Se oli sit siinä

8 vuotta, 2 kuukautta ja 17 päivää kesti meikäläisen elämän pisin parisuhde. Eilen pistettiin poikki, enkä yhtään usko, että mitään mahiksia paluuseen kohti entistä elämää olisi. 

Voi hemmetti että osaa tuntua pahalta. Silti, ainakin nyt ekan yön jälkeen, olo on jollain lailla rauhallisempi kuin edelliset pari kuukautta. Nyt ainakin tiedetään missä mennään, tästä päästään vain eteenpäin ja kaipa me Jäppisen kanssa saadaan ihan kiva elämä rakennettua itsellemme kahdestaankin. 

Pistetäänpä vielä pari joulukuvaa tähän väliin, niin ei mene niin synkistelyksi. Ja kaikesta huolimatta joulu oli ihan kiva, pikkuinen sai paljon paketteja ja äitikin kaikkea mieleistä. 

6kk kuulumisia

Mihin tämä aika oikein vierähtää? Tai no kyllähän minä sen tiedän, arjen pyörittämiseen ja unettomiin öihin... Nyt tuntuisi taas, että yöelämässä on ehkä himppusen enemmän järkeä kuin pahimpina aikoina, mutta levotonta on silti tämän talon nukkuminen. (ei siis enää herätä alle tunnin välein koko yötä, ainakaan kovin usein)

Jäppinen oli 6kk neuvolassa 8965g ja 70,5cm, päänympärystä taisi löytyä kaikki 49cm. Johan tuo on kohta pienipäisen naisen kanssa samoissa mitoissa! Mutta suuret ajatukset vaatii suuret aivotkin, ja tokihan tuo on fiksuin pikkumukula ikinä. 

Jäpsykkä oppi 9. marraskuuta kääntymään itse selältä mahalle, sitä treenataan vaihtelevalla innostuksella. Toiseen suuntaan ei vielä pääse takaisin. Mahallaan ollessa saattaa peruuttaa metrinkin yhden session aikana, mutta useimmiten siihen liittyy hurja huuto, kun halutut tavarat lipuvat vain kauemma... No, ehkä se joskus oppii liikkumaan, ja paikallaan pysyvässä vauvassa kieltämättä on oma hohtonsa. 

Syömisistä ei paljoa kannata puhua, meillä asuu nykyään likipitäen pelkällä tissillä elävä pikkumies. Onneksi maitoa tulee (ja paljon!), kiinteitä uppoaa ehkä viisi teelusikallista päivässä. Välillä niitä syötiin jo ihan purkillisia päivän aikana, mutta sitten iski pieni flunssa, ja nyt ei kyllä maistu yhtään... Ehkä se joskus taas innostuu? vai tuleekohan se teini-ikäisenä nälkäisenä koulusta ja vaatii ekana n. 2 litraa maitoa, että saa mahansa täyteen? Kai ne kaverit joskus kertovat, että karkki ja piparit ovat paljon parempia kuin mikään äidinmaitopohjainen juttu?

Elämä on kökköä, noin yleisesti ottaen. Ei paljoa jaksa tai tee mieli kirjoitella... Ystävät kuitenkin ihania. 

Saatiin pikkumiehen kanssa uusi paketti, joka melkein sai minut tullessaan itkemään. Laajennettu mutta sama Ravelry-porukka, jota kehuin edellisessäkin postauksessa, oli tehnyt yhteistyönä Jäppiselle tilkkupeiton, ja mukana tuli paljon kaikkea muutakin. Käsittämättömän ihania ihmisiä! Peitto on minun suuri suosikkini tällä hetkellä, toivottavasti poitsu itsekin arvostaa sitä isompana, kun voi valita päällysteensä vähän nykyistä vapaammin. 

Tällä hetkellä parvekkeella taitaa olla muodostumassa lähiaikojen päiväuniennätys. Minun mielestäni kello oli yhden hujakoilla, kun lähdetttiin vaunuilemaan ulos, ja nyt se on jo melkein kolme. Pikkumies vetää onnellisena hirsiä. Päällään sillä on ihan hurjasti kaikkea, sisävaatteiden päälle on laitettu fleecepuku, villalapaset, toppahanskat, -töppöset ja -haalari, äitiyspakkauksen makuupussi ja kaksi pipoa. Paljoa sen enempää ei vaunukoppaan mahtuisikaan. Tänään on lämmin päivä edellisiin nähden, pakkasta alle 15 astetta, joten jätin välivillapeitot pois. Pahimpina parina päivänä ei olla uskallettu ulos ollenkaan, ja voi hyvänen aika, että silloin voi sisällä kaksin koko päivän oleminen ahdistaa... 

Eilen käytiin miehen kanssa kaverien pikkujouluissa. Jäppinen oli kotona kahdestaan mummon kanssa, ja hyvin oli kotimiehillä mennyt. Maitoa oli syönyt sujuvasti pullosta ja jatkanut sitten uniaan, tuttia oli pitänyt pari kertaa nostella. Ihan suoraan sanottuna minulla on eiliseen alkoholinkäyttöön nähden tänään aivan liian hyvä olo. Melkein koko viinipullolla ja isolla alkon siiderillä olisin ansainnut kauhean kankkusen (etenkin kun humalat lähikuukausina ovat olleet sattuneesta syystä tosi harvassa), mutta aamulla olo oli hetken hontelo, sen jälkeen olen ollut täynnä virtaa. Mentiin vauvauintiinkin Jäpsyn ja mummon kanssa. Illalla tuulettuminen teki kyllä ihan tolkuttoman hyvää! Vaikka puhelin olikin kädessä tai sylissä koko ajan, mieli oli jossain ihan muualla kuin vauvajutuissa. Lauloin liikaa, höpisin paljon, nautin olosta ihan vain aikuisena ihmisenä.... Vielä kivempaa olisi ollut, jos miehen kanssa oltaisiin pussailtu siinä sivussa entiseen malliin, mutta ihan kaikkea ei kai voi saada. Eka kerta yhdessä ulkona Jäppisen syntymän jälkeen, tästä tämä (ehkä) taas lähtee.

Uskomattomia nettiystäviä / Amazing internet friends

Minua ja Jäppistä on nyt syksyllä muistettu oikein urakalla. Nettiystävät ovat jotain aivan käsittämätöntä! Ravelryn toukoäitien ryhmässä olen vähän avautunut meidän parisuhdetilanteesta, ja sieltä saatu sympatia on ollut sekin jo jotain aivan uskomatonta. Mitä olisin odottanut vielä vähemmän - postinkantaja on saanut hiki hatussa juosta minulle paketteja nyt syksyn aikaan. Ikinä ennen missään yhteydessä en ole saanut pakettia mistään ulkomailta, nyt niitä on tullut Amerikasta, Kanadasta ja Australiasta. Ihania ihmisiä!

Jäppinen and I have been remembered this autumn so specially from the Maymom's group in Ravelry. If you ladies ever stop here by any chance, thank you so so so much!! 

Helsingin reissu ja muita kommelluksia

Viime viikon alkupuolisko meni aika pitkälti flunssaillessa, mutta perjantaina koottiin isot kassit, vaunut ja niistäjät, ja lähdettiin Jäppisen kanssa valloittamaan pääkaupunkia. Ihan täydellisen putkeen ei matka mennyt, mutta hauskaa oli silti ja uudestaankin uskalletaan lähteä. 

Sain viime hetkellä ennen kotoa lähtöä inspiraation etsiä saappaani vaatehuoneesta, jotta siskon ei tarvitsisi niin paljoa nieleskellä maalaissukulaisten läsnäoloa. Kengät löytyivät hyvin, joten ei muuta kuin popot jalkaan, kaikki kassit ja vaunukopat vauvoineen mukaan ja kellariin. Kuorma lastaantui vaunujen ympärille ja lähdin sipsuttelemaan sohjossa kohti asemaa. Hyvin pian huomasin, että vasemmalla jalalla kävelemisessä oli jotain epämääräistä - korko heilui puoliksi irti... Tietenkään ei enää ollut aikaa kääntyä takaisin etsimään fiksumpia kenkiä, joten matka jatkui ja askellus vain varovaistui himppusen. Samalla aloin miettimään asioiden taloudellista puolta, olinko siirtänyt hätävaratililtäni satasen käyttötilille vai en... Ei muuta kuin kokeilemaan lippua ostaessa, ja thank God, oli siellä rahaa. Muussa tapauksessa käyttötilillä olisi ollut rahaa n. 5e, sillä ei paljoa olisi mihinkään matkusteltu. Saatiin lippu ja tarpeeksi kun hartiavoimin kiskoi ja työnsi, sain vaunutkin asematunnelin läpi junaan asti. Ennen kuin Kouvolan asemaremontti valmistuu, suosittelen kyllä lämpimästi kaikille vauvallisille junamatkailijoille kantoliinan käyttöä! Laitureillepäin ei ole hissejä, ja luiskat ovat sairaan jyrkät ja näin talvella myös mukavan liukkaat. Miksi niistä nyt lunta pitäisi luoda? 

Matalalattiainen lähijuna Helsinkiin oli tosi jees. Etukäteen vertailemalla hinta voitti nopeuden selvästi (aikaerokaan ei ollut kuin alle 20 minuuttia), junassa oli reippaasti tilaa valloitettavaksi ja lastenvaunut sai jätettyä junavaunun aulaan näppärästi odottelemaan. Saatiin samalla maantiedon oppitunti asemannimistä määräpaikkojen välillä. Jäpsykkä tykkäsi junassa olosta hurjasti, nukkua ei malttanut kuin Lahden jälkeen kantoliinassa (rättiväsyn liinaan laittaminen meinasi tosin saada huudon aikaan), maisemien ja muiden ihmisten katselu oli niin kivaa. Muutkin ihmiset ilmeisesti tykkäsivät katsoa pientä miestä, sen verran tavallista enemmän hymyjä osui minulla silmiin. 

Pasilassa hypättiin junasta pois ja alettiin miettiä asemalaiturille siirtymistä. Vaunuttomuusvala kävi taas mielessä, jos mukana olisi ollut vain iso kassi ja kantoliinaileva vauva, rullaportaiden käyttö olisi ollut maailman yksinkertaisinta. Nyt ei paikallisenkaan näköinen miesihminen osannut neuvoa minulle hissejä, joten hetken nieleskelyn jälkeen ei auttanut muu kuin ottaa vaunut alemmalle askelmalle ja yrittää tasapainotella niitä samalla kun Jäppi tuhisi kantoliinassaan. Onneksi päiväunet olivat loppuneet niin loppumatkasta, että päätin pukea ulkovaatteet ja lastata vaunuihin vasta asemarakennuksessa! Suunnitelma oli kyllä selvä, jos yhtään olisi tasapaino tuntunut horjuvan, ekana olisin päästänyt vaunuista irti välittämättä mahdollisista allaolijoista. Päästiin asemalle kuitenkin onnellisesti, saatiin vaatteet päälle ja löydettiin siskonikin. Käytiin siskon luona ja keskustassa, ja sisko ystävällisesti hoito Jäppistä sen aikaa, että minä pääsin käymään käsityömessuillakin. Oli niin luksusta hengailla pari tuntia siellä ihan yksin ilman pikkuihmistä!

Illalla käytiin sitten tätini ja serkkujen luona kakkailemassa. Oltiin kahvipöydässä, Jäpsykkä piereskeli antaumuksella ja minä suunnittelin jo, että karattaisiin kuppien tyhjennyttyä viemään pieni mies yöpuulle. Yllättäen haju ei enää haihtunutkaan niin kuin piti... Ei muuta kuin vessaan ja vahinkoja selvittelemään. En ole ikinä vielä keneltäkään vaihtanut yhtä tehokkaita niskakakkoja! Sitä oli paljon ja joka paikassa, hajukin oli aika muhkea kun vaatteita alkoi raottelemaan... Pesu pikkuruisessa altaassa onnistui pienellä säätämisellä (ihme, ettei jätkä hermostunut kokonaan, kun sopivan lämmitä vettä etsiessä sai kylmiä ja kuumia suihkuja päälleen), mutta vessan matto oli meidän jäljiltä ehdottomasti pesua vaille, eikä vaihtovaatteitakaan ollut siellä kyläpaikassa mukana. Normaalikalenterin mukaan kakkapäivään olisi vielä pitänyt olla aikaa, eikä tosiaan tullut mieleen, että jätkä juuri siellä kyläillessä tekisi niin tehokkaat.... Minä jo suunnittelin, että kääräisisin yhden neulepeiton pojan lämmikkeeksi ulkohaalarin sisäpuolelle ja yhden ulkopuolelle, mutta täti kävi kaivelemassa parsittavien vaatteiden koriaan, ja sieltä löytyi parit pelastavat muinaisjäänteet. (serkuista nuorinkin on jo 16, joten ilmeisesti parsiminen ei ole tädin lempiharrastus)

Neulepaita on hihojen kiinnitystä vaille valmis, päällimmäiset housut arviolta 100-senttiselle lapselle suunnitellut ja sukkiksetkin kymmenen senttiä liian pitkillä lahkeilla, mutta lämpimänä päästiin siskon luo asti. Siinä vaiheessa jätkä oli jo täysin taju kankaalla, suuta aukaisi kun tarjosin iltaruokaa rinnasta, mutta silmiä ei suostunut raottamaan. Yö nukuttiin ihan kohtuullisen hyvin, tosin jossain vaiheessa siskokin heräsi jätkän huutamiseen. Tyhmä äiti oli laiskana meinannut jättää pikkujätkän kainaloon nukkumaan syöttämisen jälkeen, mutta toinen halusi takaisin omaan koppaansa nukkumaan rauhassa. Ennen kuin hoksasin kokeilla siirtoa, melutaso oli jo melkoinen. 

Aamulla sisko hälytettiin töihin ja me jäimme hänen asunnolleen valmistelemaan kotiinlähtöä. Alunperin suunnitelma oli ollut, että Mies olisi tullut hakemaan meidät sieltä herättyään omalla autolla, mutta en halunnut jäädä tyhjään asuntoon niin pitkäksi aikaa hengailemaan. Lastasin kuorman taas vaunujen kyytiin, nyt mukana oli vielä pieni kassillinen lankaakin messutuliaisina. Asemalla myyjä mietti pitkään, millaisen lipun meille myisi, että selvittäisiin mahdollisimman helpolla vaunujen kanssa. Loppujen lopuksi vietiin ic-junassa Jäpsyn vaunut yhteen osaan junavaunua ja mentiin itse toiseen osastoon istumaan perhelipulla. Tässä vaiheessa Jäppi oli jo kuin paraskin maailmanmatkaaja, istui penkillään kuin olisi tehnyt sitä aina ja katseli maisemia ihan sen näköisenä, kuin olisi niistä jotain ymmärtänytkin. Loistavaa matkaseuraa! Minullakaan ei päässyt aika tulemaan pitkäksi, kun maisemien lakattua kiinnostamasta leikittiin moneen kertaan kaikki osaamani laululeikit. 

Kouvolassa miestä ei näkynyt asemalla vastassa. Soittelin perään - auto ei ollut lähtenyt käyntiin ja olin unohtanut lähettää vastauksen miehen kysymykseen, haluttaiisinko kyyti asemalta kotiin... Onneksi ei jääty Helsinkiin odottamaan, että ukko heräisi ja lähtisi ajelemaan! Olisi tullut pitkä odotus. Kun paino vaunuissa oli lisääntynyt entisestään, luiskat olivat vielä hurjemman tuntuiset kuin edellisenä päivänä. Selvittiin kuitenkin! Vaunuttomuusvala sai siinä vaiheessa lopullisen muotonsa - jos vielä lähden vastaavalle reissulle uudestaan lähikuukausina, jätetään kyllä vaunut kokonaan kotiin ja Jäpsy kulkee liinassa tai repussa. Ainoa vaunujen tuoma lisäarvo oli siinä, ettei kassien paino ollut käsien varassa, mutta yksi iso kassi usean nyytin sijaan olisi varmasti ollut ihan käsiteltävissä kantoliinankin kanssa. 

Ja vielä tuoreimmat kuulumiset - kotona siirrettiin Jäppi nukkumaan omaan huoneeseensa ja se rauhoitti tilannetta selvästi. Heräämisiä ei ole ihan niin usein, la-su-yönä sain nukuttua ensimmäisen 4h pätkän piiiitkään aikaan! Herätessäni lopulta piti ekana käydä katsomassa, että poika on vielä hengissä... Oli niin omituinen olo, kun kroppa oli levännyt ja mieli virkeä. Ja eilen jätkä kääntyi eka kerran selältään mahalleen auttamatta yhtään! Siitä se olympiaurheilijan ura urkenee!

5kk Jäppinen

Äkkiä se ikä lisääntyy tuolla pikkumiehellä! Taas tuli kuukausi täyteen niin että hurahti. 

