Neuvolakuulumisia

Eilen oli pitkästä aikaa neuvolapäivä. Edellisestä kerrasta olikin jo melkein pari kuukautta. Toisaalta mikäs tässä on ollessakaan, kun olo on enimmäkseen väsynyt mutta onnellinen.

Paino oli tipahtanut 700g. Hemoglobiini 119, paineet vähän ylempänä kuin viimeksi (johtunee parin kilometrin reipashenkisestä kävelystä mittauspaikalle), kohdunkaula pitkä ja kiinni. D-vitamiinia saisi alkaa syömään. Kaikki veri- ja pissakokeet puhtaita, ei mitään valittamista niissäkään. Ainoa mitä osasin itse olosta sanoa negatiivista oli juuri väsymys, pahoinvointi on niin harvinainen vieras jo nykyään, kunhan vain lopetan syömisen silloin kun siltä tuntuu. Sekä neuvolatätsy että lääkäri tuntuivat jopa vähän hämmentyneiltä siitä, että minulla ei oikeasti ollut valiteltavia vaivoja, perussairauksia tai mitään verikoejuttujakaan. Tulevatko ihmiset usein sinne valtavan huoli- ja valittelulistan kanssa?

Sydänäänet löytyivät pienellä etsimisellä. Eka kerran kun löytyivät, minua alkoi helpotuksesta naurattaa niin, että muksu pääsi dopplerin alta uudestaan karkuun. Toisen kerran löytyessä sitten vain makailin silmät kiinni ja hymyilin äänelle, kauhean onnellinen olo pienestä naputuksesta. Hauska mielikuva tuli siitä kuuntelun äänimaailmasta, kuin joku tyhjä kaikuva tuulinen rautatieasema olisi kohissut, ja vauvan sydämensyke sitten yksinäinen hyvin vauhdikas korkokengillä kulkeva siellä asemalla...

Illalla oli ihana, kun Kulta tuli useammankin kerran viekkuun, kun lötkötin sohvalla tai sängyllä ja silitteli mahaa. Tekee sitä usein kyllä muutenkin, mutta nyt se tuntui jotenkin vielä korostuneelta. Oli tainnut häntäkin vähän jännittää, mitä neuvolassa sanotaan...

Tänään tasaviikko 14+0. Hassua, enää maksimissaan kaksi samanmittaista pyrähdystä ja sitten pitäisi ihan oikeasti olla muksu sylissä. 3*14 on jo kuitenkin 42, todennäköisemmin luulisi muksun syntyvän jopa vähän aiemminkin. Mie en malta odottaa! Vaikka oikeasti on hyvä näinkin, seesteinen rauha minun ja maailmankaikkeuden välillä senkun jatkuu jatkumistaan.