Jäppisen mitat melkein 5 viikkoa (reilu 2 viikkoa)
Paino 5215g (4365g) (nousevalla käyrällä)
Pituus 57cm (55cm) (tasoittuneella käyrällä)
Pipo 40,7cm (39,3cm) (kaikkien käyrien yläpuolella)
"Hyvin kasvaa rintamaidolla. Paino nousussa. Ilmavaivaa tullut jonkin verran. Relatipat auttavat. Vanhaa (?) keltaisuutta. Iho siisti. Vyöhyketerapiaa tarvittaessa."
Tuo painonnousu tuntuu aika vakuuttavalta, vajaassa kolmessa viikossa jotain 800g hujakoilla lisää. Ei ihme, että tuntuu imeskelevän minua vähän jatkuvasti! Kaikki oli kunnossa, kovasti saatiin kehuja virkusta katseesta, vaikka pikkuista väsyttikin. Nauratti, kun terkkari näytti, miten jalkapohjaa voisi vähän hieroa, ja samantien vaipasta kuului oikein megarusaus. Selvästikin hyvä ote, pitää yrittää muistaa soveltaa nyt kotonakin päiväsaikaan, jos saataisiin sitä kautta yökiljuja pienemmiksi. Imetysotekin on kuulemma kunnossa, kipeälle nännille sain jonkun Lansinohin näytesilikonisuojan, jos se vaikka auttaisi paranemisessa. Taisi olla reppanan näköinen nänni mitä esittelin, kun terkkaria oikein alkoi painaa asia, etenkin siinä vaiheessa kun vielä imetinkin pojan siinä jutellessa... Minun pitäisi muistaa nukkua tarpeeksi ja antaa perheen miehille kahdenkeskistä aikaa.
Ja ihan lyhyesti perheen miehiin liittyen, isompi ottaa välillä aivoon tosi pahasti. Perjantaina taisin onnistua henkisessä ravistelussa aika hyvin, sen jälkeen tuo on ollut enemmän mukana, mutta argh silti... Vaikka vauva ei kaikkea entistä elämää muutakaan, pientä osallistumista ja oman ajattelun käyttöä kaivattaisiin ihan säännöllisesti.
maanantai 29. kesäkuuta 2009
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Synnytyskertomus pitkän kaavan mukaan
Maanantai 25.5. rv 40+3
Raskaus on jo muutama päivä yliajan puolella, ja edellisenä iltana supisteli minun tuntemuksiini suhteutettuna napakasti pariin otteeseen. Kovasti elättelin toiveita yöllisestä lähdöstä, mutta aamulla olen silti yhtenä kappaleena, vieläpä oikein pirteänä sellaisena.
Meille on neuvolaan varattu aika aamupäivästä, edellisenä keskiviikkona verenpaineeni olivat vähän koholla ja tätsy haluaa tarkkailla tilannetta tarpeeksi ahkerasti. Mieskin lähtee pitkästä aikaa mukaan, ei taida kehdata päästää lasketun ajan ohittanutta avovaimoa enää kävelemään yksin edestakaisin parin kilometrin matkaa. Ja mikäpäs siinä, kyllä minulle seura aina kelpaa. Ilma on aivan ihana, höpisemme niitä näitä automatkan varrella, elättelemme toiveita, että tämä olisi jo viimeinen neuvolakäynti.
Neuvolassa verenpaine on eka mittauksella 145/97 ja toisella 148/98, pissassakin on proteiinia. Paino oli laskenut vähän yli kilolla, joten edelliskäynnin lukema jää koko raskauden korkeimmaksi, ja painonnousu kokonaisuutena jää alle kymmeneen kiloon. Jalat ja kädet ovat turvoksissa, vauvalla kuitenkin kaikki hienosti. Pää löytyy tutulta paikaltaan ja liikkuu niin kuin ennenkin. Kohdunpohjakin on vain kasvanut entisestään, nyt mitta on jo 35cm ja olo varsin muhkea. Täti arvioi muksun painoksi n. 3800g.
Proteiinin ja verenpaineen takia loppupäivän suunnitelmat menevät uusiksi. Terveydenhoitaja haluaa niihin lääkärin näkemyksen, ja antaa meille lähetteen synnärille. Kulta soittelee töihin, ettei tulekaan takaisin niin nopeasti kuin oli suunnitellut. Haemme kotoa valmiiksi pakkaillun sairaalakassin ja syömme vähän, sitten auton nokka suuntaa kohti Kotkaa. Jännittää ja hihityttää, ajatukset eivät oikein pysy kasassa. Molemmat elättelemme toiveita synnytyksen käynnistyksestä, enää ei malttaisi odottaa yhtään pikkuihmisen esiintuloa. Ilmoitamme tekstarilla väliaikatietoja sukulaisille, minun neuvoloitani on seurattu hyvinkin tarkkaan monen ihmisen voimin.
Kotkassa pääsemme tosi nopeasti ensin käyrille ja pissanäytteeseen ja sen jälkeen lääkärin pakeille. Nuori naislääkäri hurauttaa mahalle oman näkemyksensä mukaisesti pikkuisen geeliä (meidän silmäämme pikkuisen tarkoittaa noin puolta pullollista) ja kurkkii vauvan tilannetta ultralla. Kumpikaan meistä ei saa mitään tolkkua niistä kuvista eikä lääkärikään selitä tarkemmin näkemäänsä. Pään sentään tunnistan, mutta se onkin ainoa. Katseltuaan aikansa lääkäri toteaa, että haluaisi alkaa käynnistellä synnytystä Cytoteceilla. Mikäpä siinä, tätähän mekin halusimme. Kulta tosin näyttää hämmentyneeltä, kun samassa yhteydessä selviää, etten enää lähde sairaalasta kuin vasta muksun kanssa.
Saan ensimmäisen puolikkaan tabletin jo heti alhaalla. Sitä odotellessa selvästi edelleen raskaana oleva nainen tulee ulkoa, huokaisee meille miten hänen oli aivan pakko saada vähän ilmaa välillä, ja menee takaisin synnytyssaliinsa. Meitä naurattaa moinen, vaikea kuvitella että kukaan malttaisi ajatella ilmaa kesken synnytyksen. Tabletin saatuani käyn verikokeissa, ja suuntaamme yläkertaan synnyttämättömien ja naistentautien osastolle. Ystävällinen kätilö odottaa jo käytävällä, näyttää tärkeimmät paikat ja huoneen. Kulta saa katsoa ne myös, mutta sen jälkeen on lähdettävä, miehet ja muut omaiset saavat olla tällä osastolla vain vierailuaikana (julmaa!). Minulla meinaa iskeä tosi orpo olo jäädä sinne yksin, onneksi sentään vierailuajalla sentään olisi tuttua seuraa odotettavissa.
Hengailen osastolla muutaman tunnin, juttelen vähän huonekaverin kanssa. Hoitajien mielestä olemme kuin kaksosia, kaksi kovasti raskaana olevaa vaaleaa naista, mustat housut ja valkeat paidat. Vanhempani tulevat pistäytymään heti vierailuajan alussa, silloin tuntuu jo vaimeita supistuksia harvakseltaan. Ei satu, mutta jotain voimaa niissä on olevinaan. Juttelemiseen keskittyminen on vähän haastavaa… Hyvin huomaa, että vanhempiakin jännittää kovasti, etenkin isäni taitaa aikalailla herkistellä tietoa kohta syntyvästä lapsenlapsesta.
Viiden maissa otetaan käyrää ja saan uuden Cytotecin, vielä ei supistuksista näy kuin pieni aavistus paperilla asti. Kulta tulee katsomaan, höpistään joutavia siinä samalla. Käyrien ja lääkkeiden kanssa touhuava kätilö huvittaa, tuntuu että hän aina vastaan tullessaan komentaa minua lepäämään ja silmien sulkemiseen hetkeksi, vaikka samalla toteaakin, että näillä lääkkeillä tuskin tapahtuu mitään vielä päivään tai pariin. Verenpaineeni nousee entisestään pitkin päivää, ja Kullan lähdettyä vaihdankin sairaalavaatteisiin kätilön mieliksi.
Huonekaverin kanssa nauramme molemmat sitä, että kun olo on pirteä ja omat vaatteet päällä, yhtään ei ole potilasmainen olo vielä. Kolmen hengen huoneestamme keskimmäinen sänky on puuttunut koko päivän, oli kuulemma tullut nopea lähtö aamulla kohti salia melkein heti osastolle tultua. Yllätys on suuri, kun iltakasin maissa aamuinen ilmaa haistellut nainen tuleekin sänkyineen ja toteaa, että tänään ei vielä synnytettykään. Tunnelma on leppoisa, puoli yhdeksältä tulee taas kätilö paikalle ja alkaa touhuta meitä kiinni käyriin ja lupailee vielä viimeisiä Cytotec-annoksia yötä vasten käyrien jälkeen. Sukulaisilta ja tutuilta tipahtelee tsemppausviestejä, äiti on tainnut olla tosi aktiivinen tiedottaja ulospäin (itse asiassa ensimmäisen kerran nyt vasta tätä kirjoittaessa tajuan koko viestit kännykkää tutkiessa).
Minun käyrälläni näkyy vähän enemmän supistuksen tapaista liikettä kuin edellisellä kerralla, muttei vieläkään mitään synnyttämiseen asti vievää. Jossain vaiheessa mahan sisäpuolella tuntuu kuin pieni naksahdus, mutta ajattelen sen vain liittyvän omituiseen käyränottoasentoon ja vauvan liikehdintään. Heti irtipäästyäni pomppaan vessahätäisenä pystyyn ja meinaan kipaista vauhdilla kohti lähintä hotelli helpotusta, kun kaavun helmat ja lattia kastuvatkin saman tien. Lapsivesi meni, ei muuta kuin vessaan asentelemaan jättikokoista sidettä ja takaisin käyrille, joissa ei edelleenkään ole mitään isompaa näkyvillä.
Yritän kysellä, mitä nyt tapahtuu ja miten homma etenee, mutta yövuoron kätilö toteaa vähän tylyyn sävyyn, ettei yhtään mitään, nyt vain nukkumaan ja huomenna katsotaan lisää. Saan nukahtamislääkkeenkin, kun valittelen olevani ihan skarppina enkä usko malttavani nukkua yhtään, Cytotecit sen sijaan loppuvat minun osaltani tähän. Kätilön sävy on niin vastaansanomaton, etten edes hoksaa mainita lapsiveden olleen vähän vihertävää. Vieläkään en tiedä, olisiko se pitänyt sanoa ja olisiko se muuttanut mitään mistään välistä… Pistän Kullalle tekstarin tilanteesta ja pilaan häneltäkin yöunet, kukas siinä kohtaa nyt nukkua malttaisi.
