lauantai 16. toukokuuta 2009

Perhepuistotutustuminen ja pientä kipuilua

Torstaina oli perhevalmennusten epävirallinen lisäjatke, kävin tutustumassa toiseen paikalliseen perhepuistoon. Vaikutti tosi hyvältä systeemiltä! Saa mennä pihalle hengailemaan ihan milloin vain tai sisätiloihinkin virka-aikaan, kivoja leluja ja leppoisa meininki. Kesällä järjestävät jotain grillailua ja kirpputoreja, talvella sitten vähän ohjatumpia ryhmiä ja kerhoja. Sääli vain, että ilmeisesti ihan kauhean moni ei tunne systeemiä, ja nytkin tutustumiskäynnillä meitä oli vain 5 äitiä, 3 vauvaa ja 1 isä. Vauvat olivat niin mussukan oloisia kaikki... Ja toivottavasti se isä ei saanut traumoja, kun en saanut silmiäni irti hänestä. Mokoma oli Kullan liki täydellinen kaksoisolento ulkoisesti, puhui sentään niin paljon enemmän, että siinä ominaisuudessa ei voisi sekoittaa. Samalla porukalla olisi tarkoitus yrittää treffailla jatkossakin, vähän vertaistukea ekojen lasten kasvatuksessa ja kotona olemisessa. Ei sitä kuitenkaan kehtaa ihan vain kadulla vaunujen kanssa ohikulkevia nykiä hihasta ja alkaa kysellä, kaipaisiko toinenkin mahdollisesti lenkkeilyseuraa tai juttukaveria... 

Hmm... Huomasinpa juuri, että osasin jo aika sujuvasti laskea itseni mukaan yhdeksi äideistä miettimättä moisen sanan käyttöä sen tarkemmin! Jotain henkistä kasvua tapahtunut niiden ekojen neuvoloiden ja ultran jälkeen! 

Eilen iltapäivällä minulle iski joku oikein kunnollinen kipukohtaus lantion ja ihan ala-alamahan alueelle. Pari tuntia sattui missä tahansa asennossa ihan pirusti, mutta rentoutumalla sitkeästi helpotti sitten sen verran, että illalla koski enää vain aina asentoa vaihtaessa tai liikkuessa. Ja tässä vaiheessa vessareissujahan riittää... Olisikohan tuo öttiäinen yrittänyt hivuttautua alemma lantiossa tai tehnyt jotain kohdunsuulle, paha sanoa. Supistanut ei kuitenkaan. Sen kuitenkin huomasin, että puuduttamattomasta synnytyksestä on paljon helpompi haaveilla silloin, kun ei satu... Noh, sittenhän tuon näkee, miten siinä tilanteessa toimitaan, kun päästään tositoimiin. En minä nytkään malttanut edes Panadolia ottaa. Halusin katsella ihan rauhassa, miten kipu kehittyy ja mitä tapahtuu, kun kuitenkin jotenkin päin pystyi vielä aina olemaan. Eniten taisi huolestuttaa se, että mukula tuntui hyytyvän ihan täysin. Juuri sen verran tuntui liikkeitä, että en ihan panikoinut hiljaisuutta, mutta vasta illalla tuli yhtään pidempi liikesarja. Nyt aamupäivästä tuo on taas jumppaillut sen verran, että en usko mihinkään suurempaan hätään. 

Sen verran tuo hyppäsi suoraan kohti alitajuntaa, että kaikki mitä muistan viime yön unista, liittyi jollain tapaa synnärille lähtemiseen ja siihen, milloin on hyvä hetki lähteä. Milloin mukamas supisti, milloin oli jotain synnytystä enteilevää violettia ihottumaa koko yläkroppa täynnä... 

Vaikka mentäisiin yliaikaisuuden kautta käynnistelyynkin, enää max kolmisen viikkoa, ja meillä pitäisi olla nyytti sylissä! Pakko myöntää, menojalkaa synnäriä kohti vipattaisi jo kovasti. Ja muksun lisäksi kaipaa niitä ihan pieniä normaalielämänkin juttuja, helppoa kyljen kääntämistä, mahallaan nukkumista, joogaa, suolaista ruokaa välillä... 

1 kommentti:

Satu U kirjoitti...

Olisko ollut tuo kipuilu sitä että pikkuinen rupeaa hakemaan sitä oikeaa lähtöasentoa, ja hivuttaa päätään alemmas? H-hetki lähestyy...Voimia ja malttia!!!