Neuvolassa perjantaina pituus oli 69,7cm, paino 8605g ja pipo 46,2cm. Pään koko alkaa pikkuhiljaa lähestyä yläkäyrää! Saas nähdä, mihin kohtaan loppuviimein asettuu. Kaikki oli neuvolassa muuten ihan ok. Suurimmat ohjeet taisivat liittyä rasvaisempaan rasvaan pepun ihottuman hoidossa ja kiinteiden jatkamiseen hedelmä-, marja- ja kasvipainotteisella linjalla. Lattialla pitäisi kovasti pitää pikkujätkää ja lelut kurotteluetäisyydellä, että kylkien käyttö ja kääntymisen harjoittelu vähän aktivoituisivat. Minä ihan veikkaisin, että kääntyminen selältä mahalleen olisi ihan viitsimisen päässä. Poika pääsee sujuvasti kyljelleen ja saattaa kääntää pepunkin mahaloikoiluasentoon, mutta kun se vihaa vatsallaanoloa ihan yli kaiken, miksi ihmeessä se siirtyisi siitä eteenpäin?

Kiinteät tosiaan aloiteltiin silloin viikko sitten lauantaina, niin kuin etukäteen suunnittelinkin. Eivät saavuttaneet suurta suosiota, maksimissaan ruokalusikallisen olen tainnut onnistua ujuttamaan pöperöä sisälle yhdellä kertaa. Itse keiteltyä bataattia maisteltiin aamupäivisin, ja tiistaista eteenpäin teollista luumusosetta vielä iltapalaksi, kun kakka oli taas ihan hukassa ja poika oli vähän tuskaisen näköinen. 

Kiinteiden syömisen ja muun elämän sotki hetkellisesti ainakin lauantaina puskan takaa hyökännyt nuha. Aamulla ei vielä ollut mitään hätää naureskella höpsöille iso- ja isoisovanhemmille paria tuntia, mutta iltapäivällä nenu alkoi vetää tukkoon ja illalla poika ei enää muuta tehnytkään kuin lötkötteli sylissä, yski, aivasteli ja niiskutti. Silloin illalla ei vielä tultu mitanneeksi kuumetta, sunnuntaina se sitten pyöri vähän alle 38 asteessa. Ei jaksanut jätkä oikein mitään touhuilla, parasta oli istua sylissä katsomassa telkkaria. Yleensä tuo viihtyy lattialla ihan kohtuullisia hetkiä, nyt ei puhettakaan. Mikä minusta oli erityisen söpöä, olivat ottaneet yhdet isä-poika-päiväunetkin viekukkain, kun yksinään uni ei maistunut. Minä vedin samaan aikaan hirsiä toisessa huoneessa, yöllä oltiin nukuttu ja kukuttu parinkymmenen minuutin pätkissä. Tänään ei ainakaan aamulla ollut kuumetta, mutta jätetään muskari ja ulkoilut väliin, että saa toipua rauhassa eikä tartuteta muita.

Mitähän juttuja tässä kuukauden aikana olisi tullut?

• Varpaat löytyivät lopulta, nyt enää korkeintaan korvat ovat kehon ulokkeista hukassa (ja vaipan sisältö on toistaiseksi pidetty piilossa)
• Kiinteät tosiaan aloiteltiin kahdella lajilla, niitä ehkä ruokalusikallinen tai puolitoista parhaana päivänä sisään yhteensä
• Nukkuminen on ihan tylsää, sitä ei kannata tehdä yhtään enempää kuin on pakko
• Laululeikit on tosi pop, ja vauvatanssissa Jäpsykkä vie minua monta kertaa. Laululeikit ovat myös helppo tapa minulle huijata hetki koneellaoloaikaa lisää, poika viihtyy sylissä tosi hyvin, kun samalla laulan lastenlaulua ja heiluttelen pikkuraukan käsiä. Suosikki taitaa olla muskarissa opittu "Kädet ylös, kädet alas" Ukko Noan sävelellä.
• Kiljuu, kiekuu ja kailottaa riemusta, ärisee ja rähjää jos haluaa jotain eikä heti ymmärretä totella. 
• Suosikki"leluja" ovat pään yläpuolella heilutellut kankaat ja höyhen, jolla kutitellaan. Minullakin pyykin levittely kuivumaan ja viikkailu ovat paljon hauskempia, kun pikkumies vieressä hihkuu ja kikattaa riemusta kankaiden vilahdellessa näkökentässä. 
• Vetää itse itsensä istumaan sylissä ja nököttää Bumbossa tosi tukevasti

Joko kiinteitä?

Tuolla yhdellä keskusteluforumilla tuli juttua kiinteiden syömisestä, ja rustailin sinne omia mietintöjä ja perusteluita siitä, miksi meillä olisi ajatuksena aloittaa kiinteiden ruokien syöminen jo tällä viikolla. Olisi ihan kiva kuulla jotain kommenttia aiheesta, vielä ei soseita ole annettu, täysimetyksen jatkaminenkin puoleen vuoteen olisi mahdollista. Utareiden puolestahan se toimisi, mutta se mutta-faktori... 

- Jäppinen syö koko ajan kaikkea mahdollista pikkuapinan raivolla, mitä vain saa suuhunsa. Pelkään, että tämä on Se Herkkyyskausi, mitä moni vähän yli viiden kuukauden kieppeille mainostaa ja menee vielä ohi, jos ei siihen lähipäivinä jo reagoi. Pari viikkoa jo jatkunut näin maanisena. Seuraava herkkyyskausi tulee taas ties milloin. Vesi kupin reunasta hörpytettynä ainakin näyttäisi olevan ihan sikahyvää, kun sitä ollaan vähän kakan esiin houkuttelemiseksi annettu. Jäppinen myös katselee meitä kuin kerjäävä pikkukoira aina meidän syödessä, välillä liikkuu leukakin samaan tahtiin.  

- Jostain näin tutkimustuloksen, että alle puolivuotiaana aloitettuna jostain olisi hyvä saada jo vähän gluteenia. Minä en halua aloittaa Jäppisen syömisiä suoraan viljalla, enkä edes toisena tai kolmantenakaan tunkea vielä sitä puuroa. Jos viivytettäisiin kaikkia syömisiä sinne puoleen vuoteen, en uskaltaisi kovin pitkään maistattaa muita ennen jotain viljatuotetta. (kyllä, uskon myös suomalaisiin viljoihin osana ruokavaliota)

- Kun pullo ei kelpaa yhtään, mie olen ihan kiinni tuossa vauvassa koko aika. Enimmäkseen ihan jees, mutta hetkittäin pirun ahdistavaa. Poissa voi olla vain tissinkantaman ajan, ja jätkä on viime aikoina syönyt yötä päivää 2 tunnin välein. Nyt onneksi parina yönä on ollut se 8h syömättä, mutta tähän en jatkuvana trendinä luota pätkääkään. 

- Nyt voidaan todellakin aloittaa rauhassa, ei ole kiirettä saada nopeasti menemään ruokaa aterian kokoisia annoksia alas. Kun parisuhde näyttää olevan viimeisillään ja missään tapauksessa hoitovapaalle jääminen ei taloudellisesti ajatellen onnistu, sekä isän tapaamiset useampia tunteja kerralla että hoitopäivän ajan jossain muualla oleminen vaatisivat kohtuullisia määriä kiinteää ruokaa useamman kerran päivässä nautittuna. Korvikepulloa en haluaisi Jäpsylle antaa siinäkään vaiheessa, mutta voipi olla, ettei kokonaan välttely onnistu. Saadaan kuukausi lisää maistelu- ja totutteluaikaa, kun lähdetään nyt jo kokeilemaan. 

- Kukaan tässä lähiympäristössä ei tunnu tukevan ajatusta vielä jatkuvasta täysimetyksestä. Miestä ei ota kantaa mihinkään suuntaan, mutta neuvola antoi nihkeästi "luvan" viivyttää nyt tähänkin asti sitä kiinteiden aloitusta, ja suku lähinnä painostaa. Olisi helpompi jatkaa omalla linjalla, jos joku livetuttukin olisi sitä mieltä, että se on hyvä idea. Niin tyhmää kuin se onkin, tämäkin vaikuttaa...

- Lypsämällä ei enää irtoa kuin pieniä määriä maitoa kerralla. Korvikepulloa korvaavaa maitopulloa ei niin vain tehdä, jos tarve yllättää...

Kirjahyllyn kätköistä

Adelheidiltä pyydystetty meemi, jossa kuvaillaan itseään omien kirjojen nimillä. 

1.Oletko mies vai nainen?
Prinsessa
2. Kuvaile itseäsi?
Hyvä sängyssä
3. Kuinka voit?
Myry ei saa unta
4. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?
Hiroshiman portti
5. Mihin haluaisit matkustaa?
Aikamatka
6. Kuvaile parasta ystävääsi?
Sisäsiisti sipuli
7. Mikä on lempivärisi?
Musta torni
8. Millainen sää on nyt?
Tuulen viemää
9. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Ikiyö
10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Mitä krokotiili tekee öisin?
11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Särkyneiden sydänten hotelli
12. Millainen parisuhteesi on?
Uhrilento
13. Mitä pelkäät?
Tappajahai
14. Päivän mietelause?
Miksi kissat ovat fiksumpia kuin miehet
15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Seksineuvoja koko luomakunnalle
16. Miten haluaisit kuolla?
Elossa!
17. Mottosi?
Älä pingota!

Unijuttusia

Yritänköhän mie liikaa noiden meidän yöunien kanssa? niin että Jäpsy ei ehkä ehdi hokaamaan homman nimeä, kun yritys- tai yrittämättömyystapa vaihtuu? Tsemppausinto ei vain oikein riitä, jos uusi konsti ei näytä lyövän leiville heti. 

Itse asiassa nyt saatiin ehkä taas jonkinlainen käänne kohti parempaa yöelämää. Lauantai-sunnuntaiyönä Mies hyppäsi pojalle tuttia ja hyssytteli niin pitkään kuin vain pystyi, toi sitten syömään kun muu ei enää auttanut. Sinä yönä syötiin kahdelta ja kuudelta, nukuttiin puoleen kahdeksaan! Toinen tai kolmas kerta ikinä, kun yöunet venyvät niin pitkään. Seuraavana yönä syötiin vain kolmelta, kuuden maissa syötöllä oltiin jo ihan hereillä. Nyt kahtena yönä ruokapyyntö on tullut vasta neljältä, mutta aamu on alkanut 5.17 pojan mielestä. Hilpeä höpötys ja iloinen pärinä täyttävät pinnasängyn, tutin nosto, kääntäminen, uudestaan peitteleminen ja syöttäminen kaikki vain piristävät entisestään. Yöllisiä tutinnostoreissuja en ole laskenut, turhan monta niitä tuntuu joka yö olevan. Viime yönä muistaisin kurkanneeni kelloa ainakin 23, 00, 01 alkuisina aikoina, mutta olisikohan sen jälkeen ollut vähän pidempi unijakso. Mieskin oli jossain välissä käynyt vessassa ja antanut tutin takaisin ohimennessään silmät levällään maailmaa ihmetelleelle pikkumiehelle. Onneksi reppana ei pelkää pimeää! Syliinkään asti ei öisin ole tarvinnut sen la-su-yön jälkeen nostaa kuin syömistä varten, kunhan tuttipalvelu toimii ja välillä pääsee kyljelleen.

Jos tuttiaddiktiota saataisiin pienennettyä, unet varmasti rauhoittuisivat ja voitaisiin alkaa miettimään pojan siirtämistä omaan huoneeseensa. Siellä ei häiritsisi, vaikka toinen yöllä höpöttäisikin. Yhden tai kaksi syöttöä voisi hyvin hoitaa istuvillaankin, mutta tunnin välein tutin perässä toiseen huoneeseen juoksu ei kyllä innosta. Vähän ollaan nyt yritetty päiväunille mennessä hakea tutittomuutta, mutta viimeistään syvästä unesta valvetilaa lähestyessä poika saa aina kokovartalosätkyn, jos suu sattuukin olemaan tyhjänä. 

Missähän vaiheessa tuo poitsu hoksaa, että myös omassa sängyssä voi kääntyä kyljelleen ja takaisin? Jostain syystä suosikkinukkumisasento muuttui ihan yllättäen kyljelleen monen kuukauden selälläänkillittelyn jälkeen. Nyt uni tulee parhaiten kylkiasennossa sammakko kasvoja vasten, mutta herää silti aina selältään. Ei kuitenkaan pienintäkään yritystä siihen, että itse voisi mennä kyljelleen ja nukahtaa uudestaan... 

Mutta pärinä se vasta kivaa onkin! Sitä pitää harjoitella yöllä, aamulla, päivällä, illalla unta hakiessa, suihkussa, leikkimatolla, heti syönnin jälkeen kun suu vain on tyhjä ja aina muulloin kun sattuu muistamaan. Läheskään aina ei onnistu, tulee vain pieniä puuh-ääniä, mutta sitten ilo on ylimmillään kun huulet pärisevät ja sylki lentää. Ja näyttää niin ylivoimaisen suloiselta sitä tehdessään... 

Suloinen video

Voi hitsi, mikä ihana Youtube-pätkä tuli vastaan... Tämän alkuperäisversio oli juuri se kappale, jolla eka kerran säikyttelin Jäppistä laulamalla ihan tosissani ääneen. Pitänee opetella uudetkin sanat :D Nykyään muuten poika kestää kuunnella "normaalivolyymillä" laulettuja juttuja, kovin kovaa ja korkealta minä en ole enää uskaltanut testailla uudestaan... 

4kk neuvola ja yleistä apatiaa

Kuinka vaikea on saada blogiin muistiin neuvolakuulumiset? Ilmeisesti aika mahdotonta, päätellen päivitystahdista... 

Neuvolassa siis käytiin 4kk tarkastuksessa jo kaksi viikkoa sitten. Pituutta oli pojalla 67,7cm ja painoa 8105g. Paino menee nollakäyrän tienoilla ja pituuskasvukin oli vähän hillitympää kuin aiemmin. Pään ympärys 45,5cm, se sentään kasvaa edelleen siellä +3:n hujakoilla omalla käppyrällään. Jäpsyn eno on ollut seitsenkuukautisena suurinpiirtein samaa kokoluokkaa, hitusen pienempi.

Kotielämä on nyt tämän pari viikkoa mennyt väsyneen apaattis-surullisessa hengessä. Parisuhde on ihan pielessä, edellinen terapiakäynti vain vei minua entistä syvemmälle kuiluun. Poitsu ei nuku yöllä kuin maksimissaan kaksi tuntia putkeen, hurjimman viikon sen neuvolan jälkeen vain puolen tunnin pätkiä. Ilmeisesti se rota-rokotteen viimeinen annos vei yöunet ja toi mahakivut. Rauhoittuu toki vain tissille. Viime viikolla tuntui jo, että stressi ja unenpuute vievät minulta maidonkin, toisesta rinnasta ei tahtonut irrota yhtään mitään ja toisestakin vain tosi hintsusti. 

Siinä vaiheessa iskettiin peli poikki ja lähdettii pojan kanssa mummolaan pariksi päiväksi. Minun äitini katsoi pojan perään, minä sain nukkua niin että Jäpsykkä oli kuulomatkan ulkopuolella, käytiin katsomassa kaikki muutkin kotona olleet sukulaiset ja irroittauduttiin kokonaan kotipaineista. Teki ihan pirun hyvää! Ja olisikohan isämieskin kotona harrastanut jotain ajatustyötä yksinään, ainakin tuo on meidän lauantaina palattua tuntunut tulevan taas enemmän lähelle, juttelevan ja olevan läsnä. Maitoakin irtoaa taas ihan kunnolla, kun paineet vähän helpottiva ja poika alkoi nukkumaan taas vähän inhimillisempiä pätkiä kerralla. Viime yönä ja tänään heräämisetkin ovat taas olleet joko ihan hiljaisia tai hyväntuulista höpöttelyä ja jalkojen nostelua, ei enää sitä maailman säälittävintä itkua. 

Niin kuin ilmeestä näkee, tänään aamupäiväunilta herääminen oli ihan parhautta :) (ja laiskana äitinä tosiaan puin Jäppiselle ja itselleni päivävaatteet vasta ekojen tirsojen jälkeen...)

Ollaan muuten nyt innostuttu kestovaippailustakin taas vähän vahingossa. Toissapäivänä minun piti vain kietaista harso ilmakylpysuojaksi pojan punoittavien henkilökohtaisten osien ympärille, mutta sitten tulin ensin kiinnittäneeksi harson näpsyllä ja sitten vielä villahousutkin eksyivät siihen päälle. Ja sama linja jatkui seuraavalla vaipanvaihdolla... Nyt kolmatta päivää työpäiväkestoillaan, illaksi ollaan laitettu kertis isin iloksi ja yölläkään en vielä kestopakettiin luota. 

Äiti on päässyt neulomaan!

Hihii, todistettavasti meillä on neulottu! Tekniset yksityiskohdat ja tarkemmat tiedot löytyy käsityöblogista, mutta nämä herkkupalakuvat haluan kyllä jakaa tälläkin puolella. Ruskean myssyn tein itselleni, valkea menee siskolle. 

