Synnytyskertomus pitkän kaavan mukaan

Maanantai 25.5. rv 40+3

Raskaus on jo muutama päivä yliajan puolella, ja edellisenä iltana supisteli minun tuntemuksiini suhteutettuna napakasti pariin otteeseen. Kovasti elättelin toiveita yöllisestä lähdöstä, mutta aamulla olen silti yhtenä kappaleena, vieläpä oikein pirteänä sellaisena. 

Meille on neuvolaan varattu aika aamupäivästä, edellisenä keskiviikkona verenpaineeni olivat vähän koholla ja tätsy haluaa tarkkailla tilannetta tarpeeksi ahkerasti. Mieskin lähtee pitkästä aikaa mukaan, ei taida kehdata päästää lasketun ajan ohittanutta avovaimoa enää kävelemään yksin edestakaisin parin kilometrin matkaa. Ja mikäpäs siinä, kyllä minulle seura aina kelpaa. Ilma on aivan ihana, höpisemme niitä näitä automatkan varrella, elättelemme toiveita, että tämä olisi jo viimeinen neuvolakäynti. 

Neuvolassa verenpaine on eka mittauksella 145/97 ja toisella 148/98, pissassakin on proteiinia. Paino oli laskenut vähän yli kilolla, joten edelliskäynnin lukema jää koko raskauden korkeimmaksi, ja painonnousu kokonaisuutena jää alle kymmeneen kiloon. Jalat ja kädet ovat turvoksissa, vauvalla kuitenkin kaikki hienosti. Pää löytyy tutulta paikaltaan ja liikkuu niin kuin ennenkin. Kohdunpohjakin on vain kasvanut entisestään, nyt mitta on jo 35cm ja olo varsin muhkea. Täti arvioi muksun painoksi n. 3800g. 

Proteiinin ja verenpaineen takia loppupäivän suunnitelmat menevät uusiksi. Terveydenhoitaja haluaa niihin lääkärin näkemyksen, ja antaa meille lähetteen synnärille. Kulta soittelee töihin, ettei tulekaan takaisin niin nopeasti kuin oli suunnitellut. Haemme kotoa valmiiksi pakkaillun sairaalakassin ja syömme vähän, sitten auton nokka suuntaa kohti Kotkaa. Jännittää ja hihityttää, ajatukset eivät oikein pysy kasassa. Molemmat elättelemme toiveita synnytyksen käynnistyksestä, enää ei malttaisi odottaa yhtään pikkuihmisen esiintuloa. Ilmoitamme tekstarilla väliaikatietoja sukulaisille, minun neuvoloitani on seurattu hyvinkin tarkkaan monen ihmisen voimin. 

Kotkassa pääsemme tosi nopeasti ensin käyrille ja pissanäytteeseen ja sen jälkeen lääkärin pakeille. Nuori naislääkäri hurauttaa mahalle oman näkemyksensä mukaisesti pikkuisen geeliä (meidän silmäämme pikkuisen tarkoittaa noin puolta pullollista) ja kurkkii vauvan tilannetta ultralla. Kumpikaan meistä ei saa mitään tolkkua niistä kuvista eikä lääkärikään selitä tarkemmin näkemäänsä. Pään sentään tunnistan, mutta se onkin ainoa. Katseltuaan aikansa lääkäri toteaa, että haluaisi alkaa käynnistellä synnytystä Cytoteceilla. Mikäpä siinä, tätähän mekin halusimme. Kulta tosin näyttää hämmentyneeltä, kun samassa yhteydessä selviää, etten enää lähde sairaalasta kuin vasta muksun kanssa. 