Yritän rauhoittua sänkyyn ja nukahtaa, mutta ei siitä oikein tule mitään. Supistuksiin tulee potkua ja ne alkavat tulla alle kymmenen minuutin välein. Kellottelen niitä aikani kuluksi, yhtään ei nukuta. Yhdeltätoista sattuu jo niin kovasti, että vaikka kuinka väsyttäisi, uni ei taatusti tulisi. Supistuksen aikana jalat hakevat liikettä väkisin. Yritän käydä pyytämässä kätilöltä jotain apua, mutta saan vain passituksen takaisin sänkyyn ja nukkumaan. Sovitaan kuitenkin, että kun huonekaverille tehdään jotain sovittua yhdeltä yöllä, samalla katsotaan minunkin tilanteeni uudestaan ja mahdollisesti jotain kipuun auttavaa.
Huonekaverien unirauhan vuoksi koitan antaa unirauhan ja olla hiljaa paikallani, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Joka supistuksen aikana on pakko hengittää keskittyneesti ja varsin äänekkäästi, jalat potkivat aina vain enemmän. Tämä on ainoa kohta, joka minua oikeasti harmittaa koko synnytyksessä – miksen uskonut itseäni ja kroppaani, ja noussut liikkumaan käytävillä. Nyt meni turhaan älyttömästi energiaa siihen paikallaan makaamiseen, josta taatusti ei ollut minkään valtakunnan hyötyä kenellekään. Enkä taatusti onnistunut kiemurtelemaan niin hiljaa, että muilla olisi oikeasti ollut rauhaa nukkua.
Tiistai 26.5. rv 40+4
Vähän ennen yhtä on pakko soittaa kelloa ja hätyyttää kärttyä kätilöä, olo on ihan pirun kipeä ja supistukset tulevat parin minuutin välein. Pääsen taas käyrälle makaamaan ja saan tiukan komennuksen olla paikallani, että anturit saavat mitattua. Käyrän jälkeen kätilö katsoo vielä kohdunsuun tilanteen, 2cm auki koko matkaltaan. Supistukset pakottavat kiemurtelemaan koko kropalla ja yritän pyytää kokeilemaan sen kohdunsuun supistusten välissä, mutta kätilö vain toteaa ”ei se mua haittaa”. Olen kuitenkin vakuuttavasti kipeän näköinen, että helpotuksekseni saan luvan siirtyä synnytyssaliin. Lähtiessämme kuulen vielä, kun toinen huonekavereista toteaa, että häntä supistaa juuri eka kerran siihen malliin, että jotain alkaisi tapahtua.
Jo pelkkä käveleminen kohti synnytyssalia tuntuu paremmalta kuin paikallaan makaaminen, ja salissa tapaan uuden parhaan ystäväni ilokaasumaskin. Yövuoron kätilö on tosi ystävällinen ja mukava nuori nainen, katsoo minut mukavasti keinutuoliin ilokaasun kanssa ja kehottaa kutsumaan miehen paikalle. Soitankin lyhyen puhelun, sisältö tiivistyy hyvin olennaiseen, että ehdin saamaan sen sanottua supistusten välissä. Ekat henkäykset ilokaasua saavat minut oksentamaan, mutta sitten oikea hengitystapa ja rytmi löytyvät, ja kaasu helpottaa oloa mukavasti. Supistukset tuntuvat kyllä edelleen, mutta jotenkin etäisinä, jotenkin epätärkeän oloisina.
Kulta lähtee ajelemaan, ja on paikalla kahden maissa. Yö menee tästä eteenpäin tosi hiljakseen, minulla on käyrälaitteet koko ajan mahassa kiinni ja tuijotellaan numeroita vähän horteessa. Jutellaan vähän jotain yhdentekevää, välillä soi radio, välillä mukaan tullut ainoa cd (toinen synnytysmusiikiksi ajateltu unohtui autoon). Minulla olisi ollut repussa vähän karkkia ja pähkinöitä naposteltavakni, mutta reppu on synnyttämättömien puolella edelleen, mukaan alas sain vain käsilaukun. Pistetään taas tekstareina tilannetiedotusta eteenpäin, ainakin minun äitini siirtyi tässä vaiheessa suosiolla tekemään sanaristikoita, kun ei enää nukkumisesta tullut kotijoukoilla mitään. Olo on älyttömän rauhallinen, ollaan vain ja hengitellään, ilokaasusta tuleva pieni pöhnäkin tuntuu mukavalta monen kuukauden täysraittiuden jälkeen. Kaikki etukäteissuunnitelmat luomusynnytyksestä ja kovasta liikkumisesta ovat kyllä karisseet tähän mennessä.
Aamua kohti supistuksiin tulee lisää tehoa ja ilokaasun vaikutus ei enää riitä. Viiden jälkeen olen muistaakseni kolmisen senttiä auki ja minulle tilataan epiduraali. Vähän olen pettynyt hitaaseen avautumistahtiin. Epiduraalia odotellessa kaasua pitäisi ottaa jo ihan täysillä, että se auttaisi edes jonkin verran. Ensimmäinen sisään hengitys täyttä sekoitusta saa minut taas oksentamaan, sen jälkeen hengitän sitä juuri sen verran kuin on aivan pakko.
Anestesialääkäriä odotellessa kätilö auttaa minut sänkyyn valmiiksi pistämistä varten, putsailee selkää ja neuvoo oikean kippura-asennon. Minun päähuomioni taitaa olla ilokaasussa ja supistusten kestämisessä, muuhun ei paljoa mahdu ajatusta. Lääkärin tullessa hahmotan hämärästi jonkun miehen saapuneen paikalle, minua kiinnostaa vain se, mitä hän tulee tekemään. Uskoisin tyypin kyllä esitelleenkin itsensä, mutta minun vastaukseni taisi olla vain suljetuin silmin ”odota, nyt supistaa!”. Piikki pistetään selkään supistusten välissä ja lääkettä aletaan laittaa, toiselle kyljelle kääntyessä aine vaikuttaa jo niin paljon, että saan silmäni auki ja pystyn lähes selväjärkisenä rekisteröimään miehen ulkonäön. Taitaa lääkäriäkin vähän hymyilyttää, kun totean, että nyt vasta yleensä näin hänet.
Epiduraalista aukeaa tilapäinen taivas, olo on hyvä ja aamuvuoroon saapuva uusi kätilökin aivan ihana. Varmaan viisikymppinen nainen, maanläheinen ja sopivan ronski huumorintaju, vähän äidillinen suhtautuminen minuun. Saan tipan käteeni, oksitosiinia ylläpitämään supistuksia ja antibioottia, kun lapsiveden menosta on jo aikaa. Kullan kanssa höpistään omiamme, olon parantuessa minua kiinnostaa ulkomaailmakin vähän enemmän. Saan aamupalaksi vähän leipää ja mehua (tästä en kyllä ole ihan 100% varma, mutta muistelisin syöneeni), Kultaa kehotetaan käymään kahviossa kunhan se aukeaa.
Kahdeksan maissa kätilö hätyyttää minut vessaan ja sen jälkeen saan lisäannoksen epiduraalia edellisen tehon hiivuttua. Paikat ovat avautuneet sentin tai pari lisää, mutta eteneminen on tosi hidasta. Pistän viimeisen oman tilannetiedotukseni porukoille. Väsyttää kovasti, taidan torkahdellakin aina välillä, pää on pirun tyhjä mutta seesteinen. On vain se hetki, ei kauheasti tulevaa tai mennyttä. Kulta vaeltelee ympäri huonetta, valittelee isille suunnattua lehtivalikoimaa (vain Tuulilasi ja Tekniikan maailma), käy vähän haukkaamassa happeakin välillä ulkona.
Kymmenen maissa puudutetta lisätään taas, aukeamista ei ole tapahtunut yhtään tällä välillä. Oksitosiinia lisätään, minun kannaltani se on aivan sama. Hengailu jatkuu, muistikuvat ovat tosi hämäriä, olen aina vain väsyneempi.
Kahdeltatoista edistystä on tapahtunut vähän. Oksitosiinia lisätään taas. Kullallekin tuodaan sänky salin puolelle ja kätilö komentaa meidät molemmat nukkumaan, yö on ollut tosi pitkä ja vielä pitäisi jaksaa ennen kuin synnytys on ohi. Vedämme molemmat hirsiä pari tuntia, edes Kulta ei havahdu, kun kätilö käy kerran tai pari tilannetta katsomassa.
Puudutuksessa alkaa hiipua teho yhä nopeammin, puolen kahden maissa supistukset alkavat tuntua jälleen. Minä en millään kehtaisi soittaa kelloa heti ensimmäisistä merkeistä, joten aina tehon hiipuessa olen testaillut itseäni ja koettanut selvitä supistuksista hengittelemällä, katsonut miltä ne tuntuvat. Ei niitä kyllä montaa kestä mitenkään… Tässä vaiheessa kätilökin toteaa, että puudutuksen vaikutus ei enää voi ollakaan entisensä, kun paikat alkavat olla jo suht auki. Senttimäärätkin kuulen, mutta kun en niitä merkkaa ylös, enää ei ole mitään muistikuvaa niistä. Pää ei muksulla kuitenkaan ole edelleenkään kiinnittynyt tai laskeutunut, pikkuinen majailee siellä missä ennenkin.
Kätilö ei enää uskalla ruokkia minua, koska hidas eteneminen saattaisi johtaa leikkaukseen, mutta vihjaisee Kullalle, että suklaa auttaa naisilla aina joka vaivaan ja kehottelee juomaan sokerimehua, etten ihan näänny. Kulta käy kahviossa haukkaamassa jotain ja tuo samalla meille yhteisen suklaapatukan. Syödään se ”salaa”, näinköhän Dove-suklaa aina jatkossa assosioituu synnyttämiseen…
Kolmen jälkeen puudutus haihtuu voimalla ja supistusten aikana valittelen tai huudan jo ääneen. Kohdunsuu on auki, mutta vauva edelleen ylhäällä. Laskeutumista odotellaan ja kätilö neuvoo yrittämään ponnistaa sitä alaspäin, mutta turhaan. Huudan ja valitan, kaikkea muuta kuin urheana… Samalla kyselen huolissani, vaihtuuko kätilöillä vuoro neljältä, haluaisin ehdottomasti synnyttää tämän ihmisen kanssa. Huoli on turha, tekevät kuulemma 12h vuoroja, joten kiirettä ei ole vielä.