Tänään käytiin taas labrassa huutamassa verikokeissa. Olisi kyllä itku tullut minullakin, jos olisi yhtä paljon kaiveltu kättä neulalla, jotta suoni puhkeaisi... No, toivottavasti enää ei tarvitsisi käydä. 

Ja suuret kiitokset tsemppauskommenteista teille!

4 kuukautta vipinää ja vilskettä

Niin se pikkujätkä onnistui viikonloppuna livahtamaan jo nelikuukautiseksi. Hurja vauhti pikkumiehellä päällä! Missä välissä se muka noin isoksi ehti? 

Jäpsy 4kk

• Syö edelleen pelkkää tissiä, Relaa ja D-vitamiinia
• Tykkää nukkua omassa sängyssään sammakonsa kanssa
• Murisee, volisee ja juttelee kovasti
• Kääntyy sujuvasti kyljelleen 
• Katsoisi niin paljon telkkaria kuin annettaisiin
• Katselee maailmaa silmät pyöreinä, ei hätkähdä pienistä
• Vauvauinnissa sukeltaa takaraivoa myöten hätkähtämättä (pää on niin iso, että takaraivonkin veden alle kiskominen vaatisi kauhean syvää sukellusta)
• Nappaa tarjotun lelun käteen ja vie sen salamannopeasti suuhun
• Imeksii ihan mitä tahansa, suosikkina peukalo mutta myös muut sormet kelpaavat
• Nostelee jalkoja taivasta kohti niin että alaselkäkin on ilmassa
• Hymyilee ja hihkuu riemusta, kun siihen päin katsookin
• Saa äidin pakahtumaan onnesta monta kertaa päivässä

Kevennys

Äidillä on leluja ja vauvalla on leluja, niinpä niin... Olisikohan ollut sama muotoilija suunnittelemassa kumpaakin? 

Toivottavasti anopille ei ikinä valkene, mikä oli minun eka ajatus, kun näin hänen Jäpsylle ostamansa ihanan lelun eka kertaa! 

Pistetäänpä samaan postaukseen vielä pari muutakin kuvaa lähiajoilta... 

Mitenniin muka meidän hoitopöytäelämä olisi nykyään vähän liikunnallista? 

Ja nyt poitsun herätys ja muskariin juoksu, mars mars!

Törmäyskurssilla

Pakko se on pystyä ääneen (tai ainakin kirjoittamalla) toteamaan: Jäpsyn isä ja minä olemme nyt tosi pahasti törmäyskurssilla parisuhteemme kanssa. Viikko sitten asiat kärjistyivät ihan yllättäen, ja tehtiin jo hetkellinen eropäätöskin. Peruttiin tosin se päätös parin tunnin sisällä sen syntymisestäkin, mutta... Kokeillaan vielä, jos saataisiin parisuhdeneuvonnasta apua, omat eväät eivät enää riitä tämän sopan purkamiseen. 

Miten me oikeastaan ollaankaan ikinä päästy näin pitkälle näin vähällä kommunikoinnilla? Positiivisia juttuja ollaan ilmaistu herkästi ja fyysinen läheisyys on kukoistanut, mutta negatiivisia juttuja ollaan hyvin paljon vain tungettu tiukemmalle pinnan alle. Nyt ne sitten poksahtivat silmille, enää ei voi piilotellakaan. Ja tiedossa kyllä oli, että parisuhde tulee heittämään jonkin verran joka tapauksessa lapsen saannin yhteydessä, mutta että näin pahasti...  

Pienen vauvan kanssa pääsee näköjään noihin yhteiskunnan tukitoimiinkin mukaan nopeasti. Tiistaiaamuna soittelin, keskiviikkona kello 8 oltiin jo työntekijän huoneessa tuijottelemassa seiniä. Oli tosi hyvä ja valaiseva palaveri! Molemmat todettiin poislähtiessä, että riippumatta suhteen jatkosta tuo neuvonta selvästi tekee hyvää pään sisällölle jatkoa ajatellen. 

Viime viikolla olo oli kuin joku olisi kiskaissut minut irti ruumiista, heittänyt pariin kertaan alas parvekkeelta ja tyrkännyt jäljelle jääneen rikkinäisen mytyn takaisin kroppaan väärinpäin. Nyt alkaa palasia olla paljon jo näennäisesti kohdillaan taas, Jäppisen kanssa ei ole voinut jäädä tuleen makaamaan yhtään. Pienestä on joka tapauksessa huolehdittava ympärivuorokautisesti, eikä minulla ainakaan riitä pokkaa itkeä tai velloa itsesäälissä pikkumiehen nähden. Poitsun hereilläollessa hymyillään ja höpsötellään, nukkuessa sitten saa mennä suihkuun itkemään jos on pakko. Toisaaalta tosi hyväkin, kun on muuta ajateltavaa ja pakollista tekemistä, ei ehdi jäädä vellomaan kielteisiin juttuihin vaan pysyy elämässä kiinni. Ja jos ei poikaa olisi, olisin varmaan viime maanantaina saattanut tehdä jotain tosi epätoivoistakin... 

Hömppä hihittelijä

Tänään käytiin taas verikokeissa niiden maksa-arvojen ja bilirubiinien seurannan takia, ja reissu onnistui yli odotusten. Labran odotushuone oli ihan täynnä, yli 50 ennen meitä ja yli tunti istuttiin odottelemassa. Lopulta tuli meidän vuoro, kun Jäppiseltä meinasi jo hermo mennä tylsässä huoneessa kököttämiseen. Vaihtelun saaminen ja hymyilevät tädit olivatkin niin kivoja, ettei minun pelkäämääni tappohuutoa kuulunut yhtään. Jäpsy keskittyi hurmaamaan kättä paikallaan pitävää tätiä (joka kyllä höpsötti ihan täysillä takaisinkin), eikä paljoa edes huomannut kädessä olevaa neulaa. Vähän kurtistuivat kulmat ihon puhjetessa, ja pois ottaessa meinasi ruveta harmittamaan. Minulla oli paljon pahempi hätä, kun poisoton yhteydessä verta yllättäen hulahtikin minun ja hoitsun käsille, tyynylle ja lattialle isompi määrä, ennen kuin saivat suonen tukittua... Olisi ollut noloa pökrätä itse! Pistohuoneesta ulos tullessa oli aikamoinen voittajaolo, kun meidän menoa säälitelleet mummelit eivät kuulleetkaan villejä intiaanikiljaisuja. Muskari kyllä jäi väliin pitkän odotusajan takia, mutta se on pieni murhe. 

Eiliset uudet temput eivät selvästikään olleet mitään vahinkoja. Illalla poitsu nauroi vielä isinkin kanssa leikkiessä, ja tänään räkätti melkein heti, kun mentiin taas keinumaan. Parhautta! Kovasti tuo juttelee muutenkin, päivällä meinaa usein syöminenkin jäädä puolitiehen, kun asiaa on niin kovasti. Ihana hömppä ikioma lörppöpoika... Lelujakin on tänään pidelty kovasti, ennen nukkumaanmenoa sai vielä kaasuilmapallonkin käteensä. Minä olisin varmaan melutason perusteella napannut pojan iltapesuille ihan puolen minuutin päästä, jos isi ei olisi antanut sitä palloa pikkuiselle, mutta nyt sainkin istua vielä parikymmentä minuuttia rauhassa. Kerran karkasi pallo kattoon, muuten puolityhjää oli niin hyvä rutistella ja ihmetellä, että pikkureppana viihtyi ihan erinomaisesti. (ja kyllä, oltiin ihan vieressä, tukehtumisvaaraa ei ollut eikä tuo vielä tavaroita saa suuhunsakaan vietyä)

Kohta pitäisi hiippailla minunkin nukkumaan. Muutaman päivän olen jo puhunut ihan mitä sattuu, oikeita sanoja ei vain löydy ja tänään huomasin vahingossa nukahtaneeni hetkeksi kesken päiväimetyksenkin. Pakko alkaa nukkua itse aiemmin ja yrittää taas järkevöittää meidän yöunia. Päivällä nukkuminen hallitusti olisi kyllä jees, mutta vahingossa torkahtaminen tuntuu pelottavalta. Nyt kyllä havahduin kun poika alkoi liikahdella (oli ilmeisesti nukahtanut myös), mutta entä jos joku kerta en heti hoksaakaan, ja toinen on liian lähellä tyynyn tai sängyn reunaa? Tai nappaa käteensä neuleen tai muun vastaavan irtonaisen esineen, joita päivällä saattaa syöttöpaikan vieressä olla, mutta jotka eivät oikein pikkuihmisten käyttöön sovi...

Muutama viime yö on taas mennyt aika hulinaksi. Jäpsy nukahtaa kahdeksan maissa, eka syöttö voi olla jo kahdentoista tienoilla, tai vasta kahdelta. Sen jälkeen yleensä tulee yksi kahden tunnin väli ja siitä eteenpäin enää tuntia tai vajaata... Minä tulen sänkyyn useimmiten kymmenen maissa, joten hyvänä yönä saan melkein neljä tuntia yhtenäistä unta, huonona en välttämättä yhtään kokonaista 1,5 tunnin unijaksoa. Omasta iltahetkestäkään en kyllä haluaisi luopua, mutta toimivat aivotkin olisivat ihan kivat. No, eiköhän tuohon saa taas vähän järkeä, kun skarpataan niin, että tissi suussa kainalossa nukkuminen loppuu mahdollisimman kokonaan. Tietysti parempi nukkua niinkin kuin että ei ollenkaan, mutta... Ainakin edellisellä "kuurilla" ollessa yöelämä tuntui äkkiä järkevämmältä, kun tietoisesti katsoi, ettei antanut jätkän jäädä uninautiskelemaan nälän täytettyään vaan palautti äkkiä omaan sänkyynsä joka hörppytauon jälkeen. Ja se on huomattu, että jos minä nukahdan kesken kaiken ja tuo pääsee pesiytymään siihen viekkuun tunniksi tai pariksi, sen jälkeen loppuyöstä on turha toivoa enää unia omassa sängyssä. Ja minä kun en osaa tietoisesti nukahtaa, jos vauva on siinä iholla. Vahingossa kyllä, mutta kun herään, uni ei tule kun pitää vain varoa ja kuunnella tuhinoita.

Helistin käteen vie

Viime yönä Jäpsyllä oli ilmeisesti päässään aikamoinen aivomyrsky. Äiti ei ainakaan paljoa ehtinyt nukkumaan, mutta jotain reseptoreita selvästi kääntyi yön aikana uusiin asentoihin. Poika nimittäin on tänään sekä nauranut ääneen että ottanut helistintä käteensä ja heilutellut sitä! 

Tarttumista Jäppinen on selvästi jo hakenut muutamana päivänä. Hipelöi ensin lelukaaren leluja ihan sen näköisenä kuin hakisi jotain tosi tarkasti, ja sitten kun puuha ei onnistu, paiskoo helistimet hurjaan liikkeeseen turhautuneena. Tänään sitten käteen tarjotessani nappasi normaalista helistimestä kiinni kuin vanha tekijä, hymyili kyllä aika velmun voittajan näköisenä tajuttuaan, että heilutteli sitä ihan itse. 

Naurukin oli ihana kuulla. Aamupäivällä onnistuin jo kerran saamaan vähän ääntä ulos, kun oikein pussailin pikkuisen mahaa vaatteiden päältä ja uhosin syöväni koko pojan, mutta äsken keinutuolissa vasta hauskaa olikin. Istuttiin naamat vastatuksin ja ensin vain pikkuista hymyilytti kovasti. Vauhti kun kiihtyi, alkoi tulla äänitehosteita mukaan, ja sitten pitikin jo nauraa ihan ääneen kun oli niin hauskaa. Ihana ääni! Ja niin selvästi poikamainen, hassua... Vähän veikkaisin, että meillä tänään yritetään vielä keksiä kovasti kaikkia juttuja, joilla poitsu höpsötetään nauramaan vähän lisää. 

Lelu kädessä -kuvia en vielä ole saanut, mutta pistetäänpä nyt söpöilykuvaa uimapuvun kuivasovituksesta kuitenkin. Piti ennen ekaa uintia kokeilla, olisiko tämä malli yhtään tiukempilahkeinen kuin jo olemassaoleva, ja taas piti kaivaa kamera esiin... Toivoton äiti, aina räpsimässä kuvi joka hassustakin tilanteesta. (huomaatteko muuten, vaikka kertisvaipoilla ollaankin nyt menty toista kuukautta putkeen, kestot ovat edelleen ihan valmiusasemissa odottamassa inspiraatiota)

Harrastushirmu

Neljäs raskauskolmannes on nyt lusittu ja aloitettiin Jäpsyn kanssa aktiivinen harrastuselämä. Eka kolme kuukautta oli oikeasti kiva etupäässä pesiä kotona ja söpöillä vauvan kanssa, mutta nyt sopivasti iän riittäessä syksyn harrastuskausikin lähti käyntiin. Kullan palattua töihin kesälomansa jälkeen alkoi olla jo vähän sellainen olo, että seinät alkavat kotona lähestyä toisiaan, jos ei jotain ala tapahtua. 

Torstain perhepuistokäyntiä minä en itse jännittänyt yhtään etukäteen, vähän sillä ajatuksella että nähdään vähän muita äitejä ja vauvoja, ihan piece of cake. Jäppiselle se oli kuitenkin kaikista pelottavin reissu tähän mennessä tehdyistä... Tuoreessa muistissa taisi vielä olla maanantain sairaalakeikka, joten päiväunilta joutuminen vieraiden tätien ja vauvojen kansoittamaan huoneeseen sai aikaan pelästyneen pikkupojan, joka alkuun ei edes halunnut kaukaa katsella muita ihmisiä. Onneksi täällä "maalla" kulkee busseja harvoin ja edellinen oli juuri mennyt! Hyvällä ilmalla olisin siinä vaiheessa saattanut lähteä kävelemäänkin kotiin, mutta nyt olosuhteet vaativat istumaan siellä sisulla vielä tunnin verran ennen seuraavaa linjuria. Siinä tunnin aikana poitsu ehtikin tottumaan ja alkamaan viihtyäkin, sitten jo vähän harmitti että tapaaminen loppui ja kotiinpäin piti lähteä. Paikalla olivat melkein kaikki niistä, joiden kanssa tutustuttiin siihen perhepuistoon ennen Jäpsyn syntymää, kovasti sain kehuja välillä hoikistuneesta ulkomuodosta ja söpöstä vauvasta. (kumma juttu, että jättimahan puuttuminen vähän hoikistaa kokonaisvaikutelmaa) Hyvä kyllä, että käytiin tuolla jo totuttelemassa muiden vauvojen ääniin, muuten muut menot olisivat voineet mennä yli sietokyvyn. 

Lauantaina käytiin polskuttelemassa vauvauinnissa. Minua jännitti ihan hirveästi sinne meno, miten muka siellä osaisi toimia ja entäs jos vauva tipahtaakin kesken kaiken tai pelkää vettä ja huutaa hysteerisenä... No, ei tipahtanut eikä huutanut, vaan viihtyi hyvin ja näytti tykkäävänkin kovasti. Tarkalleen ottaen pesuhuone oli kyllä hurjan pelottava paikka, upouudessa bumbotuolissa ei siellä voinut istua hetkeäkään niin että minä olisin voinut pestä itseni yksin, mutta onnistui se sitten yhdellä kädellä vauva sylissäkin. Altaassa poika selvästi nautti, oli kiva lilluskella edestakaisin ja kurvailla pinnalla, aina jos sai ohjaajaan tai muihin aikuisin katsekontaktia, naamalle levisi huiman onnellinen hymy. Ohjaaja neuvoi nousemaan jo 15-20 minuutin päästä altaasta eka kerralla, mutta ei me kyllä maltettu. 25 minuutin kohdalla poika alkoi näyttää vähän kylmältä ja haukotteli, noustiin sitten pari minuuttia ennen kuin olisi ollut pakko. Ensi viikolla ollaan kyllä taatusti ihan täysi aika, ja saadaan alkaa kuulemma pikkuisen kokeilemaan kannutustakin jos uskalletaan. (HUI!) 

Eilen aamulla mentiin vielä muskariinkin, ja kivaa oli sielläkin. Musiikillinen taso ei kyllä päätä kummemmin huimannut, mutta ei se varmaan olekaan se "pointti" näin pienillä. Keskittynyttä yhdessäoloa, järjestettyä päiväohjelmaa ja muita ihmisiä, ne ovat ne tärkeimmät ainakin minulle. Mukavaahan se lastenlaulujen laulaminenkin on, ja tuolta voi saada niitä leikkivinkkejä siihen kaveriksi, mutta ehkä ne jäävät vähän toiselle sijalle... 

