Flunssailua

Kulta sen aloitti viime viikolla, ja minä seurasin tällä viikolla hyvällä menestyksellä perässä. Kumpikaan ei yleensä pahemmin sairastella, mutta nyt oli joku flunssavirus päässyt läpi Kullan rautaisen panssarin. Sikäli harvinaista, että yleensä minä tuon taudit kotiin, ja Kulta ehkä saa sitten minua pussailtuaan saman taudin lievennettynä versiona... Kurkkua kutittaa ja kuumottaa, yskittää hillittömästi, nokka tukossa eikä räkä liiku sisään tai ulos. Jumittaa vain, täyttää koko pään. Kuumetta ei sentään ole ollut, keskiviikkona juuri mittari hipoi 37 rajaa, muuten menty ihan normaalilla lämmöllä.

Olen yrittänyt malttaa ottaa rauhallisesti ja lepäillä, mutta kuumeen puutteessa olin kuitenkin joka päivä töissä, ja tänäänkin piti vähän päästä kaupungille kävelemään ja Kullan mukana kauppaan. Säilyy edes pieni liike kropassa... Siinä mielessä tämä flunssa tuli nyt huonoon aikaan, että pelkään jumahtavani nyt toipuessa liian pitkäksi aikaa liki paikoilleen, ja uudelleen liikkeelle pääsy saattaa olla sen jälkeen vähän haasteellista. Ipana kasvaa niin kovaa vauhtia, ja minulla kunto on tuntunut laskevan muutenkin viime viikkoina... No joo, ehkä se on oletettavissakin, että seitsemännellä kuulla raskaana oleva nainen ei porhalla ihan yhtä kovaa vauhtia kuin normaalitilassa.

Pikkukaverin kasvamisen huomaa hyvin, tehot potkuissa ja nyrkkeilyssä lisääntyvät niin vauhdilla. Tänään meinasi teekuppi kaatua kesken kaiken, kun lepuutin sitä rennolla otteella mahaa vasten, ja joku sisäpuolella lähetti matkaan tarkkaan tähdätyn ninjapotkun. Mahaa painelemalla yleensä huomaan ihan selvästi, missä kohtaa pieni vartalo sijaitsee. Yhtenä päivänä herätin yleistä hilpeyttä töissä, kun valittelin vauvan kadonneen. Liikettä tuntui aina välillä vähän ihan pallean vieressä, muuten koko ipana oli täysin tavoittamattomissa. Hyvä äiti hukkaa vauvan jo ennen synnytystä... Mutta ilmeisesti tuolla pallon sisäpuolella vielä siis on tilaa etsiä luovia asentoja ja leikkiä piilosta.

Pötköttelyasennon hakemisessa alkaa olla pientä lisähaastetta, kun välillä tuntuu, että yritän loikoilla kummalla kyljellä tahansa, aina on pieniä käsiä tai jalkoja alimmaisena. Hillitön riehuntakin antaa ymmärtää, että pikkuihmisten rusentaminen ei ole suositeltavaa. Mahallaan olemisesta on turha edes haaveilla, eikä selälläänkään ole hyvä pitkään... No, enää kolmisen kuukautta, sitten saan taas nukkua ihan yksin omassa kropassani, kyllä tämä siihen asti kestetään.

Tällä viikolla olen saanut monta ihan hillitöntä hellyysrakkauskohtausta, kun ollaan Kullan kanssa loikoiltu sohvalla sylikkäin ja mukula pitää sitä omaa elämäänsä. Ne ovat ihan parhaita hetkiä, elämän kaksi tärkeintä ihmistä siinä ihan kiinni minussa. Toinen lämmittää selkää ja rutistaa, toinen pommittaa vatsanahkaa. Siihen tunteeseen voisi jäädä lopuksi ikäänsä, aivan käsittämätöntä onnea...