Saan ensimmäisen puolikkaan tabletin jo heti alhaalla. Sitä odotellessa selvästi edelleen raskaana oleva nainen tulee ulkoa, huokaisee meille miten hänen oli aivan pakko saada vähän ilmaa välillä, ja menee takaisin synnytyssaliinsa. Meitä naurattaa moinen, vaikea kuvitella että kukaan malttaisi ajatella ilmaa kesken synnytyksen. Tabletin saatuani käyn verikokeissa, ja suuntaamme yläkertaan synnyttämättömien ja naistentautien osastolle. Ystävällinen kätilö odottaa jo käytävällä, näyttää tärkeimmät paikat ja huoneen. Kulta saa katsoa ne myös, mutta sen jälkeen on lähdettävä, miehet ja muut omaiset saavat olla tällä osastolla vain vierailuaikana (julmaa!). Minulla meinaa iskeä tosi orpo olo jäädä sinne yksin, onneksi sentään vierailuajalla sentään olisi tuttua seuraa odotettavissa. 

Hengailen osastolla muutaman tunnin, juttelen vähän huonekaverin kanssa. Hoitajien mielestä olemme kuin kaksosia, kaksi kovasti raskaana olevaa vaaleaa naista, mustat housut ja valkeat paidat. Vanhempani tulevat pistäytymään heti vierailuajan alussa, silloin tuntuu jo vaimeita supistuksia harvakseltaan. Ei satu, mutta jotain voimaa niissä on olevinaan. Juttelemiseen keskittyminen on vähän haastavaa… Hyvin huomaa, että vanhempiakin jännittää kovasti, etenkin isäni taitaa aikalailla herkistellä tietoa kohta syntyvästä lapsenlapsesta. 

Viiden maissa otetaan käyrää ja saan uuden Cytotecin, vielä ei supistuksista näy kuin pieni aavistus paperilla asti. Kulta tulee katsomaan, höpistään joutavia siinä samalla. Käyrien ja lääkkeiden kanssa touhuava kätilö huvittaa, tuntuu että hän aina vastaan tullessaan komentaa minua lepäämään ja silmien sulkemiseen hetkeksi, vaikka samalla toteaakin, että näillä lääkkeillä tuskin tapahtuu mitään vielä päivään tai pariin. Verenpaineeni nousee entisestään pitkin päivää, ja Kullan lähdettyä vaihdankin sairaalavaatteisiin kätilön mieliksi. 

Huonekaverin kanssa nauramme molemmat sitä, että kun olo on pirteä ja omat vaatteet päällä, yhtään ei ole potilasmainen olo vielä. Kolmen hengen huoneestamme keskimmäinen sänky on puuttunut koko päivän, oli kuulemma tullut nopea lähtö aamulla kohti salia melkein heti osastolle tultua. Yllätys on suuri, kun iltakasin maissa aamuinen ilmaa haistellut nainen tuleekin sänkyineen ja toteaa, että tänään ei vielä synnytettykään. Tunnelma on leppoisa, puoli yhdeksältä tulee taas kätilö paikalle ja alkaa touhuta meitä kiinni käyriin ja lupailee vielä viimeisiä Cytotec-annoksia yötä vasten käyrien jälkeen. Sukulaisilta ja tutuilta tipahtelee tsemppausviestejä, äiti on tainnut olla tosi aktiivinen tiedottaja ulospäin (itse asiassa ensimmäisen kerran nyt vasta tätä kirjoittaessa tajuan koko viestit kännykkää tutkiessa).

Minun käyrälläni näkyy vähän enemmän supistuksen tapaista liikettä kuin edellisellä kerralla, muttei vieläkään mitään synnyttämiseen asti vievää. Jossain vaiheessa mahan sisäpuolella tuntuu kuin pieni naksahdus, mutta ajattelen sen vain liittyvän omituiseen käyränottoasentoon ja vauvan liikehdintään. Heti irtipäästyäni pomppaan vessahätäisenä pystyyn ja meinaan kipaista vauhdilla kohti lähintä hotelli helpotusta, kun kaavun helmat ja lattia kastuvatkin saman tien. Lapsivesi meni, ei muuta kuin vessaan asentelemaan jättikokoista sidettä ja takaisin käyrille, joissa ei edelleenkään ole mitään isompaa näkyvillä. 