Lastenlaulujahan meillä on jonkin verran "siedätysharjoiteltu" kotonakin. Jäpsyn mummo toi ekan lastenmusiikkicd:n jo synnärille meitä varten, alkuun levyn sisältö ja kaikki omasta päästäkin löytyneet laulut tahtoivat itkettää ihan kamalasti, nyt enää vain jokunen. Sattumalta muskarissakin laulettiin jotain tuon levyn päälle, me osattiin sanat jo valmiiksi... 

Kun viikon sisällä meillä ovat myös käyneet kylässä Jäpsyn mummo, isomummi ja täti, ohjelmaa on riittänyt tosi hurjasti. Normaalipäiviä ei montaa ole jäänytkään väleihin. Tänäänkin toivottavasti saadaan ohjelmaa kummipojastani ja hänen äidistään, ja huomenna mennään neuvolaan, joten ihan pelkkiä kotonaistumispäiviä ei kamalasti jää. 

Jäppinen 3kk

Mietitäänpäs vähän, mitä kuukaudessa on ehtinyt tapahtua... Tänään ikää jo 3kk ja 1 päivä, ensi viikolla käydään sitten merkkipäiväneuvolassakin. 

Jäppisen suosikkijutut nyt: 

• Tissit!
• Äiti ja isi
• Lelukaaret sitterissä ja olohuoneen potkutteluasemalla
• Äidin Ressu-kuvioinen tyynyliina
• Peilissä näkyvä vauva
• Omien käsien lussutus
• Äidin kanssa jutteleminen syömisen jälkeen sängyllä löhöillen
• Kainalossa nukkuminen
• Kirjan lukeminen isin kanssa (isi loikoilee sängyssä lukemassa, poika on puoli-istuvassa asennossa ja katselee kansia, välillä isi nostaa kirjaa ja kurkistaa alta)

Jäpsy osaa 

• Jutella monen tavun ja sanan lauseita (sisältö kyllä edelleen hepreaa)
• Kädet löytävät hienosti suuhun erikseen tai melkein yhdessäkin. Paljosta ei jää kiinni, ettei koko nyrkki hupsahtaisi sisään yhdellä kertaa
• Lelujen menestyksekäs huitominen, selvästi onnistuu aikalailla niin kuin poika haluaakin
• Yöunien eka pätkä voi olla jopa 6,5h 
• Olla syömättä yllättävän pitkään, jos sattuu muuta mielenkiintoista ohjelmaa
• Käydä yhdessä aikuisten kanssa suihkussa pelästymättä naamalle tulevaa vettä

Äiti älä laula!

Karman laki puraisi eilen illalla pahemman kerran... 

Minun äitinihän on soitonopettaja, ja olen koko pienen ikäni vihannut hänen soittamistaan ihan yli kaiken. Pienenä kai ollut mustis soittimen saamasta ajoittaisesta jakamattomasta huomiosta, isompana siihen kurjuuteen yhdistyivät vielä yhdessä karjutut minun omat viuluharjoitteluni. 

Eilen illalla minulla oli eka laulutunti tänä syksynä, ja ihan pikkuisen kokeilin avata ääntä kotona jo ennen sitä. Edellisen kerran olin oikeasti laulanut huhtikuussa viimeisellä tunnilla. Lastenlauluja toki olen lallatellut tässä välissä, mutta sitä ei lasketa volyymin tai äänenlaadun kanssa ollenkaan samaan kategoriaan. Jäppinen leikki olohuoneessa sitterissä, Kulta istui sohvalla vieressä ja minä olin makuuhuoneessa, en siis edes ihan lähellä. Ensimmäiset voimakkaammat sävelet kun kuuluivat, lelut pysähtyivät sitterissä ja poika jähmettyi kuuntelemaan. Pari sekuntia myöhemmin kuului vihlova hätähuuto, eikä pikkureppana rauhoittunut ennen kuin vasta tiukasti minun syliini puristettuna. Isikään ei ollut mitään siihen hätään... 

Olinhan minä sen arvannut, että ennemmin tai myöhemmin tulee tiukkoja "äiti älä laula!" -vaatimuksia, mutta että jo nyt... Ja näin pienestä! Paras todellakin alkaa harjoitella Jäppisen parvekkeella nukkumista ihan tosissaan, tai viikonloppuisin isä ja poika alkavat kohta saada paljon laatuaikaa yhdessä kaukana kotoa, että äiti pääsee toteuttamaan itseään. 

Enkä muuten muistanut, miten hyvältä ja helpolta laulaminen tuntuu ilman vauvamahaa! Vatsalihaksissa oli kohtuullisesti voimaa näinkin, keuhkoissa tilaa, olo oli pirteä ja selkäkin pysyi helposti suorana ihan tukematta. Ei se laulu pahalta alkanut tuntua missään vaiheessa loppuakaan kohtaa, mutta eroa oli kyllä kuin yöllä ja päivällä eiliseen tuntiin verrattuna. 

Ei mitään hätää

Jäppisellä on kaikki likipitäen kunnossa! Aamulla käytiin siellä verikokeissa ja ultrassa huutamassa keuhkot pihalle. Oltiin kuulemma koko labran odotushuoneen puheenaihe, kun poika aukoi äänijänteitään ja kiljui yli puoli tuntia putkeen... Pikkuhetki henkäistiin tissin kanssa jo siellä näytteenottohuoneessa, sitten siirryttiin ultraan huutamaan lisää, ei tosin enää ihan niin intohimoisesti. Iltapäivällä oikein huolestutti mennä vielä sinne lastenlääkärille, kun pojalla meni naama sitruunalle jo turvakaukaloon laittamisesta. Lastenpolilla pituuden (tänään 64,2cm) ja painon (tänään 7435g) katsominen ei enää aamupäivän koettelemuksiin verrattuna ollut mitään, ja odotusaulassakin hengailu oli kolisevaa ovea lukuunottamatta kivaa. Ajat vain olivat myöhässä, tunti kökötettiin siinä ennen lääkärin luo pääsyä.

Lastenlääkäri oli ihan huippu! Joona varmaan vaihtaisi milloin tahansa meidät kaksi kalkkista siihen lääkäriin ja lääkärin soivaan perhoseen. Setä höpsötti poikaa tutkiessaan niin tehokkaasti, että poika ei edes muistanut olevansa hurjan pahassa paikassa, jutteli ja hymyili vain innoissaan. Perhonen oli ihan parhautta, Jäppi hihkui sille niin innoissaan, että lääkärikin sekosi sanoissaan kun nauroi toisen innolle. Ei haitannut mahan kopelointi tai korvien katsominen, toinen vain jammaili. Kuulemma ihan uusi lelu, pitää yrittää nyt pitää silmiä ja korvia auki kaupoissa, jos samanlainen tulisi vastaan ihan kotiin ostettavaksi. 

Hyvin kyllä tipahti kivi sydämeltä tällä reissulla. Pitkittynyt äidinmaitokeltaisuus oli diagnoosi, sen laskua tarkkaillaan mutta muuten tuloksissa ei ollut mitään, mitä huima kasvu, ikä ja huudon volyymi eivät selittäisi. Imetystaukoakaan ei tarvitse pitää, niin alhaalla olivat maksa-arvot ja bilirubiini, vaikka viitearvoja ylempänä olivatkin. Muuten kaikki oli oikein hienosti ja tyypillistä, ilmeisesti kaikki refleksit ja temputkin tulivat niin kuin tuon ikäiseltä pitää. 

Kuriositeettina mainittakoon, että minun pääni näytti sijoittuvan +3-käyrälle, kun verrattiin 20-vuotiaiden naisten normaalikokoon... Kulta oli nollakäyrän tuntumassa miesten vastaavassa. 

Mutta kolminkertainen eläköönhuuto hyville lääkäreille! Pikkupotilas kaikkea muuta kuin traumatisoitui ja äitikin on taas rauhallisella mielellä. Ei huonompi keikka yhtään :)

Voi yök

Onneksi neuvolan täti soitteli eilen ja varoitti, että se meidät tiistaina tutkinut lääkäri oli laittanut verikokeiden tulokset nähtyään lähetteen aluesairaalaan, ja että sieltä varmaan kohta tulisi kutsu. Hirveä huolihan iski heti päälle, vaikka täti kuinka yritti rauhoitella minua. Tänään olisin varmaan kuitenkin saanut kohtauksen, kun sairaalasta soittivat meille aikaa jo maanantaille, jos en olisi yhtään osannut varautua. 

Mutta voi yök, maanantaista tulee tosi kökkö päivä. Aamulla kahdeksaksi labraan antamaan lisää verta, yhdeksältä ultraan kurkkaamaan mahan ja pään sisältöä, ja yhden maissa vielä lastenlääkäri. Onneksi Kulta sai järkättyä itselleen palkattoman vapaan maanantaille, päästään siinä välissä kotiin ja meitä on kaksi murehtijaa reissussa. Yksin jos pitäisi Jäpin kanssa lähteä sinne sairaalaan seikkailemaan, menisi varmaan ihan itkeskelyksi äidillä ja pojalla.. (voi kyllä mennä nytkin) Näitä verikokeita varten pitäisi vielä yrittää olla pari tuntia syöttämättäkin, huudosta tulee kahta kauheampi. Tai lääkäri varmaan tykkäisi pitkään ruokkimatta olleista tuloksista, mutta en minä ainakaan kotona haluaisi tissivauvaa pitkään huudattaa. Aamulla syödään herätessä tai vähän riippuu aamun alkuajasta, sitten toivottavasti heti labran jälkeen. 

Pitäkää peukkuja, ettei siellä tulisi ilmi mitään ihmeitä!

Neuvola ei-ihan-kolmekuukautiselle

Käväistiin eilen taas neuvolassa kasvukontrollissa ja saatiin nykyiset mitat pikkumiehelle. Tai ei Jäppi kyllä enää mikään pikkumies ole, painoa kunnioitettava 7140g ja pituutta 64cm. Ilmankos on tuntunut siltä, että tuo kasvaa ja lihoo ihan silmissä! Paino ilmeisesti menee tasaisesti vähän nollakäyrän yläpuolella ja pituus vähän kakkosen alapuolella, tai jotain sinnepäin. Ei niistä tätsyistä aina selvää ota... Pääkin oli kasvanut parissa viikossa melkein sentin, nyt pipo on jo 44,3cm. Sekin tasaisesti omalla käppyrällään. Oma terkkarimmekin oli palannut takaisin töihin lomaltaan, oli kiva päästä taas tutumman ihmisen kanssa kertaamaan kuulumiset. 

Harmistusta aiheutti neuvolalääkäri, joka ei tuntunut ymmärtävän mistään mitään. Pään kasvun takia oltiin tultu tarkastukseen, pää kuitattiin puolessa minuutissa "tasaisestihan tuo kasvaa, oletteko isopäisiä?" eikä edes näyttänyt kuuntelevan vastausta... Sairaala-ajan keltaisuuttahan jätkällä on vielä silmissä, siihen keskittyi ja ihossakin oli vielä näkevinään ylimääräistä väriä. Ja tarpeeksi kun väänteli ja häikäisi poikaa kopeloidessaan, sai aikaan niin pahan huudon että ylähuuli sinertyi ainakin lääkärin omaan silmään. Ei kuitenkaan kuullut mitään omituista sydämessä tai muualla, mutta verikokeisiin määräsi meidät. 

Mistä lähtien muuten alle kolme kuukautta vanhan vauvan maidolla eläminen on ollut kummallista? Kysyi varmaan kolmesti, ennen kuin uskoi että meillä eletään pelkän tissin, d-vitamiinin ja maitohappobakteerien varassa. Ei tulisi mieleenkään antaa vielä mitään muuta, kun maito selvästi riittää ja pitää nälkää hyvin. Eikö sen pikemminkin pitäisi olla poikkeus, jos joku jotain muuta jo suun sisäpuolelle pistää?

Tänään sitten käytiin pistettävinä, ja iso itkuhan siitä tuli... Isi ei uskaltanut tulla koko pistohuoneeseen, minä pidin poikaa sylissä, yksi hoitaja pisti ja toinen piteli käsivartta. Tuntui niin raa'alta luottamuksen väärinkäytöltä pitää toista siinä väkisin, kun reppana ensin niin reippaasti katseli ympärilleen ja hymyilikin vampyyreille. Onneksi tuon ikäisten muistin ei pitäisi olla kovin pitkä, nyt pitää vain yrittää lähiaikoina keksiä kaikkia kivoja paikkoja autoiltavaksi, ettei autoistuin ala yhdistyä huudattaviin vieraisiin täteihin. Ja kiva sekin, että pistävä täti otti ensin kaiken tarvitsemansa veren yhteen isoon koeputkeen ja siirteli siitä varsinaisiin näyteputkiloihin, sen sijaan että olisi alkanut säätää joka putkilon välissä ja pidentänyt sitä neulan kädessäoloaikaa. 

Nyt väsynyt sankari nukkuu parvekkeella, koettelemukset olivat niin uuvuttavia, että simahti turvakaukaloonsa eikä paljoa edes havainnut, että käytiin kaupassakin ja nosteltiin edestakaisin. 

Toivottavasti kehuminen ei muuten ole liian aikaista, mutta meillä yöelämään taisi auttaa ihan jo Elisabeth Pantleyn Lempeä matka höyhensaarille -kirjan lukeminen. Iltarutiinit otin sieltä käyttöön ja yrityksen nukuttaa ilman mitään pojan suussa nukahtaessa, ehkä jotain yleistäkin filosofiaa jäi takaraivoon pyörimään. Nyt ainakin kaksi yötä putkeen ovat olleet tosi hyviä, viime yönä tuli uusi pituusnukkumisen ennätyskin. Jätkä simahti vähän ennen kahdeksaa, ja heräsi vasta puolen kolmen maissa syömään. Oli aika voittajaolo herätä itse syöttöpuuhiin, kun kerrankin olin ehtinyt nukkua monta tuntia putkeen ja tissitkin olivat taas syvän levon voimasta ääriään myöten täynnä! Loppuyöstä en tiedä, olisiko mennyt melkein kokonaan heräämättä, jos minä olisin malttanut pitää käteni erossa nukkuvasta vauvasta. Koskea ei saisi, sen kyllä tiedän, mutta toinen kuulosti niin surkealta valitellessaan mahaansa ja heilutellessaan jalkoja pierujen voimistamiseksi, kaikki kyllä sikeässä unessa. Huoli sitten tissiä aina pari hörppyä, kun äiti puoliväkisin tunki sitä ääntä kohden... 

Huijausta?

Mitä tämä tällainen on? Käytiin Jäpin ja Kullan kanssa saunassa 18-19 kuten lauantaisin aina, ja poika nukahti kotiin tullessa kantokoppaansa. Höpsö pieni... Nukkuu edelleen! Luultiin ihan, että olisi vain ottanut pikku torkut, mutta nyt kellon ollessa jo yli kymmenen nämä on kyllä pakko todeta jo yöuniksi. Mie olen ihan pallo hukassa... Ei iltaleikkejä, ei jalkojen hierontaa, ei pientä syliin rauhoittuvaa tutin lupsuttelijaa.. Ja syötinkin pojan viimeksi jo ennen kuutta, saas nähdä mihin aikaan herää syömään. Huijausta! Missä meidän iltarutiinit muka ovat??? 

Vaan kieltämättä ilta vapaasti omia juttuja touhuten on kyllä ollut kiva, neule on edistynyt huimasti ja nettiinkin olen päässyt niin paljon kuin olen halunut. Toivottavasti aamukin alkaisi inhimilliseen aikaan, eikä tuntia aiemmin kuin ikinä!

Saunalla ollessa minä olin löylyissä sillä aikaa kun Kulta ja Jäppinen kokeilivat eka kertaa yhteistä suihkua. Yllättäen alkoi ihan hirveä intiaanikiljunta, jonka Kulta sai vaimennettua parin minuutin päästä (minä kökötin valmiusasemissa mutten halunnut mennä väliin jos ei erikseen kutsuta), sitten huuto alkoi hetken päästä taas. Enää ei voinut pidätellä, pakko oli mennä katsomaan, että mikä riivaa. Poika kiljui keuhkojaan pihalle pukuhuoneen penkillä vaippa päällään, Kulta tuhahti ettei saa puettua sille mitään ja paineli löylyihin. Syliin otto ja kova höpöttely huudon yli tyynnyttikin pojan, kunnes yritin laskea alas puettavaksi. Kilju tuli takaisin yllättävän nopeasti... Seuraava yritys muutaman minuutin päästä sentään meni jo läpi, samoihin aikoihin tuli Kultakin takaisin. Olin ihan luullut, että poika olisi pelästynyt suihkussa jotain, saanut vettä yllättäen kasvoille tms mutta ei. Reppana vain vihaa edelleen vedestä pois joutumista ihan yli kaiken. Niin kauan kuin pojat suihkuilivat yhdessä, kaikki oli hienosti, mutta pukuhuoneessa kuulunutta pahempaa huutoa Kulta ei muistanut kuulleensa ikinä... 

Nej!!!

