdottomasti olla naimisissa ennen lasten saamista! Meistä kahdesta Kulta on aina ollut se vakuuttuneempi osapuoli siitä, että joskus mennään... Ajankohtaa tuokaan ei osaa sanoa.

Tuo episodi johti siihen, että ainakin minun puoleltani välit äitiin ovat vähän viilenneet. Tekstailen kyllä edelleen lähes päivittäin, mutta usein lähinnä jotain himphamppua, en mitään todellisia kuulumisia. Vrt. täällä on harmaata ja kohta pitää lähteä töihin, verrattuna siihen että kertoisin jotain mikä oikeasti pyörii mielen päällä. Ei tee mieli kertoa asioita, kun on sellainen olo, että toinen ei hyväksy meidän olemistamme ja elämäntapaamme. Kautta vuosien äiti on muutenkin kyseenalaistanut minun ja Kullan suhteen välillä aika kovasti.

Nyt sitten eilen pikkuveljen kanssa jutellessa veli totesi, että hänkin on nyt vauvauutisen jälkeen saanut kuulla saarnoja siitä, miten minun ja Kullan pitäisi kertakaikkiaan mennä naimisiin nyt. Verenpaine sen kun kohoaa minun päässäni. Saahan äiti yksinään höpistä mitä haluaa, kunhan ei tuota ilosanomaa enää meille jaa... Harmittaa silti.

Naimisiinmenemistä vastaan minulla sinänsä ei ole mitään. Se olisi ihan kiva, positiivisessa hengessä ollaan aina välillä siitä puhuttukin. Ei vain tunnu olevan mitään omaa tarvetta siihen, että nyt pitäisi mennä. Äidin propaganda tosin saa uhmamieltä päälle, kun toinen oikein painostaa niin tulee sellainen "en varmasti mene"-olo vastareaktiona. Ja se tuskin on tarkoitus...

Illalla kuorosta kotiin tullessa nuo ainoat housut, joita on ollut hyvä pitää jalassa, kiristivät aika pahasti... Maha turpoaa päivän mittaan ihan kunnolla vaikka aamuisin onkin likipitäen normaalimitoissa. Onneksi töissä olo oli ihan kohtuullinen melkein koko päivän, vain lounaan jälkeen oli tunnin pari sellainen nukkumaanoksentamaansyömäänihanmitävain -tunne, sitten sekin helpotti...

Mahan ulkoilutusta

Hassua, miten paljon mahankasvattelu ja pikkutyypin vointi pyörivät mielessä. Varmaan samaa tiheysluokkaa kuin miehillä seksi, eli n. kerran minuutissa. Vaikka mikäpäs siinä, kivahan tuota on ajatella...

Olin viikolla lupaillut itselleni, että lauantaina kiertelen vähän kaupoissa ja katson, jos jostain löytyisi jotain kivaa "tsemppibodya" tai vastaavaa. Nyt kun syke on nähty, olisi ihana hankkia jo jotain pientä konkreettista odottamaan. Se suunnitelma ei tosin kauhean hyvin toteutunut, siinä vaiheessa kun kaatosade lopulta hellitti, oli enää vain Anttila tässä keskustassa auki. Siellä kävin hiplaamassa pikkuvaatteet läpi, mutta syötävän suloiselta näytti vain yksi 52cm toppahaalari.. Ja ehkä vastasyntyneen kokoinen toppahaalari ei toukokuuvauvalle ole se fiksuin alkuostos? Toivottavasti ainakaan toukokuussa sille ei olisi käyttöä! No, ensi viikolla harjoitukset jatkuvat, jos vaikka töiden jälkeen ehtisi tai sitten lauantaina. Kiirettä ei vielä ole...

Tuli sitten ulkoilutettua mahaa vähän pidempikin lenkki, kävin jo etsimässä valmiiksi ravitsemusterapeutin majapaikan kohtaamistamme varten parin viikon päästä. Hyvä lenkki tuli tehtyä, meiltä sinne on varmaan 2km matkaa, eli yhteensä reilu 4km tuli käveltyä kaikkineen. Koiranulkoiluttajalle tai himolenkkeilijälle tuo nyt ei olisi matka eikä mikään, mutta omat sisäeläjän tapani tuntien olin ihan tyytyväinen itseeni.

Ihan uusi raskausoirekin on löytynyt, itkuherkkyys. Tänään olen jo kahdesti päässyt kuivailemaan poskiani, kun Kullan kanssa telkkarista katsotut jutut ovat olleet niin liikuttavia. Aika säälittävää, yleensä en tv:n edessä pahemmin tunteile. Ja maha mielestäni kasvaa, etenkin illalla tuntee juuri oikealla kohdalla pehmeän läskin alta kovaa kohoumaa, mitä en muista aiemmin havainneeni.

Minun vanhempani ovat nyt ihan pikkuisen vissiin höpsähtäneet tästä uutisesta. Silloin, kun muutin tänne paikkakunnalle, isi soitteli melkein päivittäin yli vuoden ajan, ja etenkin Kullalla meinasi jo välillä mennä hermo, kun aina roikuin puhelimessa sinnepäin. Nyt yhteydenpito oli jo rauhoittunut pitkäksi aikaa pari kertaa viikossa soitteluun ja äidin kanssa tekstailuun, mutta nyt plussan jälkeen puhelin on taas soinut joka päivä. Tänään äitikin halusi oikein puhua kanssani, se on yleensä harvinaista herkkua. Pitää nyt katsoa, kuinka pitkään aikovat päivittäin intoilla, jossain vaiheessa se ehkä voi alkaa hieman häiritsemään... Mutta ihanaa kyllä, että ottivat tämän positiivisena ja ovat innoissaan. Eka lapsenlapsi heille, kai sitä vähän saa ollakin höpsönä.