Yritän kysellä, mitä nyt tapahtuu ja miten homma etenee, mutta yövuoron kätilö toteaa vähän tylyyn sävyyn, ettei yhtään mitään, nyt vain nukkumaan ja huomenna katsotaan lisää. Saan nukahtamislääkkeenkin, kun valittelen olevani ihan skarppina enkä usko malttavani nukkua yhtään, Cytotecit sen sijaan loppuvat minun osaltani tähän. Kätilön sävy on niin vastaansanomaton, etten edes hoksaa mainita lapsiveden olleen vähän vihertävää. Vieläkään en tiedä, olisiko se pitänyt sanoa ja olisiko se muuttanut mitään mistään välistä… Pistän Kullalle tekstarin tilanteesta ja pilaan häneltäkin yöunet, kukas siinä kohtaa nyt nukkua malttaisi.

Yritän rauhoittua sänkyyn ja nukahtaa, mutta ei siitä oikein tule mitään. Supistuksiin tulee potkua ja ne alkavat tulla alle kymmenen minuutin välein. Kellottelen niitä aikani kuluksi, yhtään ei nukuta. Yhdeltätoista sattuu jo niin kovasti, että vaikka kuinka väsyttäisi, uni ei taatusti tulisi. Supistuksen aikana jalat hakevat liikettä väkisin. Yritän käydä pyytämässä kätilöltä jotain apua, mutta saan vain passituksen takaisin sänkyyn ja nukkumaan. Sovitaan kuitenkin, että kun huonekaverille tehdään jotain sovittua yhdeltä yöllä, samalla katsotaan minunkin tilanteeni uudestaan ja mahdollisesti jotain kipuun auttavaa.  

Huonekaverien unirauhan vuoksi koitan antaa unirauhan ja olla hiljaa paikallani, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Joka supistuksen aikana on pakko hengittää keskittyneesti ja varsin äänekkäästi, jalat potkivat aina vain enemmän. Tämä on ainoa kohta, joka minua oikeasti harmittaa koko synnytyksessä – miksen uskonut itseäni ja kroppaani, ja noussut liikkumaan käytävillä. Nyt meni turhaan älyttömästi energiaa siihen paikallaan makaamiseen, josta taatusti ei ollut minkään valtakunnan hyötyä kenellekään. Enkä taatusti onnistunut kiemurtelemaan niin hiljaa, että muilla olisi oikeasti ollut rauhaa nukkua. 

Tiistai 26.5. rv 40+4

Vähän ennen yhtä on pakko soittaa kelloa ja hätyyttää kärttyä kätilöä, olo on ihan pirun kipeä ja supistukset tulevat parin minuutin välein. Pääsen taas käyrälle makaamaan ja saan tiukan komennuksen olla paikallani, että anturit saavat mitattua. Käyrän jälkeen kätilö katsoo vielä kohdunsuun tilanteen, 2cm auki koko matkaltaan. Supistukset pakottavat kiemurtelemaan koko kropalla ja yritän pyytää kokeilemaan sen kohdunsuun supistusten välissä, mutta kätilö vain toteaa ”ei se mua haittaa”. Olen kuitenkin vakuuttavasti kipeän näköinen, että helpotuksekseni saan luvan siirtyä synnytyssaliin. Lähtiessämme kuulen vielä, kun toinen huonekavereista toteaa, että häntä supistaa juuri eka kerran siihen malliin, että jotain alkaisi tapahtua. 

Jo pelkkä käveleminen kohti synnytyssalia tuntuu paremmalta kuin paikallaan makaaminen, ja salissa tapaan uuden parhaan ystäväni ilokaasumaskin. Yövuoron kätilö on tosi ystävällinen ja mukava nuori nainen, katsoo minut mukavasti keinutuoliin ilokaasun kanssa ja kehottaa kutsumaan miehen paikalle. Soitankin lyhyen puhelun, sisältö tiivistyy hyvin olennaiseen, että ehdin saamaan sen sanottua supistusten välissä. Ekat henkäykset ilokaasua saavat minut oksentamaan, mutta sitten oikea hengitystapa ja rytmi löytyvät, ja kaasu helpottaa oloa mukavasti. Supistukset tuntuvat kyllä edelleen, mutta jotenkin etäisinä, jotenkin epätärkeän oloisina.