Meidän pikkujätkä on oppinut väittämään vastaan! Tosin väärällä kielellä, mutta hyviä nauruja ollaan silti Kullan kanssa saatu pikkumiehen kustannuksella. Jäppi osaa tosi tehokkaasti huudahtaa Nej!!! väleihin, kun ehdottelen jotain omituisia puuhia kuten vaipanvaihtoa tai lattialle menemistä. Innokkaalta tuo kuitenkin aina näyttää, ehkä hakusessa olisi lähinnä innostunut Jejj!! Syömisen ehdottelu ja sitä ennakoiviin asentoihin laittaminen ei sentään saa mitään huutoja aikaiseksi, silloin pojalla on liian kiire hymyillä innolla koko naamallaan ja aukoa suuta oikein isoksi. Hammaslääkärin olisi helppo kurkkia, kunhan tissi vilkkuisi muutaman sentin päässä naamasta! 

Oikeaa kättään Jäppinen on mussuttanut antaumuksella jo jonkun aikaa, tänään myös vasen alkoi maistua yhtä hyvältä. Voi sitä kuolan määrää... Ja miten ihmeessä sen nyrkin saakaan niin syvälle koko suun täydeltä? Ei menisi oma nyrkki samalla tavalla, yökkö tulisi jo paljon aikaisemmin. Alaikenissä näkyy läpi jo jotain vaaleaa, kai ne hampaatkin vähän kutittelevat siellä, mutta päähuomion veikkaisin olevan käsien löytämisessä ja niihin tutustumisessa. Ja taitavat maistuakin tosi hyviltä, välillä pitää oikein siirtää ne pois tieltä, että rinta mahtuu väliin. 

Viime yö oli kyllä harvinaisen perseestä kauniisti ilmaistuna... Näin iltapäivällä pomoni ja kuulin uutisankkana, ettei meidän työpaikkaa enää olisi. Hurja shokkiuutinen, joka ensin stressasi jo illalla ja oikein jysähti yöllä tietoisuuteen. Taisi oma levottomuus tarttua Jäppiseenkin, tuollaisia hulinoita meillä ei montaa kertaa ole öisin ollut. Oikein mitenkään ei ollut hyvä, ei omassa sängyssä, ei meidän sängyssä, ei suu tyhjänä, täynnä tissiä tai täynnä tuttia... Näköjään nukkuminenkin onnistuu hyvin siten, että samalla heilutellaan kaikkia raajoja ja päätä ja pidetään omituista ääntä, naama kuitenkin tyynenä ja silmät levollisesti kiinni. Hassu ipana! Nyt naurattaa, yöllä ei niinkään... Toivottavasti tänä yönä rauhallisemmin. Ja paljonhan tässä on ollut tosi jees öitä taas välillä, pari syöttöä ja ehkä vähän aamuaktiivisuutta enemmän kuin tarvitsisi, muttei mitään maata kaatavaa. 

Kulta nauroi jossain vaiheessa päivällä, että hänen sänkyyn tullessaan olimme olleet Jäppisen kanssa molemmat sikiunessa meidän sängyssä. Olisi nostanut pojan omaan petiinsä takaisin, mutta kun mokoma oli edelleen rinnassa tiukasti kiinni, ei lähtenyt irroittamaan. Minä en ihan siitä alkuyöstä muista koko sänkyyn ottamistakaan, ilmeisesti olen tosi nopeasti nukahtanut uudestaan haettuani vauvan puolitajuttomana syömään. Hyvä että edes silloin tuli muutama tunti hyvää lepoa. 

Aina ei kyllä jaksaisi sukulaisten kommentteja... Tänään taas kun äidin kanssa oli puhetta viime yön aktiivisuudesta, sieltä vain tuli "Kohta teillä on niin hyvät hotellipalvelut öisin, ettei kukaan ehdi nukkumaan", ei kuitenkaan vinkkejä, millä moisen huseeraavan vauvan hiljentäisi. Syötöistäkään sinänsä en vielä etenkään alle kolmekuukautista lähtisi vieroittamaan, normaaliöiden kaksi tai kolme on vielä oikein jees, kerran ollaan lipsahdettu yhteenkin. Toki ihan vain säätämisen takia nouseminen ärsyttää... Katsotaan sitten jos väsymys nousee ihan infernaaliseksi tai jos kiinteiden ruokien aloittamisen aikoihin muutenkin alkaisi jollain tavoin panostaa yöelämän vähentämiseen. Kiirettä ei varmasti Jäpin puolelta ainakaan ole. 

Mumminikin oli kuulemma avautunut siskolleni siitä, että syötän vauvaa ihan liikaa. Onneksi ei suoraan minulle, olisin voinut sanoa rumasti takaisin. Isäni on ruokittu normaalikokoisena vauvana 4 tunnin välein ja setä keskosena 3 tunnin tauoilla, kyllä se olisi hyvä rytmi nykyaikanakin. Onneksi saa olla vapaasti eri mieltä! Ja sen pari päivää, kun yritin joskus Jäppisen syömisrytmiin puuttua, poika oli ihan paiseissa ja huusi kunnes sai sen suosikkirauhasensa esiin. Siinä vaiheessa huuto oli jo tehnyt tehtävänsä niin täysin, että muutaman imaisun jälkeen reppana jo sammui, ja heräsi kohta taas nälkäisenä... Ei hyvä! Vauvantahtinen ruokkiminen tapahtuu tällä hetkellä useimmiten 2-3 tunnin tauoilla, illalla tarjoan viimeisenä ennen nukkumista vaikkei väliä edelliseen syöttöön olisikaan kuin tunti. Yön eka unipätkä on useimmiten kahdeksan tienoilta lähelle kahta, siinä ehdin minäkin jo saamaan ihan kohtuullisesti unta, kunhan muistan mennä sänkyyn ajoissa. Eikä tissillä venytä turhia, varmasti alle kymmenessä minuutissa hoituvat useimmat perussyötöt. Pidempäänkin saisi välillä olla, olisi kiva herkistellä ja katsella omaa söpöläistä. 

Ehkäisyttää

Pikkumöttönen ei ihan vielä olisi tervetullut tänne, vaikka Jäppinen onkin jo yli kaksikuukautinen. Minulla on kyllä jo hurja ikävä vauvamahaa ja raskaana olemista, mutta toisella vauvalla en kyllä vielä tekisi mitään. Jokin ehkäisy pitäisi siis saada käyttöön, tai muuten pikkumöttösen esiinmarssi on vain ajan kysymys. 

Tähän mennessä ollaan Kullan kanssa yritetty käyttää synnytyksen jälkeen kortsuja, mutta menestys on vaihteleva. Jos ne ovat väärässä huoneessa, ei tahdota muistaa hakea. Pari on hajonnut kesken kaiken. Tulella leikkivin vaihtoehto taitaa olla se, että alkuun käytetään, mutta loppuvaiheessa se jotenkin häviää koko kapistus yhdellä ranneliikkeellä... Eli ei, me ei todellakaan osata käyttää kumeja niin kuin pitäisi. 

Tänään soittelin ehkäisyneuvolaan jälkitarkastuslääkärin ohjeiden mukaan ja kyselin sitä kuparikierukkaa. Suoralta kädeltä puhelimeen vastannut terkkari ei sitä kieltänyt, muttei luvannutkaan. Synnytyksestä pitäisi kuulemma olla vähintään 4kk (kumma juttu, muualla Suomessa ne laitetaan heti jälkitarkastuksessa usein!) ja kuukautiset. Muutenkin täti oli aika epäileväinen, lupasi konsultoida lääkäriltä ja kysellä, miten asian kanssa pitäisi edetä. Kyseli synnytysajan, imetykset, kuukautiset ja muut, muistutteli kuparikierukan aiheuttavan runsaita kuukautisia. Koneelta löytyi se minipillerireseptikin, mutta siitä totesin, etten ainakaan vielä ole syönyt niitä yhtään. Lisähormonit ei hotsita, ei yhtään.. Kuinka vaikeaa sen kierukan saaminen oikein voi olla? Tuleeko kohta taas joku uusi viivyttävä lisäehto vastaan?

Yhdet kuukautiset sentään olen jo synnytyksen jälkeen nähnyt, jälkitarkastuspäivänä alkoi tuhruttaa ja siitä kehittyi ihan kunnon vuoto melkein viikoksi. Hyvä, ettei mökilläkin tarvinnut vielä pelata siteiden kanssa. Jospa tämä nyt tästä lähtisi kehittymään... 

Shoppaajageenini ovat muuten tällä viikolla aktivoituneet uhkaavasti. Kun minulla yleensä ei ole sellaista oloa, että tarvitsisin jotain ihmeellistä, nyt tarpeita on alkanut pöllähdellä joka suunnasta. Uusi kännykkä olisi ihana (mieleiset mallit >600e), Applen läppäri olisi niin kiva lelu samalla kun leikkii Jäppisen kanssa olohuoneessa, uudet kamerat olisivat kivoja ja teräväpiirtovideokuvaus raportoisi aiempaa paremmin Jäpin touhut. Aleksi13:n kevätuutuuksia pikaisesti silmäilemällä siellä oli ainakin 3 pakkosaadakäsilaukkua. Onnistuin kuitenkin juoksemaan niitä karkuun, kun käsilaukussa painoi iso pussi Body Shopin juttusia ja olin juuri maksanut 100e:n tilauksen imetyspaidoista netin kautta... Nettilankakaupatkin ovat olleet kovassa katselussa, mutta niistä olen vielä onnistunut kieltäytymään. Saas nähdä kuinka kauan. 

Viime viikolla kotkaanlähtöaamuna Jäppinen oli hauskan näköinen sohvalla kököttäjä. Työnsin pojan tyynyjen varaan ihan hetkeksi käydessäni vessassa, ja Kulta antoi vielä kaukosäätimenkin leluksi, kun mitään tekemättä ei ollut kiva istua. Tiukka katse tutin takaa kertoi hyvin selvästi, että kaukosäätimelle kävisi huonosti, jos ei heti alkaisi tulla tissiä ja leikkikavereita... 

Kotona paras

Viikonloppuna juhlittiin mummon 80v-päivät ja oltiin eka kertaa Jäppisen mummolassa eli minun vanhemmillani yökylässä. Reissu meni taas mukavasti, tosi hienosti poika jaksoi seurustella ja hymyillä vaihtuvien naamojen kanssa. Minä en saanut pikkuistani syliin kuin ihan vain syömään ja vaipanvaihdoille, isänsä pääsi kerran syötön jälkeen vähän jututtamaan kun oltiin oltu piilossa ruokailemassa. Toki olisin tarpeen mukaan kovaäänisestikin puolustanut pikkumiehen oikeutta olla tutussa sylissä, jos poikaa olisi näyttänyt ahdistavan, mutta hätää ei tullut missään välissä. Eikä voi kieltääkään, yhdellä istumalla syöty ruoka tai juotu teekuppi on harvinaista ylellisyyttä nykyään. Nyt ei edes ollut heti ruuan loputtua kiirettä nousta tai ottaa vauvaa syliin. Ja ihanaa, kun suku on selvästi pikkuisesta innoissaan!

Mummolassa Jäppistä nukutti vähintään kohtuullisen hyvin, minulla yö meni vähän levottomaksi. Ikinä ennen, edes Kotkassa asuessa, en ollut nukkunut äidin työhuoneen lattialla, ja nyt oli vielä poikakin vaunukopassa vieressä. Alkuyöstä piti kytätä, milloin siskoni tulevat kotiin, etteivät vain pääse hyökkäämään vauvaan kiinni ja herättämään (huom! luottavainen asenne aikuisiin ihmisiin!), loppuyöstä sitten tuttia sai työnnellä pojan suuhun ihan urakalla. Ukon iloksi noustiin pystyyn jo kuuden maissa, mummo herätettiin seitsemältä. Jäppi oli vähän pelästyneen näköinen, kun normaalisti ihan ihmismäisen näköinen mummo oli yöllä muuttunut huippupörröiseksi peikkomuoriksi... 

Sunnuntaina oli kiva tulla illalla kotiin, kun hyvin huomasi, miten poikanen ilahtui tästä siirrosta. Jo lauantaina kotiin palanneelle isille oli asiaa ihan kauheasti, samoin hymikselle ja lelukaaren kilpikonnalle. Kotilattialla oli hyvä potkutella, ja muutenkin yleinen olemus oli ihanan rauhallinen ja rentoutunut. Poissa hyvä, mutta kotona paras ehdottomasti! Auto oli muuten varsin täynnä Kouvolaan päin ajellessa, kun mukana olivat minun vanhempani, minä ja Jäppinen, vaunut, turvakaukalo, kaksi isoa kassillista pakastemarjoja, vanhempien mökkivarusteet, hoitolaukku ja minun tavarat sisältänyt reppu. Mökkieväätkin vanhemmat ostivat vasta Kouvolasta, aiemmin ei henkilöautoon mahtunut. 

Maanantaina ilmoittauduttiin vauvauintiin. Kausi alkaisi täälläpäin jo tämän kuun puolivälissä, mutta me saadaan mennä sitten kuun lopussa, kun 3kk ikää tulee Jäppiselle täyteen. Kiva mennä! Tosin saadaan kuulemma etupäässä mennä kahdestaan, Kulta taisi pelästyä, kun ohjaaja puhui kakkavahinkojen sattuessa siirtymisestä isoon altaaseen ja sukelluttaessa muksun veden alle pistämisestä. Kieltämättä ajatus siitä, että tahallaan laittaa vauvan kokonaan umpsukkeluksiin kuulostaa hurjalta! Ja vähän mietityttää, miten me pärjäillään suihkut sun muut yhdessä liukkaina, mutta ainakin suihkussa käymistä voi onneksi harjoitella jo kotonakin. Miksei mekin selvittäisi, kun kaikki muutkin selviävät?

Eka rokotus

Merkkipaalu tämäkin, Jäppinen sai tänään ekan rokotteensa. Tosin ei onneksi vielä piikillä, vaan Rotateqin suun kautta. Pahaa taisi olla, sen verran tehokkaasti irvisteli ja väristeli jälkeenpäin. Yllättävän leppoisasti neuvolan täti suhtautui jo hänen huoneessaan tulleisiin ekoihin pulautuksiin rokotteen jälkeen, ilmeisesti pienikin määrä sitä virusta jäämään mahan pohjalle saa jo positiivista aikaan. Ja kieltämättä tänään on huomannut, että poitsun vointi ei ole ihan normaali. Useinhan tuo kakkaa muutenkin, mutta tänään tosi aktiivisesti, ja mitenkäänpäin ei oikein ole ollut hyvä. Väsyttää, eikä olisi hereillä muualla kuin sylissä lötköttämässä. Neuvolatädin luvalla annettiin eka särkylääkesatsikin, kun jossain välissä pikkuinen tuntui vinkaisevan aina välillä niin tosi tuskaisesti... 

Muita mittoja ei tänään katsottu, mutta pää jatkaa tasaista kasvuaan. Viimeksi 42,5cm, tänään 43,5cm. Hienosti menee omalla käyrällään siellä suosituskäyrien yläpuolella. Nyt sentään suosituskäppyrätkin ovat jo nousseet sen verran, että jos Jäpin pää ei olisi kasvanut yhtään syntymän jälkeen, yläkäyrä olisi jo saavutettu. Minua lähinnä toistaiseksi huvittaa tuo mittailu, kun pää on todettu isoksi jo rakenneultrasta asti aina mitatessa, eikä se tunnu mitenkään poikaa vaivaavan. Ihan ikätasoisesti tuo kuuppaansa käsittelee, eikä se nyt kroppaan verrattuna tunnu mitenkään suhteettoman isolta kovin usein. Ei mihinkään minipäähän mahtuisi niin isoja ajatuksia! Ennemminkin se huolestuttaisi, jos tasainen kasvu yllättäen loppuisi, ja normaalikäppyrät alkaisivat sen takia lähestyä. 

Edellisen kirjoituksen jälkeen Jäppi on muuten keksinyt taas ihan uuden jutun - keskustemisen. Mikä voisi olla valloittavampaa kuin pieni mies, joka joko vakavana tai hymyillen kertoo oman juttunsa selvästi useammalla samalla, ja jää sitten odottamaan vastausta? Jos äiti hoksaa oikeat vastaukset, voidaan jutella ihan minuuttitolkullakin selvää vuoropuhelua. "Nii-in", "kyllä sie tiedät", "ihan totta" ja "aijjaa" ovat selvästi parempia pojan mielestä kuin "ootko varma" tai "niinkö meinaat?". Hassu pikkuinen, ihan kuin ymmärtäisi jo mahdollisen kyseenalaistamisen. Selvästi poika kuitenkin on kanssakäymisen idean ymmärtänyt, ilmeet, sävyt ja tavut vaihtelevat sen mukaan, mitä milloinkin selittää. Hitsi kun ymmärtäisi mitä toinen sanoo! 

