Viime viikon alkupuolisko meni aika pitkälti flunssaillessa, mutta perjantaina koottiin isot kassit, vaunut ja niistäjät, ja lähdettiin Jäppisen kanssa valloittamaan pääkaupunkia. Ihan täydellisen putkeen ei matka mennyt, mutta hauskaa oli silti ja uudestaankin uskalletaan lähteä.
Sain viime hetkellä ennen kotoa lähtöä inspiraation etsiä saappaani vaatehuoneesta, jotta siskon ei tarvitsisi niin paljoa nieleskellä maalaissukulaisten läsnäoloa. Kengät löytyivät hyvin, joten ei muuta kuin popot jalkaan, kaikki kassit ja vaunukopat vauvoineen mukaan ja kellariin. Kuorma lastaantui vaunujen ympärille ja lähdin sipsuttelemaan sohjossa kohti asemaa. Hyvin pian huomasin, että vasemmalla jalalla kävelemisessä oli jotain epämääräistä - korko heilui puoliksi irti... Tietenkään ei enää ollut aikaa kääntyä takaisin etsimään fiksumpia kenkiä, joten matka jatkui ja askellus vain varovaistui himppusen. Samalla aloin miettimään asioiden taloudellista puolta, olinko siirtänyt hätävaratililtäni satasen käyttötilille vai en... Ei muuta kuin kokeilemaan lippua ostaessa, ja thank God, oli siellä rahaa. Muussa tapauksessa käyttötilillä olisi ollut rahaa n. 5e, sillä ei paljoa olisi mihinkään matkusteltu. Saatiin lippu ja tarpeeksi kun hartiavoimin kiskoi ja työnsi, sain vaunutkin asematunnelin läpi junaan asti. Ennen kuin Kouvolan asemaremontti valmistuu, suosittelen kyllä lämpimästi kaikille vauvallisille junamatkailijoille kantoliinan käyttöä! Laitureillepäin ei ole hissejä, ja luiskat ovat sairaan jyrkät ja näin talvella myös mukavan liukkaat. Miksi niistä nyt lunta pitäisi luoda?
Matalalattiainen lähijuna Helsinkiin oli tosi jees. Etukäteen vertailemalla hinta voitti nopeuden selvästi (aikaerokaan ei ollut kuin alle 20 minuuttia), junassa oli reippaasti tilaa valloitettavaksi ja lastenvaunut sai jätettyä junavaunun aulaan näppärästi odottelemaan. Saatiin samalla maantiedon oppitunti asemannimistä määräpaikkojen välillä. Jäpsykkä tykkäsi junassa olosta hurjasti, nukkua ei malttanut kuin Lahden jälkeen kantoliinassa (rättiväsyn liinaan laittaminen meinasi tosin saada huudon aikaan), maisemien ja muiden ihmisten katselu oli niin kivaa. Muutkin ihmiset ilmeisesti tykkäsivät katsoa pientä miestä, sen verran tavallista enemmän hymyjä osui minulla silmiin.
Pasilassa hypättiin junasta pois ja alettiin miettiä asemalaiturille siirtymistä. Vaunuttomuusvala kävi taas mielessä, jos mukana olisi ollut vain iso kassi ja kantoliinaileva vauva, rullaportaiden käyttö olisi ollut maailman yksinkertaisinta. Nyt ei paikallisenkaan näköinen miesihminen osannut neuvoa minulle hissejä, joten hetken nieleskelyn jälkeen ei auttanut muu kuin ottaa vaunut alemmalle askelmalle ja yrittää tasapainotella niitä samalla kun Jäppi tuhisi kantoliinassaan. Onneksi päiväunet olivat loppuneet niin loppumatkasta, että päätin pukea ulkovaatteet ja lastata vaunuihin vasta asemarakennuksessa! Suunnitelma oli kyllä selvä, jos yhtään olisi tasapaino tuntunut horjuvan, ekana olisin päästänyt vaunuista irti välittämättä mahdollisista allaolijoista. Päästiin asemalle kuitenkin onnellisesti, saatiin vaatteet päälle ja löydettiin siskonikin. Käytiin siskon luona ja keskustassa, ja sisko ystävällisesti hoito Jäppistä sen aikaa, että minä pääsin käymään käsityömessuillakin. Oli niin luksusta hengailla pari tuntia siellä ihan yksin ilman pikkuihmistä!