Kulta lähtee ajelemaan, ja on paikalla kahden maissa. Yö menee tästä eteenpäin tosi hiljakseen, minulla on käyrälaitteet koko ajan mahassa kiinni ja tuijotellaan numeroita vähän horteessa. Jutellaan vähän jotain yhdentekevää, välillä soi radio, välillä mukaan tullut ainoa cd (toinen synnytysmusiikiksi ajateltu unohtui autoon). Minulla olisi ollut repussa vähän karkkia ja pähkinöitä naposteltavakni, mutta reppu on synnyttämättömien puolella edelleen, mukaan alas sain vain käsilaukun. Pistetään taas tekstareina tilannetiedotusta eteenpäin, ainakin minun äitini siirtyi tässä vaiheessa suosiolla tekemään sanaristikoita, kun ei enää nukkumisesta tullut kotijoukoilla mitään. Olo on älyttömän rauhallinen, ollaan vain ja hengitellään, ilokaasusta tuleva pieni pöhnäkin tuntuu mukavalta monen kuukauden täysraittiuden jälkeen. Kaikki etukäteissuunnitelmat luomusynnytyksestä ja kovasta liikkumisesta ovat kyllä karisseet tähän mennessä.

Aamua kohti supistuksiin tulee lisää tehoa ja ilokaasun vaikutus ei enää riitä. Viiden jälkeen olen muistaakseni kolmisen senttiä auki ja minulle tilataan epiduraali. Vähän olen pettynyt hitaaseen avautumistahtiin. Epiduraalia odotellessa kaasua pitäisi ottaa jo ihan täysillä, että se auttaisi edes jonkin verran. Ensimmäinen sisään hengitys täyttä sekoitusta saa minut taas oksentamaan, sen jälkeen hengitän sitä juuri sen verran kuin on aivan pakko. 

Anestesialääkäriä odotellessa kätilö auttaa minut sänkyyn valmiiksi pistämistä varten, putsailee selkää ja neuvoo oikean kippura-asennon. Minun päähuomioni taitaa olla ilokaasussa ja supistusten kestämisessä, muuhun ei paljoa mahdu ajatusta. Lääkärin tullessa hahmotan hämärästi jonkun miehen saapuneen paikalle, minua kiinnostaa vain se, mitä hän tulee tekemään. Uskoisin tyypin kyllä esitelleenkin itsensä, mutta minun vastaukseni taisi olla vain suljetuin silmin ”odota, nyt supistaa!”. Piikki pistetään selkään supistusten välissä ja lääkettä aletaan laittaa, toiselle kyljelle kääntyessä aine vaikuttaa jo niin paljon, että saan silmäni auki ja pystyn lähes selväjärkisenä rekisteröimään miehen ulkonäön. Taitaa lääkäriäkin vähän hymyilyttää, kun totean, että nyt vasta yleensä näin hänet.

Epiduraalista aukeaa tilapäinen taivas, olo on hyvä ja aamuvuoroon saapuva uusi kätilökin aivan ihana. Varmaan viisikymppinen nainen, maanläheinen ja sopivan ronski huumorintaju, vähän äidillinen suhtautuminen minuun. Saan tipan käteeni, oksitosiinia ylläpitämään supistuksia ja antibioottia, kun lapsiveden menosta on jo aikaa. Kullan kanssa höpistään omiamme, olon parantuessa minua kiinnostaa ulkomaailmakin vähän enemmän. Saan aamupalaksi vähän leipää ja mehua (tästä en kyllä ole ihan 100% varma, mutta muistelisin syöneeni), Kultaa kehotetaan käymään kahviossa kunhan se aukeaa. 