Minkähän ikäisenä muuten vauva alkaa puheesta poimia niitä tärppisanoja, joihin liittyy sen kannalta oleellisimpia merkityksiä? Välillä aina tuntuu, että tuolla olisi jonkunlainen haisu ainakin syömisestä ja tisseistä, mutta todennäköisesti kyse on vain tilannesidonnaisuudesta ja rutiineista. Kun melkein aina heti herättyä pääsee tissille, niin kyllä se suu alkaa napsua jo puolimatkassa kohti normaaleja imetyspaikkoja. Sitten jos suunta onkin vain kohti vaipanvaihtoa, huuto on aikamoinen... 

Mahakivuttomia aamuja tuli toinenkin putkeen, mutta sen jälkeen ollaan palattu normaalimpaan elämään. Vaikuttaisi kuitenkin, että olo on aamuisinkin parempi, jos minä maltan olla syömättä mitään kovin maitoista päivän aikana. Raa'an maidon, jugurtin ja viilin olen kokonaan jättänyt pois, mutta muuten en ihan kauheasti voi kehua... Miksi ihmeessä ihan omituisissakin ruuissa tuntuu olevan ripaus maitojauhetta mukana, jos tuoteselosteita lukee? (jos se pahis on maito, niin tiedän kyllä juuston olevan selvästi pahempi kuin pieni hitunen maitojauhetta, ja juustoista en ole ihan onnistunut pysymään erossa... Hyi minua!)

Mutta kaipa sitä on hiippailtava jo sänkyyn, että voisi yrittää tänä yönä nukkua tarpeeksi. Pari viime yötä on mennyt vähän poskelleen minun osaltani, vaikka poika olisikin ihan nukkunut, ja huomenna on mummoni 80-vuotispäivät, joissa koko perheen pitäisi olla siistinä ja skarppina, eikä nuokkua puolinukuksissa. Tai no Jäppinen varmaan kelpaisi vaikka nukkuvana vaippasillaan, mutta vanhemmille standardit ovat vähän kovempia. 

2kk ikää

Äkkiä se aika menee... Tänään Jäppinen on jo tasan kaksi kuukautta vanha! Näihin aikoihin siellä osastolla lötköteltiin vierekkäin ja yritettiin imetystä, minä keräsin samalla rohkeutta yrittää sanoa jotain huonekaverille. Kainalossa oli jotain tosi pientä, söpöä ja avutonta... Nyt se pieni söpö nyytti on kyllä söpö edelleen, mutta jo ihan eri planeetalta olemuksensa ja taitojensa kanssa. 

Tänään merkkipäivän kunniaksi heräsin aamulla siihen, että kainalossani joku viuhtoo, piereskelee ja juttelee kattolampulle. Kello ei kyllä ollut kuin vähän vaille kuusi, mutta pikkuihminen oli hereillä, hyvällä tuulella ja mahakivuttomana. Eka aamu ilman kitinää ties kuinka pitkään aikaan! Kultakin oli ihan ihmeissään.. Näitä lisää, kiitos! En muuten yhtään muista, kuinka monesti olen viime yönä poikaa syöttänyt. Joskus puolen yhden tai puolen kahden maissa hain pojan syötölle, ja siihen katkeaa minun filmini. Olisin kyllä palauttanut kylläisen sänkyynsä, mutta ilmeisesti olen nukahtanut aika pian tissin suuhun asti saatuani, ja toinen on tyytyväisenä jäänyt kainaloon. No, uni teki kyllä älyttömän hyvää, oli tenava vieressä tai ei. 

Jäppinen 2kk osaa

• katsoa tillitellä vaikka kuinka tarkkaan ympärilleen
• hymyillä hurmaavasti 
• hihkua ja jutella yksitavuisia juttuja, itkun sekaan voi saada pidempiäkin melodisia vokaalisarjoja
• nostaa päätään korkealle mahalla maatessa ja kannatella sitä tosi tukevasti sylissä pitäen
• syödä tissiä ja tuttia sekoittamatta niitä keskenään
• heilutella käsiä ja jalkoja loputtoman pitkään ja yksi kerrallaan
• vihdoin kääntää pään puolelta toiselle ja katsoa eteenpäin myös kovalla alustalla
• hengailla yksin hyvien ajanvietteiden kanssa yllättävän pitkään, ja pitää hillitöntä meteliä pois halutessaan 
• napata äitiä tiukasti hiuksista kiinni, välillä tätä voi soveltaa pehmoleluihinkin
• pysyä syöttötaukoja lukuunottamatta unessa koko yön
• nukahtaa yksin sänkyynsä tutti suussa hyvällä mielellä, mutta nukkuu myös kantoliinassa tai vaunuissa tilanteen mukaan

Suosikkijuttuja

• Isi! (tänään istui isänsä sylissä varmaan puolisen tuntia räpäyttämättä silmiä montaa kertaa, ettei vain missaisi mitään, mitä kasvoilla liikkuu...)
• Tissit (ja varmaan äitikin siinä sivussa)
• Bona-mainoksen Hymis
• Pehmolehmä pinnasängyssä
• Sylissä istuminen ja jutteleminen siinä
• Kylpy (vedestä pois ottaminen saa kyllä aikaan hurjan huudon)

Mökkireissulla

Käväistiin Kullan ja Jäppisen kanssa mökkeilemässä sunnuntaista keskiviikkoaamuun. Mukavaa oli! Paljon hyvää ruokaa ja unta itse kullekin, aikuiset nauttivat myös saunasta ja uimisesta. Jäppinen ei päässyt kuin pesuhuoneeseen asti, ja sielläkin oli reppana kasvanut melkein ulos pesuvatikylvyistään. Juhannuksena samaan vatiin mahtui koko vauva päätä lukuunottamatta, nyt yläkroppa sojotti ylös toisesta päästä ja jalat meinasivat karata toisesta päästä, vain peppu kylpi kunnolla. Joku on a. kasvanut ja b. tukevoitunut kuukaudessa vallan mahdottomasti. 

Pientä vertailua, ylempänä Jäppi on eka aamua kotona tuolla viltillä, alemmassa kuvassa herra melkein 2kk röhnöttää mökkilattialla samalla alustalla. On se kasvanut ja tullut paljon isomman näköiseksi.  

Etukäteen olin vähän pelännyt, että meillä menee kaikki illat vierasta paikkaa ihmetellessä ja vuorotellen poikaa kannellessa, niin ettei päästä yhdessä ukon kanssa saunaan kertaakaan. Poika pääsikin yllättämään, kahtena ekana iltana simahti yöunille aikaisin ja nukkui tosi sikeästi, niin että me saimme rauhassa puljata vedessä ja saunassa ja paistaa vielä makkaraa ja maissiakin yöpalaksi. Poika nukkui sisällä sohvalle laitetussa kopassa sikeästi, ekat yösyötötkin osuivat juuri meidän nukkumaanmenoaikaamme. Kolmantena iltana uni sitten vältteli meitä, oli liian kuuma ja poika ehti ottaa huonoon aikaan iltatorkut, jotka ns. pilasivat kaiken. Väsytti mutta uni ei tullut, joten kitistiin vain... 

Kerrankin kameraan oli osunut muutama kuva minusta ja pojasta! Tästä kuvasta tykkään erityisesti, tunnelma on hyvin jäänyt talteen... Useimmiten kun kuvaan itse, omaa naamaa ei juuri kuvissa näy. Ja vielä vähemmän sellaisia otoksia, joista kovin paljoa tykkäisi... Uusi uimapuku olisi kyllä minulle kova sana! Varmaan lähemmä kymmenisen vuotta ja pari kuppikokoa vanha, etenkin nyt imettäessä yläosa alkaa olla ihan liian niukan tuntuinen. 

Tänä yönä heräsin kolmelta siihen, että Jäppinen teki jotain unissaan ja tönäisi minua. Omituinen juttu, siihen nähden että kymmeneltä nukkumaan mennessäni poika oli tiukasti omassa pinniksessään nukkumassa, enkä muista kertaakaan hakeneeni sitä meidän sänkyyn syömään. Ilmeisesti olen sen kuitenkin tosi unissani tehnyt, kun siitä viekusta löytyi. En raaskinut siirtää sikeässä unessa olevaa pikkuista kuin kymmenisen senttiä, että mahduin itse selälleni, sitten jatkoin itsekin unia varmaan vielä pari tuntia, ennen kuin herättiin mahakipukitinöihin. Niistä ei vaan eroon päästä, seuraavaksi pitää varmaan alkaa yrittää karsia jo ruokavaliotakin. Joka yö 4-5 välillä Jäppi alkaa ähkiä ja kitistä, ja sitä jatkuu 6-7 välille. Useimmiten loppuu vasta kun nostan pojan pystyyn (ja herätän siinä sivussa), pystyasennossa olisi selvästi parempi mutta siinä ei oikein voi nukkua. Tänään kyllä nukahdettiin puoli kuudelta uudestaan molemmat sohvalle, poika ensin syliin minun polviin tuettuna puoli-istuvassa asennossa, ja minäkin sain siinä alimmaisena torkuttua yllättävän hyvin. Miestä vähän hymyilytti, kun löysi meidät yhdessä pikkuisen vauvapeiton alta itse herätessään... 

Täytyy vielä tunnustaa omia shoppailuja tänne vähäsen... Innostuin lauantaina vähän shoppailemaan, meille muutti lelukaari ja 5kpl kylpyankkoja Jäppisen kylvyistä tykkäämisen kunniaksi, ja tässä kuukauden sisällä lankavarastoni on kasvanut 44 kerällä. Käyttämään olen niistä keristä ehtinyt yhden... Aika hurja suhdeluku, mutta jospa tuo neulominenkin alkaisi tästä elpymään, kun Jäpin kanssa ei enää ihan koko päivä mene pähkäillessä seuraavaa ohjelmanumeroa. 

Ristiäiskuvia

Aamulla aikaisin piti ottaa viimeiset kuvat vielä nimettömästä Jäppisestä, onnistuin nappaamaan hymynkin talteen. 

Päivänsankari ennen kastemekon pukemista isomummin sylissä. Tärkeät jutut menossa selvästi!

Ainoa meidän kameraan osunut kuva, jossa on poika yksinään mekossa, kaikissa muissa on joku muukin matkassa... 

Oli muuten hauska katsoa jälkeenpäin, mitä kaikkia kuvia kamerasta löytyi, kun se kulki vähän kädestä käteen ja itse ei montaa otosta ehtinyt ottamaan.. Kaikkea kivaa siellä olikin! 

Neuvola 1,5kk

Meillä oli tänään neuvolapäivä, Jäppisellä on nyt ikää vajaa 2kk. 
Pituus 59,7cm
Paino 5965g (jos ei olisi mokoma pissinyt neuvolatädin pöydälle, varmasti olisi mennyt 6kg rikki)
Päänympärys 42,5cm

Pää menee +3,5SD-käyrällä, vaikka se kasvaakin johdonmukaisesti, lääkäri haluaa sitä nyt kontrolloida uudestaan jo 2 viikon päästä. Mikäpä siinä, käydään vain mittailemassa. Minua ja mukana ollutta äitiäni kyllä nauratti, molemmilla meilläkin on nämä hervottoman kokoiset kuupat mukana kanneltavaksi... Kehuja sai poika hyvästä niskalihasten käytöstä pääkoppansa koon huomioon ottaen. Mahallaan pää nousee tosi tomerasti, samoin kuin sylissä ja käsistä nostettaessa. Selällään maatessa ei vielä käänny puolelta toiselle sattuneesta syystä... 

Ja pirhana, mie en saanut kuparikierukkaa vaikka oisin halunnut. Minipillerireseptin sain tähän hätään ja luvan soitella ehkäisyneuvolaan, kunhan se aukeaa ensi kuussa. Kuulemma kaupungin yleinen käytäntö ei ole laittaa niitä ennen kuin kuukautiset alkavat, mutta voin yrittää ruikuttaa poikkeusta. Yhtään en lisähormoneita haluaisi syödä, mutta samalla kyllä tiedostan sen vaaran, että meillä järjestetään vuoden päästä uudet ristiäiset, jos ei jotain toimivaa ehkäisyä saada äkkiä. Kortsuja kyllä olisi talossa, mutta ne ei jostain syystä ikinä tahdo päästä puuhiin mukaan... Ja toimivan ehkäisyn määritelmäänhän ilman muuta kuuluu se, että sitä myös käytetään. Muuten oli kaikki hyvin jälkitarkastuksessa, ei mitään ihmeitä. 

Hauska kyllä tuo pöydälle pissiminen, tänään Jäppinen on oikein kunnostautunut siinä. Vaippoihin tulleita liruja en ole laskenut, mutta kello ei ole neljää iltapäivällä, ja pöytä on kastunut jo kolmesti. Ensin aamulla kotona (juuri kun pojalle höpisin, ettei ole sitä tehnyt pitkään aikaan, pitkin muistuttaa!), sitten siellä neuvolassa ja nyt uudestaan kotona iltapäivällä. 

Ristiäiset

Meillä oli tänään ristiäiset, ja kaikki meni mallikkaammin kuin uskalsin etukäteen toivoakaan. Nimeä en kyllä aio julkaista täällä blogissa, mutta sähköpostitse tai muilla konsteilla voin sen uteliaille pistää. Jäppinen pysyköön kutsumanimenä täällä jatkossakin, sen verran rakkaaksi on jo lempinimi käynyt, että sekin on kiva pitää elossa jatkossa. Ja eiköhän poikaressu kuule lipsahduksia alkuun kovasti oikeassakin elämässä. 

Eilinen päivä meni tosiaan kakkuja leipoessa. Onneksi mummot auttoivat leipomisissa mielellään, meidän äiti teki hyytelökakkua, juustosarvia ja pipareita, anoppikokelas karjalanpiirakoita ja kuivia kakkuja. Minulle jäivät vain täytekakku ja mariannetorttu. Kiva oli hössöttää välillä keittiössä ja keskittyä siihen ihan täysin, Kulta hoiti pojan sillä välin syöttöjä lukuunottamatta. Imetysdementia kyllä vaivaa minua aika pahasti, tuntuu että kävin monesti kaupassa hakemassa vielä viimeisen puuttuvan ainesosan, ja siltikin Kulta joutui vielä tänään kauppaan hakemaan kahvimaitoa ja sokeripaloja... 

Tänään meni touhu kotona melkein heti hössöttämiseksi. Puettiin Jäppiselle juhlapukua, etsittiin omia meikkejä, Kulta silitti vaatteitaan, pakattiin autoa ja ihmeteltiin. Tavaran määrä juhlapaikalle mennessä oli tosi vakuuttava! Turhia matkassa olivat pari vaihtobodya (jos ykkösvaihtoehdon rintaan painettu nalle olisi ollut liian näkyvä ohuiden pukujen alta), vaunut ja turvakaukalon lämpöpussi (jos olisi ollut kylmä, sateista ja kiukutteleva vauva, joka olisi nukkunut vain vaunuihin). Vaunukopassa poika oli viitisen minuuttia, vaunujen runkoa ei tarvittu ollenkaan. Vaippaakaan ei vaihdettu kuin pari kertaa, toin ylimääräisiä lähemmä kymmenen takaisin... No, parempi vara kuin vahinko. Kantoliina sen sijaan oli kullanarvoinen hoksaus ottaa mukaan, poika ei malttanut nukkua päiväunia oikein missään, ja alkuun meinasi vähän harmittaa. Jäppi liinaan buddha-asentoon, ja äiti sai vapaasti touhuta, pikkuinen nukahtikin siihen lähemmä tunniksi. Pisimmät päiväunet koko aikana, hienosti jaksoi silti kirppunen seurustella ja ihmetellä ympärillä parveilevia sukulaisia. 

Seremonia oli suloinen, pappi sympaattinen ja kummitkin selvittivät tehtävänsä hyvin. Minun molemmat siskoni ja veli lupautuivat kunniatehtävään, veli oli sylissäpitäjänä. Vähän kyllä huvitti, kun vannoutuneet kirkkoon kuuluvan ateistit pyörittelivät kilpaa silmiään... Jossain välissä kävin auttamassa Jäpin pystyyn kummin sylissä, kun pitkällään loikoileminen alkoi hetkellisesti ahdistaa, mutta muuten ei pikkumieskään näyttänyt pistävän seremoniaa pahakseen. Lähinnä uteliaana tiiraili enon kasvoja ja kuunteli papin höpinöitä. 

Kotiinpäästyä todettiin, että oltiin koko perhe ihan puhki... Jäpsykkä tankkasi maitoa oikein urakalla ja nukahti kuudelta, sen jälkeen on pari kertaa havahtunut piereskelemään ja kerran syömään, veikkaisin että yöunilla on poika eikä enää tänään seurustele. Isänsä paistoi meille pihvit ja nyt minulla on siideripullo kourassa ja mariannetorttua lautasella. Yhden uskaltaa illassa juoda imetyksestä huolimattakin. Elämä on hetkellisesti aika mallillaan! 

