Säikähdys ja harmistus

Eilen olisi voinut käydä huonostikin, mutta säikähdys onneksi riitti. Olin tulossa töistä kotiin keskustan kautta, juuri ehdin miettimään että pitää kulkea sateisessa kaupunkipimeässä varovasti, ettei kukaan puuttellisen näkyvyyden takia aja päälle. Lähdin ihan normaalisti suojatielle, jonka takana oli auto pysähdyksissä, oletin että kuskikin näki minut ihan selvästi kun nätisti odotteli siinä. Eipä nähnyt, kun olin sopivasti lähellä lähti liikkeelle niin yllättäen, että yksi pyörä meni varpaideni yli ennen kuin ehdin väistää. Säikähdin hirveästi, ja niin teki kuskina ollut keski-ikäinen tätsykin. Lähempi tarkastelu onneksi osoitti, että kaikki varpaat liikkuivat normaalisti eikä mihinkään koskenut kummemmin, sain toki vielä kuskin nimen ja yhteystiedot siltä varalta että jotain lääkärikäyntiä tulisi. Loppumatkan kotiinpäin kävelin ihan ylivarovaisesti...

Ilmeisesti täti oli katsellut lähinnä yksisuuntaisella kadulla liikkuvia autoja, eikä "väärään suuntaan" tulevia jalankulkijoita. Ja näkyvyyttä ei varmasti parantanut oma lähinnä harmaan sävyistä koostuva vaatetuksenikaan... Huvitti kyllä oma reaktioni, ensimmäinen selkeä ajatus oli "miten vauvalle kävi", sen jälkeen vasta varpaat tulivat mieleen.

En saanut edes hienoa mustelmaa taisteluarveksi, tänään jalasta ei ole paljoa enää edes huomannut että missään välissä olisi ollutkaan. Toimii ihan normaalisti, pari kertaa vain sukkasillaan kävellessä on pikkuisen vihlaissut. Hyvä näin, olisi ollut kurja viettää joulua jalka paketissa.

Äsken tuli Kullan kanssa ensimmäinen pieni kiista piiiitkään aikaan. Isovanhempani antoivat meille rahaa joku aika sitten vauvahankintoja varten, ja meillä on ollut tarkoituksena ostaa niillä mm. auto, jotta synnyttämään menot ja muut olisivat sitten vähän helpompia. Sopivan hintainen ja toimivan näköinen yksilö löytyi netistä tänään, mutta tulevan omistussuhteen määrittely ei ollutkaan ihan niin helppoa. Minun mielestäni jos hankintarahat ovat tulleet minun sukulaisiltani, tuollainen iso rekisteröitävä laitetaan joko pelkästään minun omistukseeni tai 50/50, Kulta toki haltijana, kun minulla ei ole korttia. Kulta taas tykkäsi, että hänen pitää olla omistajakin, koska hän joutuu käytännössä aina olemaan kuski ja minulla ei edes sitä korttia ole. Lopputuloksena tuo sitten päätti, että ei osteta autoa ollenkaan, jos ei kerran hän saa sitä omistaa, nyt mököttää olohuoneessa.

Olenkohan minä nyt ihan kohtuuton tässä asiassa? Oma olo ei siltä tunnu, mutta harmittaa kun toinen selvästi pahoitti mielensä. Jos oltaisiin naimisissa, voisin ihan hyvin antaakin Kullan omistaa auton riippumatta siitä, mistä rahat ovat tulleet. Nyt ollaan kuitenkin vain avoja, periaatteessa mikään ei tuota sido minuun mitenkään muuten kuin vain henkisellä tasolla. Voisi vain ottaa auton ja häipyä, jos siltä tuntuisi, tai jos kuolisi yllättäen, vanhemmillaan olisi muksun syntymään asti ainakin laillinen oikeus tehdä ihan mitä tykkäävät tuon omaisuudelle. Tietenkään en usko tällaisiin vaihtoehtoihin (ainakaan kovin todennäköisinä), mutta elämästä ei ikinä tiedä... Käytännössä myös epäilen, että suurin osa auton käyttökuluista tulisi minun maksettavakseni pitkällä aikavälillä, yleensä olen meistä muutenkin ollut parempituloisempi osapuoli, eikä minulla ole opintolainoja maksettavana poispäin...

Enpä muuten olekaan ikinä tullut ajatelleeksi, mahtaako toistaiseksi syntymättömällä lapsella olla perintöoikeutta isäänsä? Ei varmaan?