Kun mitään ei ala tapahtua, lääkärikin pyydetään paikalle katsomaan tilannetta. Tämän kohtaamisen muistan varmaan ikuisesti, makaan siinä synnytysvuoteella jalat aivan levällään kahta kätilöä vasten ja huudan, kun siistinnäköinen vanhempi herrasmies kävelee sisään. Mies esittelee itsensä, taitaa kätellä Kullan ja työntää kätensä sisääni tutkiakseen tilanteen. Absurdiuden huippu! Huvitti jopa siinä vaiheessa, nyt vielä enemmän. Eikä edes hävettänyt yhtään, ei silloin eikä nyt. Lääkärikin toteaa, että vauva on aivan liian ylhäällä ensisynnyttäjän ponnistettavaksi. Sovitaan, että katsotaan vielä puoli tuntia tai tunti, ja jos vauvan asento ei muutu, mennään leikkaukseen. Vauvalla ei ole mitään hätää, mutta minä olen niin kipeä kuin olen, eikä tilanne näytä edistyvän.
Saan viimeisen kerran lisää lääkettä, kipu vähenee jonkin verran. Kulta auttaa minut istumaan hetkeksi, jos vaikka pystympi asento hätistelisi pikkuista paremmin. Parin supistuksen ajan se asento on loistava, seuraavalla aallolla sattuukin niin pirusti, että kesken supistuksen on pakko laskeutua kyljelleen ja oksennan taas. Hukkaan menivät hyvät suklaat ja mehut, ilmeisesti mitään ei ollut imeytynyt. Tähän asti kahdestaan salissa olo toimintakohtausten välissä on ollut mukavaa, nyt en enää uskaltaisi olla ilman ammattilaisia. Soitellaan kätilöä paikalle, ja seuraavalla supistuksella käännyn taas ensin toiselle kyljelle ja sitten kontilleen, kun sattuu niin tolkuttomasti. Itken kipua ja yritän anella ihan mitä tahansa armoa, supistukset tuntuvat tulevan liki tauotta.
Näihin aikoihin minun vanhempani yrittävät soitella molempien kännyköihin ja lähettävät tekstareita, että jotain väliaikatietoja on jo pakko antaa. Aamun jälkeen kumpikaan ei ole enää infonnut, ja huoli kotiväellä on kova. Kulta kirjoittaa tekstarin, soittaa ei uskalleta, ettei minun ”vieno” vaikerrukseni aiheuttaisi lisäpaniikkia.
Kätilö kokeilee taas vauvan asentoa, ja nyt edistystä on yllättäen tapahtunut. Lääkäri kutsutaan kokeilemaan tilannetta, ja minäkin hoksaan, miksi sanassa ponnistustarve on se tarve mukana. Tässä vaiheessa tunnen aivan selvästi pienen liikkeen supistusten aikana. Minut autetaan taas ponnistelemaan puoli-istuvassa asennossa jalat levällään kätilöitä vasten. Olen taatusti päivän kovaäänisin synnyttäjä; kun happi ei enää riitä ponnistuksen jatkamiseen, karjaisen keuhkot tyhjiksi ja vedän ne taas täyteen ilmaa. Välillä kiroilen, välillä ilmoitan että nyt sattuu, välillä vain huudan. Lääkäri yrittää ensin kieltää huutamista ja kehottaa keskittymään ponnistamiseen, mutta toteaa kai sitten hillintäyritykset turhiksi ja antaa minun kiljua rauhassa. Olen tosi iloinen sekä vuosien laulutunneista että joogaharjoituksista, molempien hengitysjutut tuntuvat nyt auttavan älyttömästi voiman suuntaamisessa ja hengityksen hallinnassa. Ja onhan se äänikin aika komea, kun sitä vuosien harjoittelun jälkeen oikein voimalla käyttää…
Kätilöt ovat kanssamme koko ajan, lääkäri tulee ja menee, huutelee välillä omia kannustuksiaan. Häntäkin taitaa kiinnostaa tapauksemme eteneminen, kun ei malta pysyä poissa. Naiset kannustavat ihanasti kertomalla hiusten näkymisestä. Kun minä olen varma, ettei pää mitenkään voi ikinä mahtua ulos, Kultakin näkee jo hiukset istuessaan minun pääni vieressä. Supistusten aikana ponnistan kuin pieni eläin, niiden yllättävän pitkillä väleillä onnistuu ihan täydellinen rentous ja hengittely (olisi kiva tietää, mitä ne välit todellisuudessa olivat, oma kokemus tässä on niin suhteellinen). Väliliha puudutetaan ja saan pienen epsitomian.
Lopulta pää tulee kokonaan ulos mukanaan vihreää lapsivettä. Hengitystiet puhdistetaan nopeasti ja meidän oma kätilömme pyöräyttää vauvaa sisälläni ja auttaa sen sitten kokonaan ulos, kipu loppuu välittömästi. Pikkuinen rääkäisee aika nopeasti ja napanuora katkaistaan, minä kurkin jo kaikilla jäljellä olevilla voimillani, mitä siellä jalkopäässä tapahtuu. Todetaan, että klo 18.22 maailmaan saapunut pikkuinen on poikapuolinen, vauvaa näytetään minulle vähäsen ja sitten pieni pääsee paitani sisäpuolelle söpöilemään. Hassua, miten tutulta sen vartalo tuntuu omaani vasten heti, sätkivissä jaloissa on juuri sama tuntu kuin vatsanahan läpikin tunnusteltuna. Muksu itkee varsin pontevasti, kätilö nauraa että ”yhtä kova kiljumaan kuin äitisikin”.
Istukka tulee 10 minuutin kuluttua ulos kätilön painelemana. Minä en malttaisi ponnistaa sitä ollenkaan, kaikki huomio on täydellisesti kiinnittynyt vauvaan. Tikkienkään ompelu ei kiinnosta sen enempää, hämärästi rekisteröin niiden laittamisen. Kulta soittaa suuren uutisen ensin omille vanhemmilleen ja sitten minun omilleni, ei enää pidetä ketään jännityksessä.
Kun pieni on aikansa lötkötellyt minun mahallani, käytetään se puntarissa ja mittauksissa. Pisteitä saatiin 9 ja 9, syntymäpaino oli 3940g, pituus 54cm ja päänympärys 38cm. Päästä kätilö toteaa, että se oli se ratkaiseva viivyttävä tekijä. Mokoma oli vähän väärässä asennossa lantion luihin nähden pitkään, ja vasta sen kääntyessä täydelliseen asentoon synnytys pääsi etenemään. Kerran tullessaan vauva kuitenkin tuli ihan hyvällä vauhdilla, ja tilaa olisi ollut lantiossa vähän isommallekin tenavalle.
Kulta saa pestä jälkeläisensä, ja sen jälkeen puettu ipana tuodaan ensi-imetykselle. Ikimuistoinen tunne… Kätilöillä vaihtuu vuoro, kiittelen vielä halaten meidät hoitanutta tätsyä. Uuden vuoron kätilö tulee vauvan syötyä patistelemaan minut suihkuun ja tuo iltapalaa meille vanhemmille. Sanat äiti ja isä ovat konkretisoituneet ihan erilailla kuin aiemmin…
Vähän ennen kymmentä Kulta sitten komennetaan kohti kotia ja minut kärrätään vauvoineni ja vuoteineni yläkertaan synnyttäneiden osastolle. Hädin tuskin maltan antaa nyytin kainalostani viereiseen vauvankoppaan nukkumaan. Seuraavana aamuna aamupalalla lasketaan päitä ja todetaan, että me kaikki kolme maanantai-iltana synnyttämättömien osastolla huonekavereina olleet olemme siellä osastolla poikavauvojemme kanssa – samoin kuin vielä loppuyöstä minun tilallenikin tullut tuore äiti. Tehokas huone! (valitettavasti minä menin saliin ensimmäisenä, mutta vauva tuli silti viimeisenä ulos, kaikki muut selvisivät paljon nopeammin…)
Vielä nippelitiedot:
Vaihe I 20 h 22 min
Vaihe II 30min
Vaihe III 10 min
Vauvan paino 3940g
Pituus 54cm
Päänympärys 38cm
Apgar-pisteet 9/9
Kätilön kommentti neuvolakortin reunassa ”Hienosti synnytit :)”
Raskaus on jo muutama päivä yliajan puolella, ja edellisenä iltana supisteli minun tuntemuksiini suhteutettuna napakasti pariin otteeseen. Kovasti elättelin toiveita yöllisestä lähdöstä, mutta aamulla olen silti yhtenä kappaleena, vieläpä oikein pirteänä sellaisena.
Meille on neuvolaan varattu aika aamupäivästä, edellisenä keskiviikkona verenpaineeni olivat vähän koholla ja tätsy haluaa tarkkailla tilannetta tarpeeksi ahkerasti. Mieskin lähtee pitkästä aikaa mukaan, ei taida kehdata päästää lasketun ajan ohittanutta avovaimoa enää kävelemään yksin edestakaisin parin kilometrin matkaa. Ja mikäpäs siinä, kyllä minulle seura aina kelpaa. Ilma on aivan ihana, höpisemme niitä näitä automatkan varrella, elättelemme toiveita, että tämä olisi jo viimeinen neuvolakäynti.
Neuvolassa verenpaine on eka mittauksella 145/97 ja toisella 148/98, pissassakin on proteiinia. Paino oli laskenut vähän yli kilolla, joten edelliskäynnin lukema jää koko raskauden korkeimmaksi, ja painonnousu kokonaisuutena jää alle kymmeneen kiloon. Jalat ja kädet ovat turvoksissa, vauvalla kuitenkin kaikki hienosti. Pää löytyy tutulta paikaltaan ja liikkuu niin kuin ennenkin. Kohdunpohjakin on vain kasvanut entisestään, nyt mitta on jo 35cm ja olo varsin muhkea. Täti arvioi muksun painoksi n. 3800g.
Proteiinin ja verenpaineen takia loppupäivän suunnitelmat menevät uusiksi. Terveydenhoitaja haluaa niihin lääkärin näkemyksen, ja antaa meille lähetteen synnärille. Kulta soittelee töihin, ettei tulekaan takaisin niin nopeasti kuin oli suunnitellut. Haemme kotoa valmiiksi pakkaillun sairaalakassin ja syömme vähän, sitten auton nokka suuntaa kohti Kotkaa. Jännittää ja hihityttää, ajatukset eivät oikein pysy kasassa. Molemmat elättelemme toiveita synnytyksen käynnistyksestä, enää ei malttaisi odottaa yhtään pikkuihmisen esiintuloa. Ilmoitamme tekstarilla väliaikatietoja sukulaisille, minun neuvoloitani on seurattu hyvinkin tarkkaan monen ihmisen voimin.