Edellisen kirjoituksen juttuja pitää vielä kommentoida sen verran, että vyöhyketerapiasta löytyi apu kivasti. Nyt ollaan hierottu jalkoja joka päivä ja mahakivut ovat pysyneet hyvin aisoissa, tänään tosin ei olla ehditty... Toivottavasti ei nyt kostaudu! Deetipatkin tuntuvat sopivan vatsalle, ja yöunien eka pätkä on nyt ollut jo viikon verran 4-5h, seuraavakin ainakin 2-3h. Ei paha! Imetyskään ei satu, nännihaava on parantunut, maitoa riittää sopivasti mutta ei niin paljoa ylituotannoksi, että lypsämään joutuisin.. Palaset loksahtelevat paikoilleen, ainakin vähäksi aikaa!

Kääntyilyä ja kitinää

Jäppinen kääntyi tänä aamuna neljästi mahalta selälleen! Meinasin tipauttaa silmät päästäni... Eihän sen nyt mitenkään pitäisi vielä tämän ikäisenä? Vai pitäisikö muka? Hieno temppu joka tapauksessa. Isille ei kyllä suostunut näyttämään, aina isänsä katsoessa lötkötti vain paikallaan ja antoi äänimerkkejä päästäkseen ylös. Saas nähdä, vieläkö tuo onnistuu jatkossakin, vai oliko vain onnekas vahinko eka kerralla pään tasapainottamisessa, jonka toisto sitten onnistui saman valveillaolojakson aikana. 

Eilen meni hermo mahakipuihin, ja tilasin sen neuvolan suositteleman vyöhyketerapeuttiajan. Tällä viikolla kaikki yöt ovat menneet levottomissa tunnelmissa, neljän jälkeen ei ole nukkunut kukaan tässä taloudessa, ja d-vitamiinien uusintakokeilukaan ei ainakaan auttanut. Tänään käytiin kokeilemassa terapiaa, kivan tuntuinen täti höpsötteli Jäppiselle tunnin verran ja siinä sivussa hieroi jalkapohjia, kämmeniä ja mahaa oikein urakalla. Saatiin pojan kanssa sapiskaa aivan liian tiheistä syöttöväleistä ja tutittomuudesta, vettäkin kuulemma kannattaisi antaa. Tutin kanssa oloni on edelleen aika ristiriitainen, mutta kieltämättä jos syöttövälejä yrittää harventaa, se voi olla apuvälineenä korvaamaton. Viime päivinä hereillä on syöty melkein jatkuvasti tunnin välein, nukkuessa saattaa lipsahtaa eka pätkä lähemmä neljää tuntia, sen jälkeen olen irroitellut poitsua tissistä n. 2 tunnin välein. Harvennusvaraa olisi siis rutkasti, ilman että vielä yhtään puhutaan näännyttämisestä. 

Ilmaa lähti pojasta ulos ihan hirveästi käsittelyn aikana ja kovasti vielä lisää kotonakin. Ihanaa! Hieronta kaikkineen oli paljon hellemmän näköinen kuin sairaalassa kätilön harrastama ilmavaivanpoisto, näitä uusia juttuja uskalletaan taatusti kokeilla kotonakin. Tänäänkin varmaan vielä hieroskellaan jalat ainakin, kunhan Jäppi herää kauneusuniltaan. Poika tosin ei ihan kauheasti näyttänyt heti paikalla touhua arvostavan, etenkin kipeiden pisteiden kohdalta tuli hyvin järkyttynyt huuto, kun sillä lailla kiusattiin. Toivottavasti tämä olisi nyt se viisasten kivi, jolla yörauha palautuisi meidän huusholliin ja ennen kaikkea pikkumiehen olo mahan kanssa helpottaisi. 

Huvitti muuten, kun kävin hakemassa vaihtoehtoisia d-vitamiineja apteekista. Esitin pyyntöni "mahaystävällisiä d-vitamiineja tälle" ja taputtelin kantoreppua, ja apteekkari meinasi työntää minulle niitä samoja Jekoviteja, joita tähän asti ollaan jo syötykin. Ainakin mitä netistä olen lukenut, ne ovat kaikista varmimpia huudattajia, jos maha on reagoidakseen... Devitolejakaan en huolinut, vasta nimellä pyytäessä sain hyllyn sisään piilotettuja Deetippoja, joita neuvola oli suositellut. Miksiköhän näin? Onko kolmen euron pullossa liian halpa hinta? Vai vierastetaanko niitä sen takia, että tippoja pitäisi laskea kahteenkymmeneen asti, kun noissa muissa valmisteissa riittää viisi? Hämärää touhua, mutta tipat saatiin kuitenkin. Huomenna jos kokeiltaisiin uskaltaa antaa, tänään pidettiin taukoa kiljuöiden jäljiltä. 

5-viikkoisneuvola

Jäppisen mitat melkein 5 viikkoa (reilu 2 viikkoa)
Paino 5215g (4365g)  (nousevalla käyrällä)
Pituus 57cm (55cm) (tasoittuneella käyrällä)
Pipo 40,7cm (39,3cm) (kaikkien käyrien yläpuolella)
"Hyvin kasvaa rintamaidolla. Paino nousussa. Ilmavaivaa tullut jonkin verran. Relatipat auttavat. Vanhaa (?) keltaisuutta. Iho siisti. Vyöhyketerapiaa tarvittaessa." 

Tuo painonnousu tuntuu aika vakuuttavalta, vajaassa kolmessa viikossa jotain 800g hujakoilla lisää. Ei ihme, että tuntuu imeskelevän minua vähän jatkuvasti! Kaikki oli kunnossa, kovasti saatiin kehuja virkusta katseesta, vaikka pikkuista väsyttikin. Nauratti, kun terkkari näytti, miten jalkapohjaa voisi vähän hieroa, ja samantien vaipasta kuului oikein megarusaus. Selvästikin hyvä ote, pitää yrittää muistaa soveltaa nyt kotonakin päiväsaikaan, jos saataisiin sitä kautta yökiljuja pienemmiksi. Imetysotekin on kuulemma kunnossa, kipeälle nännille sain jonkun Lansinohin näytesilikonisuojan, jos se vaikka auttaisi paranemisessa. Taisi olla reppanan näköinen nänni mitä esittelin, kun terkkaria oikein alkoi painaa asia, etenkin siinä vaiheessa kun vielä imetinkin pojan siinä jutellessa... Minun pitäisi muistaa nukkua tarpeeksi ja antaa perheen miehille kahdenkeskistä aikaa. 

Ja ihan lyhyesti perheen miehiin liittyen, isompi ottaa välillä aivoon tosi pahasti. Perjantaina taisin onnistua henkisessä ravistelussa aika hyvin, sen jälkeen tuo on ollut enemmän mukana, mutta argh silti... Vaikka vauva ei kaikkea entistä elämää muutakaan, pientä osallistumista ja oman ajattelun käyttöä kaivattaisiin ihan säännöllisesti. 

Synnytyskertomus pitkän kaavan mukaan

Maanantai 25.5. rv 40+3

Raskaus on jo muutama päivä yliajan puolella, ja edellisenä iltana supisteli minun tuntemuksiini suhteutettuna napakasti pariin otteeseen. Kovasti elättelin toiveita yöllisestä lähdöstä, mutta aamulla olen silti yhtenä kappaleena, vieläpä oikein pirteänä sellaisena. 

Meille on neuvolaan varattu aika aamupäivästä, edellisenä keskiviikkona verenpaineeni olivat vähän koholla ja tätsy haluaa tarkkailla tilannetta tarpeeksi ahkerasti. Mieskin lähtee pitkästä aikaa mukaan, ei taida kehdata päästää lasketun ajan ohittanutta avovaimoa enää kävelemään yksin edestakaisin parin kilometrin matkaa. Ja mikäpäs siinä, kyllä minulle seura aina kelpaa. Ilma on aivan ihana, höpisemme niitä näitä automatkan varrella, elättelemme toiveita, että tämä olisi jo viimeinen neuvolakäynti. 

Neuvolassa verenpaine on eka mittauksella 145/97 ja toisella 148/98, pissassakin on proteiinia. Paino oli laskenut vähän yli kilolla, joten edelliskäynnin lukema jää koko raskauden korkeimmaksi, ja painonnousu kokonaisuutena jää alle kymmeneen kiloon. Jalat ja kädet ovat turvoksissa, vauvalla kuitenkin kaikki hienosti. Pää löytyy tutulta paikaltaan ja liikkuu niin kuin ennenkin. Kohdunpohjakin on vain kasvanut entisestään, nyt mitta on jo 35cm ja olo varsin muhkea. Täti arvioi muksun painoksi n. 3800g. 

Proteiinin ja verenpaineen takia loppupäivän suunnitelmat menevät uusiksi. Terveydenhoitaja haluaa niihin lääkärin näkemyksen, ja antaa meille lähetteen synnärille. Kulta soittelee töihin, ettei tulekaan takaisin niin nopeasti kuin oli suunnitellut. Haemme kotoa valmiiksi pakkaillun sairaalakassin ja syömme vähän, sitten auton nokka suuntaa kohti Kotkaa. Jännittää ja hihityttää, ajatukset eivät oikein pysy kasassa. Molemmat elättelemme toiveita synnytyksen käynnistyksestä, enää ei malttaisi odottaa yhtään pikkuihmisen esiintuloa. Ilmoitamme tekstarilla väliaikatietoja sukulaisille, minun neuvoloitani on seurattu hyvinkin tarkkaan monen ihmisen voimin. 

Kotkassa pääsemme tosi nopeasti ensin käyrille ja pissanäytteeseen ja sen jälkeen lääkärin pakeille. Nuori naislääkäri hurauttaa mahalle oman näkemyksensä mukaisesti pikkuisen geeliä (meidän silmäämme pikkuisen tarkoittaa noin puolta pullollista) ja kurkkii vauvan tilannetta ultralla. Kumpikaan meistä ei saa mitään tolkkua niistä kuvista eikä lääkärikään selitä tarkemmin näkemäänsä. Pään sentään tunnistan, mutta se onkin ainoa. Katseltuaan aikansa lääkäri toteaa, että haluaisi alkaa käynnistellä synnytystä Cytoteceilla. Mikäpä siinä, tätähän mekin halusimme. Kulta tosin näyttää hämmentyneeltä, kun samassa yhteydessä selviää, etten enää lähde sairaalasta kuin vasta muksun kanssa. 

Saan ensimmäisen puolikkaan tabletin jo heti alhaalla. Sitä odotellessa selvästi edelleen raskaana oleva nainen tulee ulkoa, huokaisee meille miten hänen oli aivan pakko saada vähän ilmaa välillä, ja menee takaisin synnytyssaliinsa. Meitä naurattaa moinen, vaikea kuvitella että kukaan malttaisi ajatella ilmaa kesken synnytyksen. Tabletin saatuani käyn verikokeissa, ja suuntaamme yläkertaan synnyttämättömien ja naistentautien osastolle. Ystävällinen kätilö odottaa jo käytävällä, näyttää tärkeimmät paikat ja huoneen. Kulta saa katsoa ne myös, mutta sen jälkeen on lähdettävä, miehet ja muut omaiset saavat olla tällä osastolla vain vierailuaikana (julmaa!). Minulla meinaa iskeä tosi orpo olo jäädä sinne yksin, onneksi sentään vierailuajalla sentään olisi tuttua seuraa odotettavissa. 

Hengailen osastolla muutaman tunnin, juttelen vähän huonekaverin kanssa. Hoitajien mielestä olemme kuin kaksosia, kaksi kovasti raskaana olevaa vaaleaa naista, mustat housut ja valkeat paidat. Vanhempani tulevat pistäytymään heti vierailuajan alussa, silloin tuntuu jo vaimeita supistuksia harvakseltaan. Ei satu, mutta jotain voimaa niissä on olevinaan. Juttelemiseen keskittyminen on vähän haastavaa… Hyvin huomaa, että vanhempiakin jännittää kovasti, etenkin isäni taitaa aikalailla herkistellä tietoa kohta syntyvästä lapsenlapsesta. 

Viiden maissa otetaan käyrää ja saan uuden Cytotecin, vielä ei supistuksista näy kuin pieni aavistus paperilla asti. Kulta tulee katsomaan, höpistään joutavia siinä samalla. Käyrien ja lääkkeiden kanssa touhuava kätilö huvittaa, tuntuu että hän aina vastaan tullessaan komentaa minua lepäämään ja silmien sulkemiseen hetkeksi, vaikka samalla toteaakin, että näillä lääkkeillä tuskin tapahtuu mitään vielä päivään tai pariin. Verenpaineeni nousee entisestään pitkin päivää, ja Kullan lähdettyä vaihdankin sairaalavaatteisiin kätilön mieliksi. 

Huonekaverin kanssa nauramme molemmat sitä, että kun olo on pirteä ja omat vaatteet päällä, yhtään ei ole potilasmainen olo vielä. Kolmen hengen huoneestamme keskimmäinen sänky on puuttunut koko päivän, oli kuulemma tullut nopea lähtö aamulla kohti salia melkein heti osastolle tultua. Yllätys on suuri, kun iltakasin maissa aamuinen ilmaa haistellut nainen tuleekin sänkyineen ja toteaa, että tänään ei vielä synnytettykään. Tunnelma on leppoisa, puoli yhdeksältä tulee taas kätilö paikalle ja alkaa touhuta meitä kiinni käyriin ja lupailee vielä viimeisiä Cytotec-annoksia yötä vasten käyrien jälkeen. Sukulaisilta ja tutuilta tipahtelee tsemppausviestejä, äiti on tainnut olla tosi aktiivinen tiedottaja ulospäin (itse asiassa ensimmäisen kerran nyt vasta tätä kirjoittaessa tajuan koko viestit kännykkää tutkiessa).

Minun käyrälläni näkyy vähän enemmän supistuksen tapaista liikettä kuin edellisellä kerralla, muttei vieläkään mitään synnyttämiseen asti vievää. Jossain vaiheessa mahan sisäpuolella tuntuu kuin pieni naksahdus, mutta ajattelen sen vain liittyvän omituiseen käyränottoasentoon ja vauvan liikehdintään. Heti irtipäästyäni pomppaan vessahätäisenä pystyyn ja meinaan kipaista vauhdilla kohti lähintä hotelli helpotusta, kun kaavun helmat ja lattia kastuvatkin saman tien. Lapsivesi meni, ei muuta kuin vessaan asentelemaan jättikokoista sidettä ja takaisin käyrille, joissa ei edelleenkään ole mitään isompaa näkyvillä. 

Yritän kysellä, mitä nyt tapahtuu ja miten homma etenee, mutta yövuoron kätilö toteaa vähän tylyyn sävyyn, ettei yhtään mitään, nyt vain nukkumaan ja huomenna katsotaan lisää. Saan nukahtamislääkkeenkin, kun valittelen olevani ihan skarppina enkä usko malttavani nukkua yhtään, Cytotecit sen sijaan loppuvat minun osaltani tähän. Kätilön sävy on niin vastaansanomaton, etten edes hoksaa mainita lapsiveden olleen vähän vihertävää. Vieläkään en tiedä, olisiko se pitänyt sanoa ja olisiko se muuttanut mitään mistään välistä… Pistän Kullalle tekstarin tilanteesta ja pilaan häneltäkin yöunet, kukas siinä kohtaa nyt nukkua malttaisi.

Yritän rauhoittua sänkyyn ja nukahtaa, mutta ei siitä oikein tule mitään. Supistuksiin tulee potkua ja ne alkavat tulla alle kymmenen minuutin välein. Kellottelen niitä aikani kuluksi, yhtään ei nukuta. Yhdeltätoista sattuu jo niin kovasti, että vaikka kuinka väsyttäisi, uni ei taatusti tulisi. Supistuksen aikana jalat hakevat liikettä väkisin. Yritän käydä pyytämässä kätilöltä jotain apua, mutta saan vain passituksen takaisin sänkyyn ja nukkumaan. Sovitaan kuitenkin, että kun huonekaverille tehdään jotain sovittua yhdeltä yöllä, samalla katsotaan minunkin tilanteeni uudestaan ja mahdollisesti jotain kipuun auttavaa.  

Huonekaverien unirauhan vuoksi koitan antaa unirauhan ja olla hiljaa paikallani, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Joka supistuksen aikana on pakko hengittää keskittyneesti ja varsin äänekkäästi, jalat potkivat aina vain enemmän. Tämä on ainoa kohta, joka minua oikeasti harmittaa koko synnytyksessä – miksen uskonut itseäni ja kroppaani, ja noussut liikkumaan käytävillä. Nyt meni turhaan älyttömästi energiaa siihen paikallaan makaamiseen, josta taatusti ei ollut minkään valtakunnan hyötyä kenellekään. Enkä taatusti onnistunut kiemurtelemaan niin hiljaa, että muilla olisi oikeasti ollut rauhaa nukkua. 