Kahdeksan maissa kätilö hätyyttää minut vessaan ja sen jälkeen saan lisäannoksen epiduraalia edellisen tehon hiivuttua. Paikat ovat avautuneet sentin tai pari lisää, mutta eteneminen on tosi hidasta. Pistän viimeisen oman tilannetiedotukseni porukoille. Väsyttää kovasti, taidan torkahdellakin aina välillä, pää on pirun tyhjä mutta seesteinen. On vain se hetki, ei kauheasti tulevaa tai mennyttä. Kulta vaeltelee ympäri huonetta, valittelee isille suunnattua lehtivalikoimaa (vain Tuulilasi ja Tekniikan maailma), käy vähän haukkaamassa happeakin välillä ulkona. 

Kymmenen maissa puudutetta lisätään taas, aukeamista ei ole tapahtunut yhtään tällä välillä. Oksitosiinia lisätään, minun kannaltani se on aivan sama. Hengailu jatkuu, muistikuvat ovat tosi hämäriä, olen aina vain väsyneempi. 

Kahdeltatoista edistystä on tapahtunut vähän. Oksitosiinia lisätään taas. Kullallekin tuodaan sänky salin puolelle ja kätilö komentaa meidät molemmat nukkumaan, yö on ollut tosi pitkä ja vielä pitäisi jaksaa ennen kuin synnytys on ohi. Vedämme molemmat hirsiä pari tuntia, edes Kulta ei havahdu, kun kätilö käy kerran tai pari tilannetta katsomassa. 

Puudutuksessa alkaa hiipua teho yhä nopeammin, puolen kahden maissa supistukset alkavat tuntua jälleen. Minä en millään kehtaisi soittaa kelloa heti ensimmäisistä merkeistä, joten aina tehon hiipuessa olen testaillut itseäni ja koettanut selvitä supistuksista hengittelemällä, katsonut miltä ne tuntuvat. Ei niitä kyllä montaa kestä mitenkään… Tässä vaiheessa kätilökin toteaa, että puudutuksen vaikutus ei enää voi ollakaan entisensä, kun paikat alkavat olla jo suht auki. Senttimäärätkin kuulen, mutta kun en niitä merkkaa ylös, enää ei ole mitään muistikuvaa niistä. Pää ei muksulla kuitenkaan ole edelleenkään kiinnittynyt tai laskeutunut, pikkuinen majailee siellä missä ennenkin. 

Kätilö ei enää uskalla ruokkia minua, koska hidas eteneminen saattaisi johtaa leikkaukseen, mutta vihjaisee Kullalle, että suklaa auttaa naisilla aina joka vaivaan ja kehottelee juomaan sokerimehua, etten ihan näänny. Kulta käy kahviossa haukkaamassa jotain ja tuo samalla meille yhteisen suklaapatukan. Syödään se ”salaa”, näinköhän Dove-suklaa aina jatkossa assosioituu synnyttämiseen… 

Kolmen jälkeen puudutus haihtuu voimalla ja supistusten aikana valittelen tai huudan jo ääneen. Kohdunsuu on auki, mutta vauva edelleen ylhäällä. Laskeutumista odotellaan ja kätilö neuvoo yrittämään ponnistaa sitä alaspäin, mutta turhaan. Huudan ja valitan, kaikkea muuta kuin urheana… Samalla kyselen huolissani, vaihtuuko kätilöillä vuoro neljältä, haluaisin ehdottomasti synnyttää tämän ihmisen kanssa. Huoli on turha, tekevät kuulemma 12h vuoroja, joten kiirettä ei ole vielä. 