Kotkassa pääsemme tosi nopeasti ensin käyrille ja pissanäytteeseen ja sen jälkeen lääkärin pakeille. Nuori naislääkäri hurauttaa mahalle oman näkemyksensä mukaisesti pikkuisen geeliä (meidän silmäämme pikkuisen tarkoittaa noin puolta pullollista) ja kurkkii vauvan tilannetta ultralla. Kumpikaan meistä ei saa mitään tolkkua niistä kuvista eikä lääkärikään selitä tarkemmin näkemäänsä. Pään sentään tunnistan, mutta se onkin ainoa. Katseltuaan aikansa lääkäri toteaa, että haluaisi alkaa käynnistellä synnytystä Cytoteceilla. Mikäpä siinä, tätähän mekin halusimme. Kulta tosin näyttää hämmentyneeltä, kun samassa yhteydessä selviää, etten enää lähde sairaalasta kuin vasta muksun kanssa.
Saan ensimmäisen puolikkaan tabletin jo heti alhaalla. Sitä odotellessa selvästi edelleen raskaana oleva nainen tulee ulkoa, huokaisee meille miten hänen oli aivan pakko saada vähän ilmaa välillä, ja menee takaisin synnytyssaliinsa. Meitä naurattaa moinen, vaikea kuvitella että kukaan malttaisi ajatella ilmaa kesken synnytyksen. Tabletin saatuani käyn verikokeissa, ja suuntaamme yläkertaan synnyttämättömien ja naistentautien osastolle. Ystävällinen kätilö odottaa jo käytävällä, näyttää tärkeimmät paikat ja huoneen. Kulta saa katsoa ne myös, mutta sen jälkeen on lähdettävä, miehet ja muut omaiset saavat olla tällä osastolla vain vierailuaikana (julmaa!). Minulla meinaa iskeä tosi orpo olo jäädä sinne yksin, onneksi sentään vierailuajalla sentään olisi tuttua seuraa odotettavissa.
Hengailen osastolla muutaman tunnin, juttelen vähän huonekaverin kanssa. Hoitajien mielestä olemme kuin kaksosia, kaksi kovasti raskaana olevaa vaaleaa naista, mustat housut ja valkeat paidat. Vanhempani tulevat pistäytymään heti vierailuajan alussa, silloin tuntuu jo vaimeita supistuksia harvakseltaan. Ei satu, mutta jotain voimaa niissä on olevinaan. Juttelemiseen keskittyminen on vähän haastavaa… Hyvin huomaa, että vanhempiakin jännittää kovasti, etenkin isäni taitaa aikalailla herkistellä tietoa kohta syntyvästä lapsenlapsesta.
Viiden maissa otetaan käyrää ja saan uuden Cytotecin, vielä ei supistuksista näy kuin pieni aavistus paperilla asti. Kulta tulee katsomaan, höpistään joutavia siinä samalla. Käyrien ja lääkkeiden kanssa touhuava kätilö huvittaa, tuntuu että hän aina vastaan tullessaan komentaa minua lepäämään ja silmien sulkemiseen hetkeksi, vaikka samalla toteaakin, että näillä lääkkeillä tuskin tapahtuu mitään vielä päivään tai pariin. Verenpaineeni nousee entisestään pitkin päivää, ja Kullan lähdettyä vaihdankin sairaalavaatteisiin kätilön mieliksi.
Huonekaverin kanssa nauramme molemmat sitä, että kun olo on pirteä ja omat vaatteet päällä, yhtään ei ole potilasmainen olo vielä. Kolmen hengen huoneestamme keskimmäinen sänky on puuttunut koko päivän, oli kuulemma tullut nopea lähtö aamulla kohti salia melkein heti osastolle tultua. Yllätys on suuri, kun iltakasin maissa aamuinen ilmaa haistellut nainen tuleekin sänkyineen ja toteaa, että tänään ei vielä synnytettykään. Tunnelma on leppoisa, puoli yhdeksältä tulee taas kätilö paikalle ja alkaa touhuta meitä kiinni käyriin ja lupailee vielä viimeisiä Cytotec-annoksia yötä vasten käyrien jälkeen. Sukulaisilta ja tutuilta tipahtelee tsemppausviestejä, äiti on tainnut olla tosi aktiivinen tiedottaja ulospäin (itse asiassa ensimmäisen kerran nyt vasta tätä kirjoittaessa tajuan koko viestit kännykkää tutkiessa).
Minun käyrälläni näkyy vähän enemmän supistuksen tapaista liikettä kuin edellisellä kerralla, muttei vieläkään mitään synnyttämiseen asti vievää. Jossain vaiheessa mahan sisäpuolella tuntuu kuin pieni naksahdus, mutta ajattelen sen vain liittyvän omituiseen käyränottoasentoon ja vauvan liikehdintään. Heti irtipäästyäni pomppaan vessahätäisenä pystyyn ja meinaan kipaista vauhdilla kohti lähintä hotelli helpotusta, kun kaavun helmat ja lattia kastuvatkin saman tien. Lapsivesi meni, ei muuta kuin vessaan asentelemaan jättikokoista sidettä ja takaisin käyrille, joissa ei edelleenkään ole mitään isompaa näkyvillä.
Yritän kysellä, mitä nyt tapahtuu ja miten homma etenee, mutta yövuoron kätilö toteaa vähän tylyyn sävyyn, ettei yhtään mitään, nyt vain nukkumaan ja huomenna katsotaan lisää. Saan nukahtamislääkkeenkin, kun valittelen olevani ihan skarppina enkä usko malttavani nukkua yhtään, Cytotecit sen sijaan loppuvat minun osaltani tähän. Kätilön sävy on niin vastaansanomaton, etten edes hoksaa mainita lapsiveden olleen vähän vihertävää. Vieläkään en tiedä, olisiko se pitänyt sanoa ja olisiko se muuttanut mitään mistään välistä… Pistän Kullalle tekstarin tilanteesta ja pilaan häneltäkin yöunet, kukas siinä kohtaa nyt nukkua malttaisi.
Yritän rauhoittua sänkyyn ja nukahtaa, mutta ei siitä oikein tule mitään. Supistuksiin tulee potkua ja ne alkavat tulla alle kymmenen minuutin välein. Kellottelen niitä aikani kuluksi, yhtään ei nukuta. Yhdeltätoista sattuu jo niin kovasti, että vaikka kuinka väsyttäisi, uni ei taatusti tulisi. Supistuksen aikana jalat hakevat liikettä väkisin. Yritän käydä pyytämässä kätilöltä jotain apua, mutta saan vain passituksen takaisin sänkyyn ja nukkumaan. Sovitaan kuitenkin, että kun huonekaverille tehdään jotain sovittua yhdeltä yöllä, samalla katsotaan minunkin tilanteeni uudestaan ja mahdollisesti jotain kipuun auttavaa.
Huonekaverien unirauhan vuoksi koitan antaa unirauhan ja olla hiljaa paikallani, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Joka supistuksen aikana on pakko hengittää keskittyneesti ja varsin äänekkäästi, jalat potkivat aina vain enemmän. Tämä on ainoa kohta, joka minua oikeasti harmittaa koko synnytyksessä – miksen uskonut itseäni ja kroppaani, ja noussut liikkumaan käytävillä. Nyt meni turhaan älyttömästi energiaa siihen paikallaan makaamiseen, josta taatusti ei ollut minkään valtakunnan hyötyä kenellekään. Enkä taatusti onnistunut kiemurtelemaan niin hiljaa, että muilla olisi oikeasti ollut rauhaa nukkua.
Tiistai 26.5. rv 40+4
Vähän ennen yhtä on pakko soittaa kelloa ja hätyyttää kärttyä kätilöä, olo on ihan pirun kipeä ja supistukset tulevat parin minuutin välein. Pääsen taas käyrälle makaamaan ja saan tiukan komennuksen olla paikallani, että anturit saavat mitattua. Käyrän jälkeen kätilö katsoo vielä kohdunsuun tilanteen, 2cm auki koko matkaltaan. Supistukset pakottavat kiemurtelemaan koko kropalla ja yritän pyytää kokeilemaan sen kohdunsuun supistusten välissä, mutta kätilö vain toteaa ”ei se mua haittaa”. Olen kuitenkin vakuuttavasti kipeän näköinen, että helpotuksekseni saan luvan siirtyä synnytyssaliin. Lähtiessämme kuulen vielä, kun toinen huonekavereista toteaa, että häntä supistaa juuri eka kerran siihen malliin, että jotain alkaisi tapahtua.
Jo pelkkä käveleminen kohti synnytyssalia tuntuu paremmalta kuin paikallaan makaaminen, ja salissa tapaan uuden parhaan ystäväni ilokaasumaskin. Yövuoron kätilö on tosi ystävällinen ja mukava nuori nainen, katsoo minut mukavasti keinutuoliin ilokaasun kanssa ja kehottaa kutsumaan miehen paikalle. Soitankin lyhyen puhelun, sisältö tiivistyy hyvin olennaiseen, että ehdin saamaan sen sanottua supistusten välissä. Ekat henkäykset ilokaasua saavat minut oksentamaan, mutta sitten oikea hengitystapa ja rytmi löytyvät, ja kaasu helpottaa oloa mukavasti. Supistukset tuntuvat kyllä edelleen, mutta jotenkin etäisinä, jotenkin epätärkeän oloisina.
Kulta lähtee ajelemaan, ja on paikalla kahden maissa. Yö menee tästä eteenpäin tosi hiljakseen, minulla on käyrälaitteet koko ajan mahassa kiinni ja tuijotellaan numeroita vähän horteessa. Jutellaan vähän jotain yhdentekevää, välillä soi radio, välillä mukaan tullut ainoa cd (toinen synnytysmusiikiksi ajateltu unohtui autoon). Minulla olisi ollut repussa vähän karkkia ja pähkinöitä naposteltavakni, mutta reppu on synnyttämättömien puolella edelleen, mukaan alas sain vain käsilaukun. Pistetään taas tekstareina tilannetiedotusta eteenpäin, ainakin minun äitini siirtyi tässä vaiheessa suosiolla tekemään sanaristikoita, kun ei enää nukkumisesta tullut kotijoukoilla mitään. Olo on älyttömän rauhallinen, ollaan vain ja hengitellään, ilokaasusta tuleva pieni pöhnäkin tuntuu mukavalta monen kuukauden täysraittiuden jälkeen. Kaikki etukäteissuunnitelmat luomusynnytyksestä ja kovasta liikkumisesta ovat kyllä karisseet tähän mennessä.