Tiistai 26.5. rv 40+4

Vähän ennen yhtä on pakko soittaa kelloa ja hätyyttää kärttyä kätilöä, olo on ihan pirun kipeä ja supistukset tulevat parin minuutin välein. Pääsen taas käyrälle makaamaan ja saan tiukan komennuksen olla paikallani, että anturit saavat mitattua. Käyrän jälkeen kätilö katsoo vielä kohdunsuun tilanteen, 2cm auki koko matkaltaan. Supistukset pakottavat kiemurtelemaan koko kropalla ja yritän pyytää kokeilemaan sen kohdunsuun supistusten välissä, mutta kätilö vain toteaa ”ei se mua haittaa”. Olen kuitenkin vakuuttavasti kipeän näköinen, että helpotuksekseni saan luvan siirtyä synnytyssaliin. Lähtiessämme kuulen vielä, kun toinen huonekavereista toteaa, että häntä supistaa juuri eka kerran siihen malliin, että jotain alkaisi tapahtua. 

Jo pelkkä käveleminen kohti synnytyssalia tuntuu paremmalta kuin paikallaan makaaminen, ja salissa tapaan uuden parhaan ystäväni ilokaasumaskin. Yövuoron kätilö on tosi ystävällinen ja mukava nuori nainen, katsoo minut mukavasti keinutuoliin ilokaasun kanssa ja kehottaa kutsumaan miehen paikalle. Soitankin lyhyen puhelun, sisältö tiivistyy hyvin olennaiseen, että ehdin saamaan sen sanottua supistusten välissä. Ekat henkäykset ilokaasua saavat minut oksentamaan, mutta sitten oikea hengitystapa ja rytmi löytyvät, ja kaasu helpottaa oloa mukavasti. Supistukset tuntuvat kyllä edelleen, mutta jotenkin etäisinä, jotenkin epätärkeän oloisina.

Kulta lähtee ajelemaan, ja on paikalla kahden maissa. Yö menee tästä eteenpäin tosi hiljakseen, minulla on käyrälaitteet koko ajan mahassa kiinni ja tuijotellaan numeroita vähän horteessa. Jutellaan vähän jotain yhdentekevää, välillä soi radio, välillä mukaan tullut ainoa cd (toinen synnytysmusiikiksi ajateltu unohtui autoon). Minulla olisi ollut repussa vähän karkkia ja pähkinöitä naposteltavakni, mutta reppu on synnyttämättömien puolella edelleen, mukaan alas sain vain käsilaukun. Pistetään taas tekstareina tilannetiedotusta eteenpäin, ainakin minun äitini siirtyi tässä vaiheessa suosiolla tekemään sanaristikoita, kun ei enää nukkumisesta tullut kotijoukoilla mitään. Olo on älyttömän rauhallinen, ollaan vain ja hengitellään, ilokaasusta tuleva pieni pöhnäkin tuntuu mukavalta monen kuukauden täysraittiuden jälkeen. Kaikki etukäteissuunnitelmat luomusynnytyksestä ja kovasta liikkumisesta ovat kyllä karisseet tähän mennessä.

Aamua kohti supistuksiin tulee lisää tehoa ja ilokaasun vaikutus ei enää riitä. Viiden jälkeen olen muistaakseni kolmisen senttiä auki ja minulle tilataan epiduraali. Vähän olen pettynyt hitaaseen avautumistahtiin. Epiduraalia odotellessa kaasua pitäisi ottaa jo ihan täysillä, että se auttaisi edes jonkin verran. Ensimmäinen sisään hengitys täyttä sekoitusta saa minut taas oksentamaan, sen jälkeen hengitän sitä juuri sen verran kuin on aivan pakko. 

Anestesialääkäriä odotellessa kätilö auttaa minut sänkyyn valmiiksi pistämistä varten, putsailee selkää ja neuvoo oikean kippura-asennon. Minun päähuomioni taitaa olla ilokaasussa ja supistusten kestämisessä, muuhun ei paljoa mahdu ajatusta. Lääkärin tullessa hahmotan hämärästi jonkun miehen saapuneen paikalle, minua kiinnostaa vain se, mitä hän tulee tekemään. Uskoisin tyypin kyllä esitelleenkin itsensä, mutta minun vastaukseni taisi olla vain suljetuin silmin ”odota, nyt supistaa!”. Piikki pistetään selkään supistusten välissä ja lääkettä aletaan laittaa, toiselle kyljelle kääntyessä aine vaikuttaa jo niin paljon, että saan silmäni auki ja pystyn lähes selväjärkisenä rekisteröimään miehen ulkonäön. Taitaa lääkäriäkin vähän hymyilyttää, kun totean, että nyt vasta yleensä näin hänet.

Epiduraalista aukeaa tilapäinen taivas, olo on hyvä ja aamuvuoroon saapuva uusi kätilökin aivan ihana. Varmaan viisikymppinen nainen, maanläheinen ja sopivan ronski huumorintaju, vähän äidillinen suhtautuminen minuun. Saan tipan käteeni, oksitosiinia ylläpitämään supistuksia ja antibioottia, kun lapsiveden menosta on jo aikaa. Kullan kanssa höpistään omiamme, olon parantuessa minua kiinnostaa ulkomaailmakin vähän enemmän. Saan aamupalaksi vähän leipää ja mehua (tästä en kyllä ole ihan 100% varma, mutta muistelisin syöneeni), Kultaa kehotetaan käymään kahviossa kunhan se aukeaa. 

Kahdeksan maissa kätilö hätyyttää minut vessaan ja sen jälkeen saan lisäannoksen epiduraalia edellisen tehon hiivuttua. Paikat ovat avautuneet sentin tai pari lisää, mutta eteneminen on tosi hidasta. Pistän viimeisen oman tilannetiedotukseni porukoille. Väsyttää kovasti, taidan torkahdellakin aina välillä, pää on pirun tyhjä mutta seesteinen. On vain se hetki, ei kauheasti tulevaa tai mennyttä. Kulta vaeltelee ympäri huonetta, valittelee isille suunnattua lehtivalikoimaa (vain Tuulilasi ja Tekniikan maailma), käy vähän haukkaamassa happeakin välillä ulkona. 

Kymmenen maissa puudutetta lisätään taas, aukeamista ei ole tapahtunut yhtään tällä välillä. Oksitosiinia lisätään, minun kannaltani se on aivan sama. Hengailu jatkuu, muistikuvat ovat tosi hämäriä, olen aina vain väsyneempi. 

Kahdeltatoista edistystä on tapahtunut vähän. Oksitosiinia lisätään taas. Kullallekin tuodaan sänky salin puolelle ja kätilö komentaa meidät molemmat nukkumaan, yö on ollut tosi pitkä ja vielä pitäisi jaksaa ennen kuin synnytys on ohi. Vedämme molemmat hirsiä pari tuntia, edes Kulta ei havahdu, kun kätilö käy kerran tai pari tilannetta katsomassa. 

Puudutuksessa alkaa hiipua teho yhä nopeammin, puolen kahden maissa supistukset alkavat tuntua jälleen. Minä en millään kehtaisi soittaa kelloa heti ensimmäisistä merkeistä, joten aina tehon hiipuessa olen testaillut itseäni ja koettanut selvitä supistuksista hengittelemällä, katsonut miltä ne tuntuvat. Ei niitä kyllä montaa kestä mitenkään… Tässä vaiheessa kätilökin toteaa, että puudutuksen vaikutus ei enää voi ollakaan entisensä, kun paikat alkavat olla jo suht auki. Senttimäärätkin kuulen, mutta kun en niitä merkkaa ylös, enää ei ole mitään muistikuvaa niistä. Pää ei muksulla kuitenkaan ole edelleenkään kiinnittynyt tai laskeutunut, pikkuinen majailee siellä missä ennenkin. 

Kätilö ei enää uskalla ruokkia minua, koska hidas eteneminen saattaisi johtaa leikkaukseen, mutta vihjaisee Kullalle, että suklaa auttaa naisilla aina joka vaivaan ja kehottelee juomaan sokerimehua, etten ihan näänny. Kulta käy kahviossa haukkaamassa jotain ja tuo samalla meille yhteisen suklaapatukan. Syödään se ”salaa”, näinköhän Dove-suklaa aina jatkossa assosioituu synnyttämiseen… 

Kolmen jälkeen puudutus haihtuu voimalla ja supistusten aikana valittelen tai huudan jo ääneen. Kohdunsuu on auki, mutta vauva edelleen ylhäällä. Laskeutumista odotellaan ja kätilö neuvoo yrittämään ponnistaa sitä alaspäin, mutta turhaan. Huudan ja valitan, kaikkea muuta kuin urheana… Samalla kyselen huolissani, vaihtuuko kätilöillä vuoro neljältä, haluaisin ehdottomasti synnyttää tämän ihmisen kanssa. Huoli on turha, tekevät kuulemma 12h vuoroja, joten kiirettä ei ole vielä. 

Kun mitään ei ala tapahtua, lääkärikin pyydetään paikalle katsomaan tilannetta. Tämän kohtaamisen muistan varmaan ikuisesti, makaan siinä synnytysvuoteella jalat aivan levällään kahta kätilöä vasten ja huudan, kun siistinnäköinen vanhempi herrasmies kävelee sisään. Mies esittelee itsensä, taitaa kätellä Kullan ja työntää kätensä sisääni tutkiakseen tilanteen. Absurdiuden huippu! Huvitti jopa siinä vaiheessa, nyt vielä enemmän. Eikä edes hävettänyt yhtään, ei silloin eikä nyt. Lääkärikin toteaa, että vauva on aivan liian ylhäällä ensisynnyttäjän ponnistettavaksi. Sovitaan, että katsotaan vielä puoli tuntia tai tunti, ja jos vauvan asento ei muutu, mennään leikkaukseen. Vauvalla ei ole mitään hätää, mutta minä olen niin kipeä kuin olen, eikä tilanne näytä edistyvän.

Saan viimeisen kerran lisää lääkettä, kipu vähenee jonkin verran. Kulta auttaa minut istumaan hetkeksi, jos vaikka pystympi asento hätistelisi pikkuista paremmin. Parin supistuksen ajan se asento on loistava, seuraavalla aallolla sattuukin niin pirusti, että kesken supistuksen on pakko laskeutua kyljelleen ja oksennan taas. Hukkaan menivät hyvät suklaat ja mehut, ilmeisesti mitään ei ollut imeytynyt. Tähän asti kahdestaan salissa olo toimintakohtausten välissä on ollut mukavaa, nyt en enää uskaltaisi olla ilman ammattilaisia. Soitellaan kätilöä paikalle, ja seuraavalla supistuksella käännyn taas ensin toiselle kyljelle ja sitten kontilleen, kun sattuu niin tolkuttomasti. Itken kipua ja yritän anella ihan mitä tahansa armoa, supistukset tuntuvat tulevan liki tauotta. 

Näihin aikoihin minun vanhempani yrittävät soitella molempien kännyköihin ja lähettävät tekstareita, että jotain väliaikatietoja on jo pakko antaa. Aamun jälkeen kumpikaan ei ole enää infonnut, ja huoli kotiväellä on kova. Kulta kirjoittaa tekstarin, soittaa ei uskalleta, ettei minun ”vieno” vaikerrukseni aiheuttaisi lisäpaniikkia. 

Kätilö kokeilee taas vauvan asentoa, ja nyt edistystä on yllättäen tapahtunut. Lääkäri kutsutaan kokeilemaan tilannetta, ja minäkin hoksaan, miksi sanassa ponnistustarve on se tarve mukana. Tässä vaiheessa tunnen aivan selvästi pienen liikkeen supistusten aikana. Minut autetaan taas ponnistelemaan puoli-istuvassa asennossa jalat levällään kätilöitä vasten. Olen taatusti päivän kovaäänisin synnyttäjä; kun happi ei enää riitä ponnistuksen jatkamiseen, karjaisen keuhkot tyhjiksi ja vedän ne taas täyteen ilmaa. Välillä kiroilen, välillä ilmoitan että nyt sattuu, välillä vain huudan. Lääkäri yrittää ensin kieltää huutamista ja kehottaa keskittymään ponnistamiseen, mutta toteaa kai sitten hillintäyritykset turhiksi ja antaa minun kiljua rauhassa. Olen tosi iloinen sekä vuosien laulutunneista että joogaharjoituksista, molempien hengitysjutut tuntuvat nyt auttavan älyttömästi voiman suuntaamisessa ja hengityksen hallinnassa. Ja onhan se äänikin aika komea, kun sitä vuosien harjoittelun jälkeen oikein voimalla käyttää…

Kätilöt ovat kanssamme koko ajan, lääkäri tulee ja menee, huutelee välillä omia kannustuksiaan. Häntäkin taitaa kiinnostaa tapauksemme eteneminen, kun ei malta pysyä poissa. Naiset kannustavat ihanasti kertomalla hiusten näkymisestä. Kun minä olen varma, ettei pää mitenkään voi ikinä mahtua ulos, Kultakin näkee jo hiukset istuessaan minun pääni vieressä. Supistusten aikana ponnistan kuin pieni eläin, niiden yllättävän pitkillä väleillä onnistuu ihan täydellinen rentous ja hengittely (olisi kiva tietää, mitä ne välit todellisuudessa olivat, oma kokemus tässä on niin suhteellinen). Väliliha puudutetaan ja saan pienen epsitomian. 

Lopulta pää tulee kokonaan ulos mukanaan vihreää lapsivettä. Hengitystiet puhdistetaan nopeasti ja meidän oma kätilömme pyöräyttää vauvaa sisälläni ja auttaa sen sitten kokonaan ulos, kipu loppuu välittömästi. Pikkuinen rääkäisee aika nopeasti ja napanuora katkaistaan, minä kurkin jo kaikilla jäljellä olevilla voimillani, mitä siellä jalkopäässä tapahtuu. Todetaan, että klo 18.22 maailmaan saapunut pikkuinen on poikapuolinen, vauvaa näytetään minulle vähäsen ja sitten pieni pääsee paitani sisäpuolelle söpöilemään. Hassua, miten tutulta sen vartalo tuntuu omaani vasten heti, sätkivissä jaloissa on juuri sama tuntu kuin vatsanahan läpikin tunnusteltuna. Muksu itkee varsin pontevasti, kätilö nauraa että ”yhtä kova kiljumaan kuin äitisikin”. 

Istukka tulee 10 minuutin kuluttua ulos kätilön painelemana. Minä en malttaisi ponnistaa sitä ollenkaan, kaikki huomio on täydellisesti kiinnittynyt vauvaan. Tikkienkään ompelu ei kiinnosta sen enempää, hämärästi rekisteröin niiden laittamisen. Kulta soittaa suuren uutisen ensin omille vanhemmilleen ja sitten minun omilleni, ei enää pidetä ketään jännityksessä. 

Kun pieni on aikansa lötkötellyt minun mahallani, käytetään se puntarissa ja mittauksissa. Pisteitä saatiin 9 ja 9, syntymäpaino oli 3940g, pituus 54cm ja päänympärys 38cm. Päästä kätilö toteaa, että se oli se ratkaiseva viivyttävä tekijä. Mokoma oli vähän väärässä asennossa lantion luihin nähden pitkään, ja vasta sen kääntyessä täydelliseen asentoon synnytys pääsi etenemään. Kerran tullessaan vauva kuitenkin tuli ihan hyvällä vauhdilla, ja tilaa olisi ollut lantiossa vähän isommallekin tenavalle.

Kulta saa pestä jälkeläisensä, ja sen jälkeen puettu ipana tuodaan ensi-imetykselle. Ikimuistoinen tunne… Kätilöillä vaihtuu vuoro, kiittelen vielä halaten meidät hoitanutta tätsyä. Uuden vuoron kätilö tulee vauvan syötyä patistelemaan minut suihkuun ja tuo iltapalaa meille vanhemmille. Sanat äiti ja isä ovat konkretisoituneet ihan erilailla kuin aiemmin… 

Vähän ennen kymmentä Kulta sitten komennetaan kohti kotia ja minut kärrätään vauvoineni ja vuoteineni yläkertaan synnyttäneiden osastolle. Hädin tuskin maltan antaa nyytin kainalostani viereiseen vauvankoppaan nukkumaan. Seuraavana aamuna aamupalalla lasketaan päitä ja todetaan, että me kaikki kolme maanantai-iltana synnyttämättömien osastolla huonekavereina olleet olemme siellä osastolla poikavauvojemme kanssa – samoin kuin vielä loppuyöstä minun tilallenikin tullut tuore äiti. Tehokas huone! (valitettavasti minä menin saliin ensimmäisenä, mutta vauva tuli silti viimeisenä ulos, kaikki muut selvisivät paljon nopeammin…)

Vielä nippelitiedot: 
Vaihe I 20 h 22 min
Vaihe II 30min
Vaihe III 10 min

Vauvan paino 3940g
Pituus 54cm
Päänympärys 38cm
Apgar-pisteet 9/9

Kätilön kommentti neuvolakortin reunassa ”Hienosti synnytit :)”