Tänään en enää saanut pidäteltyä, kun kaupatkin olivat jo kiinni. Nyt on puikoilla ensimmäinen vauvanneule. Tästä se sitten lähtee... Jaiks!

Meillä on salamatkustaja

Keskiviikkona iltapäivällä tuli äitiyspolilta kiireellinen kutsu neuvolan laskemien viikkojen mukaiseen niskapoimu-ultraan, ja ainoa mahdollinen aika annettiin heti eiliselle torstaiaamulle klo 8.15. Tuli vähän kiire ja paniikki miettiä molempien työpoissaolot ja aikataulutukset.. Minua jännitti aivan sairaasti, ja Kultaakin kai illalla.

Torstaina sitten herättiin jo klo 5.30, että ehdittiin 6.30 Kotkaa kohti puksuttelevaan junaan. Minä en meinannut pysyä nahoissani, jännitti vain entistä enemmän, oksetti ja ahdisti... Kulta istui vieressä tyynen rauhallisena, häntä ei hetkauttanut mikään. Käytiin sairaalassa vielä aamuteellä ja mustikkakeitolla, ja sitten hipsittiin äippäpolille aikataulun mukaisesti.

Kutsu kävi pieneen hämärään huoneeseen, ja kätilö ultrasi ensin vatsanpeitteiden päältä löytämättä mitään. Siirryttiin katsomaan sisäpuolelta ja täti kuulosti jo vähän huolestuneelta kysellessään raskausoireita. Ruskuaispussi löytyi ja jotain joka ehkä vähän väpätti sen reunassa, mitään varmaa ei sillä koneella tai kätilön näkemyksellä voinut sanoa. Se oli varmaa, että neuvolan ajatus 12+4 viikosta ei ainakaan täsmäisi missään tapauksessa. Minut ja Kulta passitettiin takaisin käytävälle, ja jäätiin odottelemaan lääkäriä ja jatkoa.

Kolmen kätilön ryhmittymä nappasi meidät siinä välissä vielä toiseen huoneeseen katsomaan tilannetta toisella koneella. Ilmeisesti tämä oli uudempi laite, koska sillä zoomaillessa syke näkyi jo ihan selkeästi edelliseen verrattuna, ja vähän saatiin mittailtuakin. Salamatkustajan syke oli 80 lyönnin luokkaa minuutissa, minun kuulemma hitaampi, ja pituutta tyypillä n. 3,3 millimetriä. Saimme kuvankin mukaan otettavaksi... Ihana, miten innoissaan kätilötkin tuntuivat olevan siitä, että siellä selvästi jotain pienenpientä oli matkassa.

Taas käytävälle, ja kohta lääkärin ja kolmannen laitteen tutkittavaksi. Nyt ei enää ilmennyt mitään uutta muksusta. Kohdun ja muksun koko vastasivat ihan sitä, mitä sen yksityisen gynekäynnin jälkiseurauksena voisi odottaakin, eli tyyppi on löytänyt tiensä limakalvoille vasta sen jälkeen. Pikkuriikkinen, mutta maasta se pienikin ponnistaa. Laskettua aikaakaan emme vielä saaneet, kaikki sellaiset mittataulukot alkavat kuulemma vasta 5 millimetristä...

Nyt on kerrottu sukulaisillekin suuri uutinen. Tuleva mummo oli meitä hakemassa pois sairaalasta, ja muille sitten soiteltiin tai laitettiin tekstiviestejä. Tottakai tästä on vielä pitkä matka toukokuuhun, mutta sykkeen löytyminen on kuitenkin jo niin vahva viite siitä, että asiat olisivat sinnepäin kuin pitääkin. Ja nyt jos tulisi huonoja uutisia jossain vaiheessa, niitä ainakin voisi käsitellä perhepiirissä avoimesti, ihmiset tietävät missä mennään.

Pikkusisarteni reaktiot lämmittivät minua erityisesti, ne olivat niin tyypillisiä heille. Yksi soitti ja hehkutti, puhui miljoona sanaa minuutissa ja ei ollut pysyä nahoissaan. Yksi lähetti tekstarin, joka oli tosi innoissaan, oli jo vähän arvaillutkin ja jatkuva hymyily häiritsi matikan opiskelua pahasti. Yksi laittoi tekstarin "heh heh aikamoinen pommi", ja muutaman tunnin päästä onnittelut erikseen. Ihania kaikki, minun rakkaita.

Ihanaa, että Kulta oli siellä sairaalassa mukana. Tuo itsekin totesi että oli tosi kiva olla mukana ja nähdä elonmerkit. Minä olisin varmaan hajonnut sen ekan kurkkauksen aikana tosi pahasti, jos ei toinen olisi ollut siinä vieressä rauhallisena ja varmana. Jälkeenpäin tuo itsekin kyllä totesi minulle, että oli ihmetellyt omaa rauhallisuuttaan koko reissun ajan.

Seuraava ultraus parin viikon päästä, silloin jos saataisiin jo laskettua pikkutyypille laskettu aikakin. Se on onneksi vähän lähempänä. Lupasin pärjätä sen reissun itsekin, kun Kullalla on joku sellainen työjuttu, mistä on tosi vaikea olla poissa eikä tuo kauheasti edes haluaisi. Toivottavasti siellä sitten olisi lupaavasti kehittynyt pikkuinen silloin näkyvillä.

Nyt minä kuitenkin keskityn vain hehkuttamaan tätä olotilaa ja nauttimaan tuosta kolmen millin tiedosta, pienestähän se on kuitenkin lähdettävä liikkelle ennen kuin iso 3 kilon otus saadaan syliin. Hassua, miten pienellä voikaan olla jo sydän! Ja miten pieniä asioita noilla ultralaitteilla saadaankaan mittailtua....