Aamua kohti supistuksiin tulee lisää tehoa ja ilokaasun vaikutus ei enää riitä. Viiden jälkeen olen muistaakseni kolmisen senttiä auki ja minulle tilataan epiduraali. Vähän olen pettynyt hitaaseen avautumistahtiin. Epiduraalia odotellessa kaasua pitäisi ottaa jo ihan täysillä, että se auttaisi edes jonkin verran. Ensimmäinen sisään hengitys täyttä sekoitusta saa minut taas oksentamaan, sen jälkeen hengitän sitä juuri sen verran kuin on aivan pakko.
Anestesialääkäriä odotellessa kätilö auttaa minut sänkyyn valmiiksi pistämistä varten, putsailee selkää ja neuvoo oikean kippura-asennon. Minun päähuomioni taitaa olla ilokaasussa ja supistusten kestämisessä, muuhun ei paljoa mahdu ajatusta. Lääkärin tullessa hahmotan hämärästi jonkun miehen saapuneen paikalle, minua kiinnostaa vain se, mitä hän tulee tekemään. Uskoisin tyypin kyllä esitelleenkin itsensä, mutta minun vastaukseni taisi olla vain suljetuin silmin ”odota, nyt supistaa!”. Piikki pistetään selkään supistusten välissä ja lääkettä aletaan laittaa, toiselle kyljelle kääntyessä aine vaikuttaa jo niin paljon, että saan silmäni auki ja pystyn lähes selväjärkisenä rekisteröimään miehen ulkonäön. Taitaa lääkäriäkin vähän hymyilyttää, kun totean, että nyt vasta yleensä näin hänet.
Epiduraalista aukeaa tilapäinen taivas, olo on hyvä ja aamuvuoroon saapuva uusi kätilökin aivan ihana. Varmaan viisikymppinen nainen, maanläheinen ja sopivan ronski huumorintaju, vähän äidillinen suhtautuminen minuun. Saan tipan käteeni, oksitosiinia ylläpitämään supistuksia ja antibioottia, kun lapsiveden menosta on jo aikaa. Kullan kanssa höpistään omiamme, olon parantuessa minua kiinnostaa ulkomaailmakin vähän enemmän. Saan aamupalaksi vähän leipää ja mehua (tästä en kyllä ole ihan 100% varma, mutta muistelisin syöneeni), Kultaa kehotetaan käymään kahviossa kunhan se aukeaa.
Kahdeksan maissa kätilö hätyyttää minut vessaan ja sen jälkeen saan lisäannoksen epiduraalia edellisen tehon hiivuttua. Paikat ovat avautuneet sentin tai pari lisää, mutta eteneminen on tosi hidasta. Pistän viimeisen oman tilannetiedotukseni porukoille. Väsyttää kovasti, taidan torkahdellakin aina välillä, pää on pirun tyhjä mutta seesteinen. On vain se hetki, ei kauheasti tulevaa tai mennyttä. Kulta vaeltelee ympäri huonetta, valittelee isille suunnattua lehtivalikoimaa (vain Tuulilasi ja Tekniikan maailma), käy vähän haukkaamassa happeakin välillä ulkona.
Kymmenen maissa puudutetta lisätään taas, aukeamista ei ole tapahtunut yhtään tällä välillä. Oksitosiinia lisätään, minun kannaltani se on aivan sama. Hengailu jatkuu, muistikuvat ovat tosi hämäriä, olen aina vain väsyneempi.
Kahdeltatoista edistystä on tapahtunut vähän. Oksitosiinia lisätään taas. Kullallekin tuodaan sänky salin puolelle ja kätilö komentaa meidät molemmat nukkumaan, yö on ollut tosi pitkä ja vielä pitäisi jaksaa ennen kuin synnytys on ohi. Vedämme molemmat hirsiä pari tuntia, edes Kulta ei havahdu, kun kätilö käy kerran tai pari tilannetta katsomassa.
Puudutuksessa alkaa hiipua teho yhä nopeammin, puolen kahden maissa supistukset alkavat tuntua jälleen. Minä en millään kehtaisi soittaa kelloa heti ensimmäisistä merkeistä, joten aina tehon hiipuessa olen testaillut itseäni ja koettanut selvitä supistuksista hengittelemällä, katsonut miltä ne tuntuvat. Ei niitä kyllä montaa kestä mitenkään… Tässä vaiheessa kätilökin toteaa, että puudutuksen vaikutus ei enää voi ollakaan entisensä, kun paikat alkavat olla jo suht auki. Senttimäärätkin kuulen, mutta kun en niitä merkkaa ylös, enää ei ole mitään muistikuvaa niistä. Pää ei muksulla kuitenkaan ole edelleenkään kiinnittynyt tai laskeutunut, pikkuinen majailee siellä missä ennenkin.
Kätilö ei enää uskalla ruokkia minua, koska hidas eteneminen saattaisi johtaa leikkaukseen, mutta vihjaisee Kullalle, että suklaa auttaa naisilla aina joka vaivaan ja kehottelee juomaan sokerimehua, etten ihan näänny. Kulta käy kahviossa haukkaamassa jotain ja tuo samalla meille yhteisen suklaapatukan. Syödään se ”salaa”, näinköhän Dove-suklaa aina jatkossa assosioituu synnyttämiseen…
Kolmen jälkeen puudutus haihtuu voimalla ja supistusten aikana valittelen tai huudan jo ääneen. Kohdunsuu on auki, mutta vauva edelleen ylhäällä. Laskeutumista odotellaan ja kätilö neuvoo yrittämään ponnistaa sitä alaspäin, mutta turhaan. Huudan ja valitan, kaikkea muuta kuin urheana… Samalla kyselen huolissani, vaihtuuko kätilöillä vuoro neljältä, haluaisin ehdottomasti synnyttää tämän ihmisen kanssa. Huoli on turha, tekevät kuulemma 12h vuoroja, joten kiirettä ei ole vielä.
Kun mitään ei ala tapahtua, lääkärikin pyydetään paikalle katsomaan tilannetta. Tämän kohtaamisen muistan varmaan ikuisesti, makaan siinä synnytysvuoteella jalat aivan levällään kahta kätilöä vasten ja huudan, kun siistinnäköinen vanhempi herrasmies kävelee sisään. Mies esittelee itsensä, taitaa kätellä Kullan ja työntää kätensä sisääni tutkiakseen tilanteen. Absurdiuden huippu! Huvitti jopa siinä vaiheessa, nyt vielä enemmän. Eikä edes hävettänyt yhtään, ei silloin eikä nyt. Lääkärikin toteaa, että vauva on aivan liian ylhäällä ensisynnyttäjän ponnistettavaksi. Sovitaan, että katsotaan vielä puoli tuntia tai tunti, ja jos vauvan asento ei muutu, mennään leikkaukseen. Vauvalla ei ole mitään hätää, mutta minä olen niin kipeä kuin olen, eikä tilanne näytä edistyvän.
Saan viimeisen kerran lisää lääkettä, kipu vähenee jonkin verran. Kulta auttaa minut istumaan hetkeksi, jos vaikka pystympi asento hätistelisi pikkuista paremmin. Parin supistuksen ajan se asento on loistava, seuraavalla aallolla sattuukin niin pirusti, että kesken supistuksen on pakko laskeutua kyljelleen ja oksennan taas. Hukkaan menivät hyvät suklaat ja mehut, ilmeisesti mitään ei ollut imeytynyt. Tähän asti kahdestaan salissa olo toimintakohtausten välissä on ollut mukavaa, nyt en enää uskaltaisi olla ilman ammattilaisia. Soitellaan kätilöä paikalle, ja seuraavalla supistuksella käännyn taas ensin toiselle kyljelle ja sitten kontilleen, kun sattuu niin tolkuttomasti. Itken kipua ja yritän anella ihan mitä tahansa armoa, supistukset tuntuvat tulevan liki tauotta.
Näihin aikoihin minun vanhempani yrittävät soitella molempien kännyköihin ja lähettävät tekstareita, että jotain väliaikatietoja on jo pakko antaa. Aamun jälkeen kumpikaan ei ole enää infonnut, ja huoli kotiväellä on kova. Kulta kirjoittaa tekstarin, soittaa ei uskalleta, ettei minun ”vieno” vaikerrukseni aiheuttaisi lisäpaniikkia.
Kätilö kokeilee taas vauvan asentoa, ja nyt edistystä on yllättäen tapahtunut. Lääkäri kutsutaan kokeilemaan tilannetta, ja minäkin hoksaan, miksi sanassa ponnistustarve on se tarve mukana. Tässä vaiheessa tunnen aivan selvästi pienen liikkeen supistusten aikana. Minut autetaan taas ponnistelemaan puoli-istuvassa asennossa jalat levällään kätilöitä vasten. Olen taatusti päivän kovaäänisin synnyttäjä; kun happi ei enää riitä ponnistuksen jatkamiseen, karjaisen keuhkot tyhjiksi ja vedän ne taas täyteen ilmaa. Välillä kiroilen, välillä ilmoitan että nyt sattuu, välillä vain huudan. Lääkäri yrittää ensin kieltää huutamista ja kehottaa keskittymään ponnistamiseen, mutta toteaa kai sitten hillintäyritykset turhiksi ja antaa minun kiljua rauhassa. Olen tosi iloinen sekä vuosien laulutunneista että joogaharjoituksista, molempien hengitysjutut tuntuvat nyt auttavan älyttömästi voiman suuntaamisessa ja hengityksen hallinnassa. Ja onhan se äänikin aika komea, kun sitä vuosien harjoittelun jälkeen oikein voimalla käyttää…
Kätilöt ovat kanssamme koko ajan, lääkäri tulee ja menee, huutelee välillä omia kannustuksiaan. Häntäkin taitaa kiinnostaa tapauksemme eteneminen, kun ei malta pysyä poissa. Naiset kannustavat ihanasti kertomalla hiusten näkymisestä. Kun minä olen varma, ettei pää mitenkään voi ikinä mahtua ulos, Kultakin näkee jo hiukset istuessaan minun pääni vieressä. Supistusten aikana ponnistan kuin pieni eläin, niiden yllättävän pitkillä väleillä onnistuu ihan täydellinen rentous ja hengittely (olisi kiva tietää, mitä ne välit todellisuudessa olivat, oma kokemus tässä on niin suhteellinen). Väliliha puudutetaan ja saan pienen epsitomian.