Kun mitään ei ala tapahtua, lääkärikin pyydetään paikalle katsomaan tilannetta. Tämän kohtaamisen muistan varmaan ikuisesti, makaan siinä synnytysvuoteella jalat aivan levällään kahta kätilöä vasten ja huudan, kun siistinnäköinen vanhempi herrasmies kävelee sisään. Mies esittelee itsensä, taitaa kätellä Kullan ja työntää kätensä sisääni tutkiakseen tilanteen. Absurdiuden huippu! Huvitti jopa siinä vaiheessa, nyt vielä enemmän. Eikä edes hävettänyt yhtään, ei silloin eikä nyt. Lääkärikin toteaa, että vauva on aivan liian ylhäällä ensisynnyttäjän ponnistettavaksi. Sovitaan, että katsotaan vielä puoli tuntia tai tunti, ja jos vauvan asento ei muutu, mennään leikkaukseen. Vauvalla ei ole mitään hätää, mutta minä olen niin kipeä kuin olen, eikä tilanne näytä edistyvän.

Saan viimeisen kerran lisää lääkettä, kipu vähenee jonkin verran. Kulta auttaa minut istumaan hetkeksi, jos vaikka pystympi asento hätistelisi pikkuista paremmin. Parin supistuksen ajan se asento on loistava, seuraavalla aallolla sattuukin niin pirusti, että kesken supistuksen on pakko laskeutua kyljelleen ja oksennan taas. Hukkaan menivät hyvät suklaat ja mehut, ilmeisesti mitään ei ollut imeytynyt. Tähän asti kahdestaan salissa olo toimintakohtausten välissä on ollut mukavaa, nyt en enää uskaltaisi olla ilman ammattilaisia. Soitellaan kätilöä paikalle, ja seuraavalla supistuksella käännyn taas ensin toiselle kyljelle ja sitten kontilleen, kun sattuu niin tolkuttomasti. Itken kipua ja yritän anella ihan mitä tahansa armoa, supistukset tuntuvat tulevan liki tauotta. 

Näihin aikoihin minun vanhempani yrittävät soitella molempien kännyköihin ja lähettävät tekstareita, että jotain väliaikatietoja on jo pakko antaa. Aamun jälkeen kumpikaan ei ole enää infonnut, ja huoli kotiväellä on kova. Kulta kirjoittaa tekstarin, soittaa ei uskalleta, ettei minun ”vieno” vaikerrukseni aiheuttaisi lisäpaniikkia. 

Kätilö kokeilee taas vauvan asentoa, ja nyt edistystä on yllättäen tapahtunut. Lääkäri kutsutaan kokeilemaan tilannetta, ja minäkin hoksaan, miksi sanassa ponnistustarve on se tarve mukana. Tässä vaiheessa tunnen aivan selvästi pienen liikkeen supistusten aikana. Minut autetaan taas ponnistelemaan puoli-istuvassa asennossa jalat levällään kätilöitä vasten. Olen taatusti päivän kovaäänisin synnyttäjä; kun happi ei enää riitä ponnistuksen jatkamiseen, karjaisen keuhkot tyhjiksi ja vedän ne taas täyteen ilmaa. Välillä kiroilen, välillä ilmoitan että nyt sattuu, välillä vain huudan. Lääkäri yrittää ensin kieltää huutamista ja kehottaa keskittymään ponnistamiseen, mutta toteaa kai sitten hillintäyritykset turhiksi ja antaa minun kiljua rauhassa. Olen tosi iloinen sekä vuosien laulutunneista että joogaharjoituksista, molempien hengitysjutut tuntuvat nyt auttavan älyttömästi voiman suuntaamisessa ja hengityksen hallinnassa. Ja onhan se äänikin aika komea, kun sitä vuosien harjoittelun jälkeen oikein voimalla käyttää…

Kätilöt ovat kanssamme koko ajan, lääkäri tulee ja menee, huutelee välillä omia kannustuksiaan. Häntäkin taitaa kiinnostaa tapauksemme eteneminen, kun ei malta pysyä poissa. Naiset kannustavat ihanasti kertomalla hiusten näkymisestä. Kun minä olen varma, ettei pää mitenkään voi ikinä mahtua ulos, Kultakin näkee jo hiukset istuessaan minun pääni vieressä. Supistusten aikana ponnistan kuin pieni eläin, niiden yllättävän pitkillä väleillä onnistuu ihan täydellinen rentous ja hengittely (olisi kiva tietää, mitä ne välit todellisuudessa olivat, oma kokemus tässä on niin suhteellinen). Väliliha puudutetaan ja saan pienen epsitomian. 