Illalla käytiin sitten tätini ja serkkujen luona kakkailemassa. Oltiin kahvipöydässä, Jäpsykkä piereskeli antaumuksella ja minä suunnittelin jo, että karattaisiin kuppien tyhjennyttyä viemään pieni mies yöpuulle. Yllättäen haju ei enää haihtunutkaan niin kuin piti... Ei muuta kuin vessaan ja vahinkoja selvittelemään. En ole ikinä vielä keneltäkään vaihtanut yhtä tehokkaita niskakakkoja! Sitä oli paljon ja joka paikassa, hajukin oli aika muhkea kun vaatteita alkoi raottelemaan... Pesu pikkuruisessa altaassa onnistui pienellä säätämisellä (ihme, ettei jätkä hermostunut kokonaan, kun sopivan lämmitä vettä etsiessä sai kylmiä ja kuumia suihkuja päälleen), mutta vessan matto oli meidän jäljiltä ehdottomasti pesua vaille, eikä vaihtovaatteitakaan ollut siellä kyläpaikassa mukana. Normaalikalenterin mukaan kakkapäivään olisi vielä pitänyt olla aikaa, eikä tosiaan tullut mieleen, että jätkä juuri siellä kyläillessä tekisi niin tehokkaat.... Minä jo suunnittelin, että kääräisisin yhden neulepeiton pojan lämmikkeeksi ulkohaalarin sisäpuolelle ja yhden ulkopuolelle, mutta täti kävi kaivelemassa parsittavien vaatteiden koriaan, ja sieltä löytyi parit pelastavat muinaisjäänteet. (serkuista nuorinkin on jo 16, joten ilmeisesti parsiminen ei ole tädin lempiharrastus)
Neulepaita on hihojen kiinnitystä vaille valmis, päällimmäiset housut arviolta 100-senttiselle lapselle suunnitellut ja sukkiksetkin kymmenen senttiä liian pitkillä lahkeilla, mutta lämpimänä päästiin siskon luo asti. Siinä vaiheessa jätkä oli jo täysin taju kankaalla, suuta aukaisi kun tarjosin iltaruokaa rinnasta, mutta silmiä ei suostunut raottamaan. Yö nukuttiin ihan kohtuullisen hyvin, tosin jossain vaiheessa siskokin heräsi jätkän huutamiseen. Tyhmä äiti oli laiskana meinannut jättää pikkujätkän kainaloon nukkumaan syöttämisen jälkeen, mutta toinen halusi takaisin omaan koppaansa nukkumaan rauhassa. Ennen kuin hoksasin kokeilla siirtoa, melutaso oli jo melkoinen.
Aamulla sisko hälytettiin töihin ja me jäimme hänen asunnolleen valmistelemaan kotiinlähtöä. Alunperin suunnitelma oli ollut, että Mies olisi tullut hakemaan meidät sieltä herättyään omalla autolla, mutta en halunnut jäädä tyhjään asuntoon niin pitkäksi aikaa hengailemaan. Lastasin kuorman taas vaunujen kyytiin, nyt mukana oli vielä pieni kassillinen lankaakin messutuliaisina. Asemalla myyjä mietti pitkään, millaisen lipun meille myisi, että selvittäisiin mahdollisimman helpolla vaunujen kanssa. Loppujen lopuksi vietiin ic-junassa Jäpsyn vaunut yhteen osaan junavaunua ja mentiin itse toiseen osastoon istumaan perhelipulla. Tässä vaiheessa Jäppi oli jo kuin paraskin maailmanmatkaaja, istui penkillään kuin olisi tehnyt sitä aina ja katseli maisemia ihan sen näköisenä, kuin olisi niistä jotain ymmärtänytkin. Loistavaa matkaseuraa! Minullakaan ei päässyt aika tulemaan pitkäksi, kun maisemien lakattua kiinnostamasta leikittiin moneen kertaan kaikki osaamani laululeikit.
Kouvolassa miestä ei näkynyt asemalla vastassa. Soittelin perään - auto ei ollut lähtenyt käyntiin ja olin unohtanut lähettää vastauksen miehen kysymykseen, haluttaiisinko kyyti asemalta kotiin... Onneksi ei jääty Helsinkiin odottamaan, että ukko heräisi ja lähtisi ajelemaan! Olisi tullut pitkä odotus. Kun paino vaunuissa oli lisääntynyt entisestään, luiskat olivat vielä hurjemman tuntuiset kuin edellisenä päivänä. Selvittiin kuitenkin! Vaunuttomuusvala sai siinä vaiheessa lopullisen muotonsa - jos vielä lähden vastaavalle reissulle uudestaan lähikuukausina, jätetään kyllä vaunut kokonaan kotiin ja Jäpsy kulkee liinassa tai repussa. Ainoa vaunujen tuoma lisäarvo oli siinä, ettei kassien paino ollut käsien varassa, mutta yksi iso kassi usean nyytin sijaan olisi varmasti ollut ihan käsiteltävissä kantoliinankin kanssa.
Ja vielä tuoreimmat kuulumiset - kotona siirrettiin Jäppi nukkumaan omaan huoneeseensa ja se rauhoitti tilannetta selvästi. Heräämisiä ei ole ihan niin usein, la-su-yönä sain nukuttua ensimmäisen 4h pätkän piiiitkään aikaan! Herätessäni lopulta piti ekana käydä katsomassa, että poika on vielä hengissä... Oli niin omituinen olo, kun kroppa oli levännyt ja mieli virkeä. Ja eilen jätkä kääntyi eka kerran selältään mahalleen auttamatta yhtään! Siitä se olympiaurheilijan ura urkenee!