Lopulta pää tulee kokonaan ulos mukanaan vihreää lapsivettä. Hengitystiet puhdistetaan nopeasti ja meidän oma kätilömme pyöräyttää vauvaa sisälläni ja auttaa sen sitten kokonaan ulos, kipu loppuu välittömästi. Pikkuinen rääkäisee aika nopeasti ja napanuora katkaistaan, minä kurkin jo kaikilla jäljellä olevilla voimillani, mitä siellä jalkopäässä tapahtuu. Todetaan, että klo 18.22 maailmaan saapunut pikkuinen on poikapuolinen, vauvaa näytetään minulle vähäsen ja sitten pieni pääsee paitani sisäpuolelle söpöilemään. Hassua, miten tutulta sen vartalo tuntuu omaani vasten heti, sätkivissä jaloissa on juuri sama tuntu kuin vatsanahan läpikin tunnusteltuna. Muksu itkee varsin pontevasti, kätilö nauraa että ”yhtä kova kiljumaan kuin äitisikin”.
Istukka tulee 10 minuutin kuluttua ulos kätilön painelemana. Minä en malttaisi ponnistaa sitä ollenkaan, kaikki huomio on täydellisesti kiinnittynyt vauvaan. Tikkienkään ompelu ei kiinnosta sen enempää, hämärästi rekisteröin niiden laittamisen. Kulta soittaa suuren uutisen ensin omille vanhemmilleen ja sitten minun omilleni, ei enää pidetä ketään jännityksessä.
Kun pieni on aikansa lötkötellyt minun mahallani, käytetään se puntarissa ja mittauksissa. Pisteitä saatiin 9 ja 9, syntymäpaino oli 3940g, pituus 54cm ja päänympärys 38cm. Päästä kätilö toteaa, että se oli se ratkaiseva viivyttävä tekijä. Mokoma oli vähän väärässä asennossa lantion luihin nähden pitkään, ja vasta sen kääntyessä täydelliseen asentoon synnytys pääsi etenemään. Kerran tullessaan vauva kuitenkin tuli ihan hyvällä vauhdilla, ja tilaa olisi ollut lantiossa vähän isommallekin tenavalle.
Kulta saa pestä jälkeläisensä, ja sen jälkeen puettu ipana tuodaan ensi-imetykselle. Ikimuistoinen tunne… Kätilöillä vaihtuu vuoro, kiittelen vielä halaten meidät hoitanutta tätsyä. Uuden vuoron kätilö tulee vauvan syötyä patistelemaan minut suihkuun ja tuo iltapalaa meille vanhemmille. Sanat äiti ja isä ovat konkretisoituneet ihan erilailla kuin aiemmin…
Vähän ennen kymmentä Kulta sitten komennetaan kohti kotia ja minut kärrätään vauvoineni ja vuoteineni yläkertaan synnyttäneiden osastolle. Hädin tuskin maltan antaa nyytin kainalostani viereiseen vauvankoppaan nukkumaan. Seuraavana aamuna aamupalalla lasketaan päitä ja todetaan, että me kaikki kolme maanantai-iltana synnyttämättömien osastolla huonekavereina olleet olemme siellä osastolla poikavauvojemme kanssa – samoin kuin vielä loppuyöstä minun tilallenikin tullut tuore äiti. Tehokas huone! (valitettavasti minä menin saliin ensimmäisenä, mutta vauva tuli silti viimeisenä ulos, kaikki muut selvisivät paljon nopeammin…)
Vielä nippelitiedot:
Vaihe I 20 h 22 min
Vaihe II 30min
Vaihe III 10 min
Vauvan paino 3940g
Pituus 54cm
Päänympärys 38cm
Apgar-pisteet 9/9
Kätilön kommentti neuvolakortin reunassa ”Hienosti synnytit :)”
tiistai 23. kesäkuuta 2009
4-viikkoinen mies
Tiistaina kirjoiteltua:
Äkkiä se aika menee! Jäppisellä on ikää jo 4 viikkoa tänään... Iso poika! Huvittavaa, miten pieneltä se näyttää aina kuvissa, mutta tuntuu omaan käteen kamalan isolta käsitellä. On kai saanut painoa nyt vauhdilla ja kasvaa kohisten, ja jäntevyyttä löytyy ihan erilailla kuin siltä pieneltä vastasyntyneeltä reppanalta aikanaan. Ihana mies tuo on!
Hitsi, kun saisin kuvattua sen, miten toinen haukottelee korvat heiluen sylissä aamuröyhtäystä hakien, tai söpöilee aamulla 4-5 maissa, kun äitiä vielä nukuttaisi ja pikkumies voisi jo haluta herätä. Ihanampaa ei olekaan, oikein harmittaa yrittää vain työntää tissiä suuhun ja olla mahdollisimman tylsä, että toinenkin sammuisi vielä pariksi tunniksi. Ikuisesti tallennettavan arvoinen olisi myös nappisilmäilme samalla kun punnerretaan koko ylävartalo omien lihasten varaan perinteisessä röyhtäysasennossa ja iloinen virnistys tissi suussa, kun elämä hetkellisesti tuntuu vielä tavallistakin kivemmalta. Mie olen ihan rakastunut tuohon pikkuiseen! Kuvaustaidot ja laitteisto eivät vain oikein riitä, puhumattakaan että jaksaisi ensin etsiä kameran videokuvaamaan, ja sitten vasta hakea yöllä kutsuvan miehen omasta sängystään, muutenkin parhaat ilmeet ja tilanteet tulevat aina tosi yllättäen. No, eiköhän niistä silti joku muistijälki jää varastoon.
Viime yö oli muuten aika mukava, pikkuinen nukkui pyöreästi tulkiten iltaseiskasta aamukuuteen. Nukahtaminen illalla tosin vaati aivan hirmuisen intiaanikiljunnan, ja välillä syötiin ainakin klo 22, 24, 02, 04 (tästä jäi kainaloon) ja 05. Viimeiset syötöt olivat etenkin lähinnä vain hiljennysnukutusta, eivätkä mitään ruokailua. Kuudelta sitten syötiin aamutissi vähän paremmalla menestyksellä. Illallakin meinasin hämmästyä, kun otin tuhisevan ja kiemurtelevan pojan esiin sängystään ja meinasin syöttää. Toinen aukaisi suuta ensin tosi hienosti, mutta viime hetkellä sulkikin sen ihan pieneksi, mietti hetken ja virnuili. Sen jälkeen piereskeli keskittyneenä pari minuuttia ja silmät alkoivat luppaamaan. Olisi varmasti nukahtanut siihen, jos mokomia pieruja ei olisi tullut vielä lisää, niitä ähistessä piristyi sen verran, että tissikin alkoi kiinnostaa. Minä jo mietin, kehittäisinkö kriisin isosta pojasta joka nukkuu ilmankin, vai olisinko ylpeä... Kyllä tuo varmasti pärjäisi vähän harvemminkin syöden, mutta minä ainakaan en raaskisi estää toista saamasta sitä herkkuaan, jos kovasti mieli tekee. On se vain maailman liikuttaviin siinä rinnan kimpussa, aina silloin kun minuun ei satu niin paljoa, että imetys sen takia olisi tuskaista. Kivasti meni tällä kertaa unirytmikin yhteen, joka kerta kutsun kuuluessa olin melkein hereillä, ja aamulla olo oli tosi levännyt. Ilmeisesti olin nukkunut aika sikeästikin, kun vasta toisella syötöllä huomasin, että tyynyni alla oli tiiliskiven kokoinen romaani...
Aamulla soittelin neuvolaan ja kyselin sieltä, miten tähän ikuisesti kipeiden rintojen ongelmaan tulisi suhtautua. Rasvailua suositteli täti ja rintakumia nyt siksi aikaa, että ehtii varmasti nännien iho parantumaan. Jos oikein pahaksi äityy, sitten ihan pumppailee maidot ulos ja antaa pullosta, korviketta päälle jos ei riitä.
Tämänpäiväinen jatko:
Tiistaina tuli katko kirjoittamiseen, kun pinnasängystä alkoi kuulua vaativaa kitinää. Sama luontoääni jatkuikin sitten loppupäivän, reppana ei kertakaikkiaan olisi yhtään halunnut mennä päiväunille, vaikka väsytti ihan kamalasti. Eilinen meni normaalikaavalla, mutta tänään tuo kai sitten kerää tiistaina menetetyt unet takaisin, hyvä kun on pari kertaa jaksanut tunnin verran seurustella koko päivässä.
Eilen haettiin minulle Lastentarvikkeesta rintapumppu, kun rintakumi ja harventuneet syötöt eivät oikein riitä tyhjentämään näitä buubseja. Etenkin oikea puoli tahtoo kumin kanssa jäädä rinnan ylemmästä puolikkaasta välillä ihan kivikovaksi... Vasemmalta onnistuu muuten nyt taas kumitonkin syöminen kivasti ja suht kivuttomasti, jos tuo ei erikseen halua rouhia, minuun ei yleensä satu yhtään. Parin päivän lepo teki iholle ihmeitä. Tänään kuitenkin aamulla rohkaisin sitten itseni kokeilemaan pumppailua, poika nukkui jälleen kerran ja oikea rinta oli ihan halkeamispisteessä. Kovin kauaa en häärännyt, todennäköisesti jotain varttitunnin tienoilla, mutta saldo oli n. 120ml luomumaitoa vaikka yritin vain lypsää pahimmat pakotukset pois, enkä jäädä kummemin heruttelemaan. Ilmeisesti maidontuotanto on vähintäänkin riittävä! Pumpun käyttöohje totesi puolen tunnin lypsyn tyypilliseksi saldoksi 30-70ml, joten se meni melkein tuplaten.. Ei ihme jos olo on ollut täysi!
Ihan kiva saada pakkaseen vähän maitoa jemmaan, jos joskus tulee tarvetta poistua kotoa useammaksi tunniksi putkeen. Pullon Jäppinen on viimeksi nähnyt sairaalassa, mutta ainakin kun rintakumia ja tuttia tuo on syönyt hanakasti annettaessa, uskoisin pullonkin tositarpeessa toimivan. Aamulla pulloa katsellessa oli melkein olo kuin olisin katsellut nestemäistä vapaa-aikaa, niin arvokkaalta se sillä hetkellä näytti. (on meillä kyllä Tutteliakin yksi pieni lava kaapissa, mutta sen antamiseen kynnys ainakin vielä on älyttömän korkea. Mieluummin omaa luomua, vaikka sitten pakkasen kautta)
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Sano ei tupakalle, alkoholille - ja tutille
Ekaksi kivat kuulumiset, meidän mökkireissu oli oikein jees. Jäppiselle riitti sylejä ja huomiota, hyvä kun ehti päiväsaikaan minulle edes syötettäväksi välillä. Muuten oli päivät melkein kokonaan isovanhempien tai tätinsä hoivissa, hyvä kun Kulta edes näki poikaansa välillä. Hienosti poika jaksoikin seurustella ja söpöillä, nyt on luotu tulevillekin läheisille väleille hyvä pohja. Kaikkiaan reissu oli tosi hyvä, ihan parhaasta päästä varmasti tuon ikäisen kanssa mentynä.