Lopulta pää tulee kokonaan ulos mukanaan vihreää lapsivettä. Hengitystiet puhdistetaan nopeasti ja meidän oma kätilömme pyöräyttää vauvaa sisälläni ja auttaa sen sitten kokonaan ulos, kipu loppuu välittömästi. Pikkuinen rääkäisee aika nopeasti ja napanuora katkaistaan, minä kurkin jo kaikilla jäljellä olevilla voimillani, mitä siellä jalkopäässä tapahtuu. Todetaan, että klo 18.22 maailmaan saapunut pikkuinen on poikapuolinen, vauvaa näytetään minulle vähäsen ja sitten pieni pääsee paitani sisäpuolelle söpöilemään. Hassua, miten tutulta sen vartalo tuntuu omaani vasten heti, sätkivissä jaloissa on juuri sama tuntu kuin vatsanahan läpikin tunnusteltuna. Muksu itkee varsin pontevasti, kätilö nauraa että ”yhtä kova kiljumaan kuin äitisikin”. 

Istukka tulee 10 minuutin kuluttua ulos kätilön painelemana. Minä en malttaisi ponnistaa sitä ollenkaan, kaikki huomio on täydellisesti kiinnittynyt vauvaan. Tikkienkään ompelu ei kiinnosta sen enempää, hämärästi rekisteröin niiden laittamisen. Kulta soittaa suuren uutisen ensin omille vanhemmilleen ja sitten minun omilleni, ei enää pidetä ketään jännityksessä. 

Kun pieni on aikansa lötkötellyt minun mahallani, käytetään se puntarissa ja mittauksissa. Pisteitä saatiin 9 ja 9, syntymäpaino oli 3940g, pituus 54cm ja päänympärys 38cm. Päästä kätilö toteaa, että se oli se ratkaiseva viivyttävä tekijä. Mokoma oli vähän väärässä asennossa lantion luihin nähden pitkään, ja vasta sen kääntyessä täydelliseen asentoon synnytys pääsi etenemään. Kerran tullessaan vauva kuitenkin tuli ihan hyvällä vauhdilla, ja tilaa olisi ollut lantiossa vähän isommallekin tenavalle.

Kulta saa pestä jälkeläisensä, ja sen jälkeen puettu ipana tuodaan ensi-imetykselle. Ikimuistoinen tunne… Kätilöillä vaihtuu vuoro, kiittelen vielä halaten meidät hoitanutta tätsyä. Uuden vuoron kätilö tulee vauvan syötyä patistelemaan minut suihkuun ja tuo iltapalaa meille vanhemmille. Sanat äiti ja isä ovat konkretisoituneet ihan erilailla kuin aiemmin… 

Vähän ennen kymmentä Kulta sitten komennetaan kohti kotia ja minut kärrätään vauvoineni ja vuoteineni yläkertaan synnyttäneiden osastolle. Hädin tuskin maltan antaa nyytin kainalostani viereiseen vauvankoppaan nukkumaan. Seuraavana aamuna aamupalalla lasketaan päitä ja todetaan, että me kaikki kolme maanantai-iltana synnyttämättömien osastolla huonekavereina olleet olemme siellä osastolla poikavauvojemme kanssa – samoin kuin vielä loppuyöstä minun tilallenikin tullut tuore äiti. Tehokas huone! (valitettavasti minä menin saliin ensimmäisenä, mutta vauva tuli silti viimeisenä ulos, kaikki muut selvisivät paljon nopeammin…)

Vielä nippelitiedot: 
Vaihe I 20 h 22 min
Vaihe II 30min
Vaihe III 10 min

Vauvan paino 3940g
Pituus 54cm
Päänympärys 38cm
Apgar-pisteet 9/9

Kätilön kommentti neuvolakortin reunassa ”Hienosti synnytit :)”