Yöt nukuttiin sitten ihan omalla perheellä erillisessä rakennuksessa, mikä varmasti oli muiden yöunien kannalta onnistunut ratkaisu. Meidän nukkumiset sitten olivatkin vähän mitä sattuu, molempina öinä Jäpin mahaa väänsi ihan kauheasti, ja syöttöväli ei muutenkaan ollut paljoa puoltatoista tuntia pidempi. Äiti minua jo kutsuikin huvitutiksi melkein heti alkuun meidän syömispuuhia katseltuaan (eikä edes tainnut olla ihan väärässä).
Himokkaista katseista huolimatta pikkumies joutui kyllä koko reissun ajan tyytymään pelkkään tissin kautta tarjoiltuun evääseen. Siskoni eli pojan tädin kanssa tuli välillä vähän sanomista, kun en osannut hoitaa poikaa tädin mielen mukaisesti. Joko olin kamala äiti, kun omin poikani enkä antanut tädille syliin (halusin ensin antaa toisen syödä rauhassa loppuun), tai sitten kidutin poikaa nälällä, kun en antanutkaan rintaa heti ensimmäiseen suun aukaisemiseen vaan koitin viedä huomiota muualle. Hirveä pätemään olen myös, kun en edes anna suukottaa poikaa suulle bakteerien leviämisen takia, ja muutenkin yritin aina välillä vähän vaikuttaa siihen, mitä toinen seuraavaksi puuhaa... (Kotiinpäästyämme Kulta huomasi jonkun iltalehden sivuilta jonkun sisarusten välisen pahoinpitelytapauksen, ja hetkellisesti ymmärsin tekijää erittäin hyvin...) Eihän tuo sisko pahaa tarkoita, mutta puhuu ennen kuin ajattelee ja ilmaisee voimakkaat mielipiteensä voimakkain sanakääntein. Ja ihan höpsönä on vauvaan, varmasti sieltä saadaan hyvää hoito- ja seurusteluapua kunhan poika alkaa olla hoidettavaksi annettavan ikäinen.
Eilen illalla kotona jo iltatankkaus alkoi mennä pojalta ihan pelleilyn puolelle, ja huvikseni kokeilin pitkästä aikaa, mahtaisiko tutista olla yhtään apua ylenmääräiseen imuhaluun. Olihan siitä. Alkuun idea näytti tosi hyvältä, poika lupsutti tuttia onnellisen näköisenä ja jopa nukahti ihan itse omaan sänkyynsä, sitä ei montaa kertaa ole tapahtunut. Huono puoli selvisi illan mittaan, unesta ei todellakaan päässyt tulemaan kovin syvää, kun tutti tipahteli jatkuvasti ja assosiaatio imemisestä ja nukkumisesta samaan aikaan pääsi tosi vahvaksi tosi nopeasti. Ei puhettakaan, että suu tyhjänä olisi voinut rauhoittua ollenkaan... 23.30 syötin pojan ihan vain saadakseni rintoja vähän tyhjemmiksi ennen nukkumista, seuraavan kerran puuhasin vastaavaa samasta syystä 3.30. Nälkäiseltä ei poika silloinkaan näyttänyt, tutin karkaamista vain kitisi. Oli muuten taivaallista nukkua melkein koko tuo väli putkeen! Loppuyö menikin taas tutin perässä hyppiessä, kuuden jälkeen noustiin ylös. Kasilta pistin pojan jo ekaa kertaa päiväunille, kun oli ihan puhkiväsy koko mies... Mahaa muuten ei kitisty kuin ihan vähän! Voisikohan syy olla ihan siinä, että kun röyhtäyttämättömiä yösyöttöjä ei ollut montaa, ilmaakaan ei päässyt tulemaan samalla tavoin...
Toivottavasti meidän viimeinenkin yörytmi ei hävinnyt tuohon kokeiluun. Muutenkin vähän huolestutti, kun mökillä rytmi heitti aikalailla ja täti halusi ehdottomasti päivällä poitsun nukkumaan mahansa päälle. Onneksi kotona oma sänky on silti kelvannut edelleen, ei ehtinyt tottua liian hyvälle... Minäkin sinänsä rakastan torkkuja vauvan kanssa, mutta etenkin yöunet pitää saada nukkua niin, ettei kukaan ole ihossa kiinni. Hyvä puoli asiassa oli ilman muuta se, että kun selvästi huomasin, ettei poika nälkäänsä ole yöllä syönyt koko sitä maitomäärää, voisin nyt yrittää alkaa uskaltaa kiusallakin venytellä meidän syöttövälejä. Nälkä ensin pohjalle ja sen päälle ateria, eikä lupsuttelua aina vähän päästä. Voisivat nuo rinnatkin ehtiä parantumaan vähän välissä, kun eivät ole koko aikaa töissä... Nyt muuten on komeat märät läikät yöpaidassa melkein vyötärölle asti, kun olen miettinyt imetystä ja boobsit ovat edelleen aika täydet...
Tässä vielä loppuun kuva aika tarkkaan 3-viikkoisesta Jäpistä. Huomennahan tuo saa jo neljä viikkoaan täyteen, ikämies suorastaan!
torstai 18. kesäkuuta 2009
Hauskaa juhannusta!
Huomenna suunnataan koko perheen voimin mökille minun vanhempieni iloksi. Tosi kiva lähteä! Toisten tekemää ruokaa, sauna ja järvi, hyvää seuraa, pikkumiehelle varmasti ainakin riittävä määrä sylejä, ehkä jopa minäkin pääsen jossain välissä päiväunille niin että miekkonen on kuuloetäisyyden ulkopuolella ja silti hyvässä hoidossa. Haaveilla saa ainakin!
Mielenkiinnolla odotan, miten pikkuinen suhtautuu maisemanvaihdokseen. Kotiintullessa sairaalasta tuo ei meinannut eka päivänä malttaa nukkua ollenkaan, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Nyt muutos ei ole ihan niin raju, tuo sentään on tottunut minun vaihtuviin vaatteisiin ja Kullan hääräilyyn lähettyvillä, mutta iso kuitenkin. No, eiköhän se hienosti mene. Aamulla mennään kuitenkin varmuuden vuoksi, eikä tänään illalla, juuri sen muutossopeutumisen vuoksi. Ei uskalla riskeerata sitä, että yöunet häviäisivät kokonaan liian jännien tapettien vuoksi...
Pikkumies on nyt unilla omassa sängyssään, simahti kahdeksan jälkeen ja toivottavasti nukkuu ainakin lähelle aamua välitankattuna. Unirytmi on meillä vielä tosi hakusessa, on tuo sentään suurinpiirtein hoksannut ajoittaa pisimmät unet öihin. Tänään yritin kyllä aika raa'asti tuota houkutellakin päivällä hereilläoloon, yli kolmen tunnin päiväunilta en enää yhtään auttanut takaisin kohti unta. Poika olisi kyllä vain tankannut ja jatkanut kuorsaamista molemmilla kerroilla, mutta kun ei ihan osaa nukahtaa "suorilta" takaisin, onnistuin pitämään hereillä. Ja aamu mokoma alkoi jo viideltä, se on ihan liian aikaista minun makuuni... Sääli kyllä, että aamulla ei ollut sängyssä videokameraa kytiksellä. Jäppi oli herätessään niin pirteä ja veikisteli koko kolmeviikkoisen charmillaan, se olisi ehdottomasti pitänyt saada ikuistettua. Ei pitänyt äidillä pokka kyllä yhtään, ei todellakaan...
Imetyksestä pari sanaa talteen - enää ei pariin päivään ole ollut ongelmaa ylitäysien rintojen kanssa. Kipeät ovat mokomat edelleen, ja hurjat viuhtomiskohtaukset pään ravisteluineen eivät ihan kauheasti auta asiaa. Oletettavasti poika kuitenkin saa sieltä maitoa kotitarpeiksi asti, usein lopettaessa leualle valahtaa viimeisiä pisaroita ja ekojen elinpäivien lähinnä Star Warsin Yodaa muistuttanut pikkuolento alkaa olla lähempänä Jabba the Huttia, kuten Kulta tässä yhtenä päivänä totesi. Kaksoisleuka oli vain yhtenä aamuna ilmestynyt pikkujätkän naamalle, ja samaan aikaan reisiinkin on alkanut kehittyä jotain ylimääräisen poimutuksen tapaista...
Oikein leppoisaa juhannusta kaikille tänne eksyneille! Ottakaa rennosti ja naatiskelkaa!
lauantai 13. kesäkuuta 2009
Sekalaisia huomioita pariviikkoisesta
Ei, äidin päähän ei mahdu mitään loogisia järkeviä juttuja, mutta koitetaan nyt jotain saada itselle talteen pojan ekoista viikoista... Nythän tuo alkaa olla jo iiiiso kuin mikäkin, kaksi ja puoli viikkoa jo. Poskissa ja sormissa hyvin näkyykin, että ruokaa on saatu ja jotain kasvua tapahtuu.
- Neuvolassa mitat torstaina olivat 4365g ja pituus 55cm, pää 39,3cm. Rintamaidolla kasvaa hyvin, ei mitään huomautettavaa. D-tippoja aloitellaan varovasti ja Reloista voi yrittää saada apua mahakipuihin. Eilen annettiin ekat tippasatsit, yksi pienenpieni pisara Jekovitia ja viisi tippaa Relaa - ja huudettiin koko hereilläoloaika loppupäivän, eikä meillä viime yönä tainnut nukkua oikein kukaan... Tänään on onneksi ollut parempi päivä, vaikka samanlainen tippasatsi tulikin aamupesujen yhteydessä taas jäppiseen työnnettyä.
- Pikkumiehen ilmeet ovat aivan mahtavaa seurattavaa. Toisen päässä selvästi pyörii niin paljon asioita ja juttuja, ettei mitään rajaa... Vahinkohymyt ovat maailman valloittavimpia, mutta muutkin ilmeet tarjoavat vanhemmille loputtomasti huvia. Vauvatv:tä tuijotellessa menee kätevästi pitkänkin aikaa, kun toinen on sylissä tai vieressä niin että tuijottelu onnistuu näppärästi.
- Tänään käytiin pojan kanssa kahdestaan saunavuorolla alakerrassa pesulla. Kulta lähti varpajaismeiningillä grillaamaan poikaporukalla, ja jätti meidät kotimiehiksi. Saunavuoron käyttämättä jättäminen olisi ihan kauheaa, joten pakkailin pojan ja kamppeet mukaan ja lähdettiin koittamaan onneamme. Hyvin reissu menikin, poitsu odotteli enimmän aikaa pukuhuoneessa vauvakopassa kirjaa katsellen, ja minä istuin löylyttelemässä ja pesuilla. Puku- ja pesuhuoneen väliovi oli auki niin että kutsuhuuto kuului kyllä heti tullessaan, ja lopuksi vielä suihkuteltiin poikakin puhtaaksi siellä.
- Tämän hetken ehdoton ykköslempinimi pojalle on Jäppinen. Paras olisi keksiä oikea nimi äkkiä, muuten reppana joutuu selittelemään koko ikänsä outoa nimipolitiikkaa.. Se vain sopii toiselle kuin nenä päähän, mikään muu ei tunnu yhtä osuvalta.
- Imetys on meillä vähän haasteellista tällä hetkellä. Maitoa olisi pienen armeijan tarpeisiin, mutta ulossaamismenetelmät vähän tökkivät. Ote on kai ollut pielessä, kun molemmat rinnat ovat kosketusarkoina ihan miltä tahansa kohdalta, ja oikeassa nännissä on reiluhko kolo... Rintakumin kanssa voi imettää siltäkin puolelta kiroilematta tai irvistelemättä (tämän illan suuria havaintoja), ja lansinohia olen yrittänyt työntää parantelemaan joka välissä. Rauhaankaan ei oikein rintaa voi jättää, kun sama puoli yrittää normaalillakin syöttövälillä tuottaa maitoa parille kolmelle vauvalle ja pakkaa ne sitten kipeäksi keilapallomaiseksi massaksi, kun ei Jäppinen mitenkään saa kaikkea syötyä kerralla. Pumppua minulla ei ole (pitäisi varmaan hankkia), ja käsin lypsämällä ei oikein irtoa. No, jos tuo rintakumi vähän suojelisi ihoa ja pienentäisi rinnan saamaa stimulaatiota niin että maidon määräkin ehkä vähän järkiintyisi.
- Minun äitini osti poitsulle Vauvan vaaka -cd:n, jota olen nyt jätkälle soitellut parina päivänä. Minä tykkään lauluista kovastikin, pikkureppana ihmettelee silmät pyöreinä. Kulta vain muljautteli omiaan kun laitoin levyn eka kertaa soimaan ja kysyi "eikö toi oo vähän liian pieni tommosille???". Soitinta hiljennettyäni vaihtoi sitten äkkiä InFlamesin soimaan, ilmeisesti heville ei voi ikinä olla liian kirppu. Muutenkin ollaan naurettu pojan kotona saamaa asennekasvatusta, nukutuskin onnistuu oikein hyvin Iron Maidenin tahtiin. Raukka varmaan isona alkaa kapinoida ja kuunnella pelkkää iskelmää.
Mutta joo, nyt on kyllä paras iskeä kone kiinni ja painua pehkuihin. Jäppinen on ollut unten mailla jo puolitoista tuntia, hyvällä tuurilla jatkaa vielä saman verran ennen seuraavaa syöttöä. Äitikin voisi saada vähän unta, kun ei vain jumittaisi koneen vieressä...
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Viikko kotona
Tänään kai voisi laskea, että ollaan oltu aikalailla viikko kotosalla pikkumiehen kanssa. Sunnuntaina tultiin ja nyt ollaan lauantai-illassa. Pitää kyllä sanoa, että aika sumuisan tuntuinen viikko jälkikäteen ajateltuna! Mutta mukava...
- Libero-kukkanen on ilman muuta mukulan suosikkilelu parista tyrkyllä olevasta vaihtoehdosta. Kukkaselle on hyvä jutella omia vauvajuttuja ja sitä on kiva huitoa, rapisee mukavasti jos sattuu käsi osumaan siihen. Vaunuissa ei nukuta päiväunia kuin korkeintaan tosi vahingossa, mutta kukkasen kanssa niissä voi hyvin loikoa hetken yksinkin.
- Eka yö kotona oli ihan huippu, sen jälkeen ollaan alettu heräilemään enemmän. Tänään jo mietin, mahtaako pikkuisella olla vuorokausirytmi ihan sekaisin, kun päiväunet kestivät parilla tankkaustauolla pyöreästi 10-11-maista aamulla viiteen asti iltapäivällä. Miten tuon kokoiselle vihjailtaisiin nätisti vanhempien mukaisesta vuorokausirytmistä? Huudattaa en halua, enkä usko siitä olevan kauheasti hyötyäkään, vaikka anoppi jo ehtikin sitä suosittelemaan.
- Vieraita meillä on käynyt Kullan vanhemmat tänään ja ilmeisesti toissapäivänä (minusta eilen, mutta mie olen kyllä ihan pihalla) minun äitini ja kaikki isovanhemmat. Rotinoita saatiin hurjasti, nyt on pakkanen puolillaan kaikenlaista hyvää. Onneksi on pakastimet, muuten oltaisiin oltu ihan pulassa... Ei muuten ollenkaan hassumpi perinnetapa tuo, että eka vierailulle vauvaperheeseen tullaan omien tarjottavien kanssa! Muksu sai kaikkien sukulaisten hyväksynnän, hyvin kelpaa sukuun mukaan.
- Pikkuinen tuntuu kehittyvän ihan valtavaa vauhtia. En minä turhaan ollut sairaalassa suruissani siitä, että kun siellä oleminen vain pitkittyi, Kullalla jäi näkemättä iso osa siitä ihan kaikista pienimmästä vauvasta. Nyt tuo mokoma jo hakee vähän pään kannattelua, ja käsien liikkeissäkin alkaa aina välillä olla tarkoituksenmukaisuutta. Jalatkin sätkivät ihan erilailla kuin ennen.
Kiitos kaikille onnittelijoille! Olette ihunia!
Mutta kutsuhuuto kajahtelee...
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Pikkujätkä kotona
Vihdoin kotona!
Viime maanantaina 25.5. mentiin neuvolaan ihan rutiinikäynnille, mutta kohonnut verenpaine ja proteiini pissassa antoivat aihetta passitukselle Kotkaan tarkastukseen. Viikonloppukin kai jo vähän valmisteli jotain, etenkin sunnuntaina supisteli kotona jo muutaman kerran sen verran kipeästi, että katselin jo vähän välejäkin kellosta... Kotkassa saatiin päätös käynnistää synnytys Cytoteceilla, jäisin saman tien osastolle ja ehtisin päivän mittaan saamaan vielä muutaman tabletin. Pikatoteamuksena lapsivedet menivät samana päivänä iltaysiltä, synnytyssaliin siirryttiin yhden maissa yöllä ja tiistaina 26.5. klo 18.22 meille syntyi pikkuinen poika, 54cm ja 3970g. Päänympärys vaivainen 38cm...
Kaikki luomusynnytysajatukset muuten unohtuivat jo siellä käynnistysosastolla, homma meni niin nopeasti niin kipeäksi, ja tyhmänä vielä uskoin kätilöä, joka passitti minut pari kertaa takaisin sänkyyn yrittämään nukkumista. Ehkä oltaisiin päästy vähän pidemmälle vähän aktiivisemmin, jos sitä alkuvaihetta ei olisi maannut sängyssä yrittäen olla häiritsemättä huonekavereita. Hengissä ja kunnossa selvittiin kuitenkin kaikki, vaikka minulla meinasikin usko ja toivo loppua viimeisten tuntien aikana. Loppujen lopuksi selvisin jopa vain parilla tikillä, kun ponnistus lopulta alkoi toimia, se vaihe meni ilmeisesti kätilön ja lääkärin mielestä oikeinkin hyvin. Synnytyskertomusta yritän varmaan kirjoitella jossain välissä tarkemmin.
Keltaisuuden ja painon tipahtamisen takia päästiin kotiin vasta eilen sunnuntaina, viikko meni yhteensä koko reissussa. Meinasi mennä hermo jo siellä olemiseen pahemman kerran, kun oma nukkuminen ei siellä onnistunut yhtään, ja kolme päivää roikuttiin siellä aina "katsotaan vielä seuraaviin arvoihin asti" -periaatteella, jänniteltiin mahdollista kotiinpääsyä aina puoli vuorokautta eteenpäin. Vähän huolestutti pojan vointi, bilirubiini olisi saanut toisen nukkumaan melkein vuorokauden ympäri, ja kätilöiden ristiriitainen suhtautuminen asioihin suututti. Oikein hyvä yhdistelmä synnytyksen jälkeisissä hormonimyllerryksissä... Eilen lopulta saatiin iltapäivällä kahden maissa lupa lähteä, kolmelta Kulta oli paikalla meitä hakemassa ja neljältä oltiin jo kotona. Ihanaa olla täällä!
Ilta meni vähän häslingiksi, poika ei olisi oikein malttanut nukkua ja mahakin kitisytti. Lopulta kuukahti kasin maissa ihan yliväsyneenä, ja nukkuikin seuraavan 12 tuntia putkeen, välillä vain tankattiin ja kerran vaihdettiin vaippa. Nyt taas aamulla pikkumies oli pirteänä pari tuntia, ja sen jälkeen kitisten ja torkahdellen seuraavan, ennen kuin lopulta simahti sohvalle pysyvämmän oloisesti. Mieluummin nukuttaisin vaunuissa tai omassa sängyssään, mutta monen epäonnistuneen siirtoyrityksen jälkeen sikeästi sohvalla koisaava pikkumieskään ei ole hassumman näköinen. Parempi että nukkuu ihan missä vain, kuin että ei nukkuisi tarpeeksi. Mikään ei kuitenkaan ole hyvin silloin kun oikein väsyttää...
Nyt sitten pitäisi vain opetella elämään perheenä ja tuon pikkumiehen ehdoilla... Hurjaa! Saas nähdä kuinka paljon nettielämälle jää aikaa tulevaisuudessa, eilen jo alkoi näyttää kuin paras ääni pikkumiehen herättämiseen olisi ehdottomasti äidin näppäimistön rapina.
Mutta on se vaan niin niin niin ihana!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)